Jossain vaiheessa keskusteluun tulivat nuoruuskokemukset ja se, miksi kukakin on halunnut lapsena / nuorena tulla. Minä halusin opettajaksi. Minua kymmenisen vuotta vanhemmat työkaverini pohtivat kylmän sodan aikaa ja sen vaikutuksia omiin haaveisiin. Kuulimme tarinoita siitä, miten noiden palopuheiden aikakautena asiaa ymmärtämätön lapsi kuuli punaisessa sanomassa ylevyyttä. Sukulaistätien kysyessä "Mikäs sinusta isona tulee?" tomera pikkuneiti kertoi alkavansa kommunistiksi. Työkaveri kysyi, saitko selkääsi. Itse oli saanut lähdettyään luvatta vappumarssiin. Oi aikoja, oi tapoja! Perinteiden noudattamisen odotukset olivat suuria. Pojan ei arvattu lipsuvat isoisän ja isän linjasta. Sodan jälkeisinä vuosina sen ymmärsikin. Olihan nähty ja koettu niin paljon pahaa, kärsitty menetyksistä.
Vaan toisin pitäisi olla nyt! Ajat ovat muuttuneet, olkoonkin ettei Suomi ole vielä edes satavuotias. Keskustelu jäi pohdituttamaan minua. Jalo ajatus kaihersi mieltäni: eivätkö vanhemmat sitten aina olekaan ylpeitä laspsistaan ja heidän omasta vapaasta ajattelustaan? Ja tulin tulokseen, että eivät ole. Kerronpa pienen tarinan neljästä hahmosesta Ihmissuhdetorilla.
Hyypiö nimeltä Epäluulo hyppää ensin torille rellestämään. Jotkut kaverit eivät kelpaa. Taustalla saattaa olla vanha vanhemman kouluaikainen kahnaus tai kaverusten vanhempien erilaiset poliittiset kannat. EI KESTÄ! Jotkut harrastukset eivät kelpaa, koska kuuluvat ennakkoluulojen mukaan joko paremmalle tai huonommalle piirille. Mitä, mitä, mitä? Tytär ilmoitti juuri äänestävänsä seuraavissa presidentin vaaleissa RKP:n edustajaa! Kuka lapseni päähän on istuttanut tuollaista sontaa? Onko lapseni mieli myrkytetty? Jos ei itse lapsen ajattelun suuntaa ymmärrä, ei tiedä asiasta tai se poikkeaa suuresti omista ajattelun juurista, saapuu paikalle myös Vastarinta.
Onpa torin liepeillä nähty myös tyyppi nimeltä Kateus. Se vasta onkin kelmi! Olen ollut todistamassa tilanteita, joissa vanhemmat kadehtivat lapsen ja tämän puolison elintasoa ja pienten sivaltavien huomautusten kautta antavat sen myös ymmärrettäväksi. Vihjaistaan, että on se, kun jälkipolvet saavat asuntolainansa ennen vanhempiaan maksetuksi. EIKÖ OLE IHAN MAHTAVAA nähdä oman lapsen voivan rakentaa elämäänsä ansaitsemillaan tuloilla? Kahvipöydän tunnelma on melko rattoisa!
Torikahvilassa istuu kaikkitietävän näköisenä Besserwisser. Parkkipaikalla se kertoo että lapsen valitsema uusi auto on ihan paska! Kuka täyspäinen nyt japanilaista ostaa. Pohjoismainen sen auton olla pitää. BW kertoo, miten rahaa tulee käyttää ja missä järjestyksessä elää. Tietäjä myös kertoo parhaat kasvatusvinkit kysymättä ja ottaa mukulan tuoreen äidin käsistä isovanhemman ominaisuudessa, muljauttaa silmiään, maiskauttaa suutaan ja huokaisee. Kysyy vielä vessaa kohti mennessää, että missä niitä harsovaippoja säilytetään.
Miksei vaan voisi olla tyytyväinen siitä, että lapseni ajattelee omilla aivoillaan ja pärjää näköjään vallan mainiosti? Ymmärtäisin puuttumisen, jos näyttäisi siltä, ettei kupeitten hedelmä tule oikein omillaan toimeen, puuttuu taitoja, addiktoituu pahasti vaikka alkoholiin tai eristäytyy. Jään kaipaamaan toriepisodiin Kannustajaa, Hyväksyjää ja Sylittäjää. Ikäluokkani ihmisillä tuskin kovin laajasti on kokemuksia kehuista. Useimmiten niin kauan asiat olivat hyvin, kun moitteita ei tullut. Ei jääty keskustelemaan ruokailun päätteeksi, miten kukakin maailman kokee ja jaettu tietoa, otettu sitä vastaan, nähty eri perspektiivejä sallivaan sävyyn: "Minä ajattelen näin, sinä noin. En välttämättä allekirjoita ajatustasi, mutta suon sinulle oikeuden ajatella noin!" Sylittäjän tehtävä on ollut kenties se kaikkein vaikein sodanjälkeisten sukupolvien ottaa omakseen. Lohtu, olkapää, johon nojautua itkemään kolhuja ja vikaan menneitä omia valintoja. Ei niitä Besserwisserin mantroja: "Siinäs näit! Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa! Tuliko haukattua liian iso pala? Seuraat nyt vaan kuule sukusi jalan jäljissä, etkä haihattele kuuta taivaalta."
Jokainen vanhempiensa lapsi voisi kehittää omat mantransa. Kunnioittaen perinteitä, mutta soveltaen nykyaikaan, omiin tarpeisiinsa ja elämäntilanteeseensa.
"Joka kuuseen kurkottaa, saattaa tippua, mutta näkee aika pitkälle."
"Se parhaiten nauraa, jonka sydän ei märkäne."
"Joka toiselle kuoppaa kaivaa, on toivottavasti haudankaivaja."
"Kel onni on, se onnea jakakoon!"
"Asianmukaisesti kehumalla tulee itsetuntoisia nuoria."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti