Tosi Minä

Olen päivittäin minuuden äärellä. Oman minuuteni sekä kuntoutujieni, lasteni, mieheni, ystävieni, sukulaisten ja tuttavien minuuksien. Noin niinkuin alkuun. Lista olisi loputon kattaen palvelualojen ammattilaiset, joiden kanssa asioin, lasteni luokkakavereitten vanhemmat, opettajat, opiskelijani... Olen minuuksien ympäröimä ja harvoin tulen sen äärelle pysähtyneeksi. Tänään tulin.

Määräytyykö minuuteni sen mukaan miten minut on kasvatettu itseni kokemaan, millaista palautetta saan kanssaihmisiltä vai enemmän sen pohjalta, millainen koen olevani, missä olen hyvä, millaisia piirteitä itsessäni inhoan? Luultavasti kaikilla noilla kanavilla on osuutensa asiaan. Elinkaaren vaiheella on myös asiaan sanottavansa.

Pikkulapsi kuvittelee osaavansa kaikkea: "Minä itte!" Vaan maailmapa näyttää hampaansa ja jysäyttää kerta toisensa jälkeen pepulleen, tiputtaa pöydältä, tuottaa katkeria pettymyksiä. "En pystykään ihan kaikkeen!" Kolmevuotias tavoittelee saksia. Äiti kiirehtii väliin ja sanoo toruvalla äänellä: "Voi sentään, et sinä näitä vielä voi ottaa, satutat pian itsesi!" Parku tulee ja suurempi tahto saada ne sakset käsiinsä ja katsoa, mihin niillä pystyy. Entä jos tuo äiti vetäisi ensin muutaman kerran henkeä, menisi lapsensa viereen ja tutustuisi saksiin yhdessä hänen kanssaan? "Katsotaanpa, millaiset ne ovat. Aukeaa ja menee kiinni. Täällä on terä, kokeile varovasti. Terän kanssa kannattaa olla varovainen. Sormea ei voi laittaa väliin, mutta tämän paperin voi." Aikaa meni ehkä minuutin kauemmin, mutta tenavan käsitys asiasta saattaa olla hyvin erilainen.

Nuorena vanhemmat ovat mälsintä, mitä kuvitella saattaa. Vanhoja fossiileja, joilla ei ole mitään käsitystä nykyelämästä. Teinin tehtävä on provosoida, vanhemman olla provosoitumatta! Käydään uudenlainen paini minuuksien kesken. Mitä jos teinin vanhempi horjuu jatkuvasti kasvatustyössään laidasta laitaan: välillä tiukka kuin hiihtokenkä, välillä lepsu kuin lehmän henkäys? Millaisen kuvan se antaa vanhemman minäkuvasta? Millaiseksi se muokkaa nuorta? Natsismi ei ole nuoren kanssa se paras mahdollinen tapa edetä, mutta rajat pitää olla.

Saatat kuulla vanhemmilta tai isovanhemmilta, miten et malta asettua aloillesi tai saa mitään asiaa loppuun, ettei sinulla ole matikkapäätä tai ettei sinusta ainakaan ruumiilliseen työhön ole. Kuinka pitkään menee, ennen kuin kyseenalaistat tuollaiset väitteet? Tai vielä pahempaa, alatko toteuttaa vanhempiesi tahtoa oman uravalintasi suhteen? Yksi vanhemmuuden suurista haasteista onkin pitää kielensä ja asenteensa kurissa ja kasvattaa lapsensa itse ajattelevaksi, minuudeltaan vahvaksi yksilöksi.

Minuuden tärkeitä rakennustyömaita ovat siis lapsuuden perhe, koulu, opiskelupaikka, sosiaaliset suhteet, työ ja parisuhde. Peilaamme jatkuvasti itseämme toisiin. Kaipaamme myös palautetta omasta itsestämme sekä toiminnastamme, jotta voimme tarkentaa kompassin suuntaa. Ilman palautetta alamme olettaa ja se on paras tapa harhaanjohtaa itsensä.

Nämä ovat hyvin läheltä omasta elämästäni, "terveistä ympyröistä". Asiaa mutkistaa vielä se, jos perheessä on sairautta, somaattista tai psyykkistä.

Kävimme tänään eräässä ryhmässä keskustelua minuudesta, omista hyvistä puolista ja ominaisuuksista, jotka haluaisi lähettää raketilla kuuta kiertävälle radalle. Millainen on HYVÄ MINÄ? Entä millaisia ominaisuuksia minulla on ja mitkä niistä ovat ylikorostuneet? On paljon helpompi luetella ne asiat, jotka jollain lailla ovat negatiivisesti värittyneitä kuin kehua itseään perustellusti. Jos minuus olisi 3D-taulu pihasta, siitä pomppaisivat siis ensin esille lipputanko, josta maali on halkeillut, nurkan takana nököttävät vanhat ruostuneet öljytynnyrit ja rikkaruohojen saartama kasvimaa. Vasta tarkemmin katsottuna näkisimme kauniin koristekivipolun, joka vie ovelle, auringonkukat talon kulmalla ja lasten uima-altaan. Näinkö se menee?

Ajattelen, että iän myötä minuus selkiytyy. Alamme nähdä kirkkaampina ne arvot, joita oikeasti pidämme tärkeinä ja myös toimia arvojemme näköisesti. Ympäristökin muuttuu, se on vääjäämätöntä. Emme voi pysyä itse staattisina ja jumiutua vanhaan hyväksi havaittuun. Se oli ehkä hyvä silloin, niissä olosuhteissa, mutta miten voisi elää itselle adekvaatimpaa elämää, itsen näköistä elämää nyt? Joskus tarvitaan totaalinen seinään ajo, että suunnan näkee. Ja luojan kiitos, ihminen muuttuu. Minuuden toivoisi olevan kuin mustekala: Suuri pää ja silmät, jotta näkee ja on millä ajatella, monta elastista lonkeroa, joilla voi tarttua, silittää, pusertaa, tunnustella ja likistää. Aaltoja tulee ja menee.

Jottei unohdettaisi olla hyviä itsellemme, silittää minuutta ja sanoa, että olen kyllin hyvä...

Nukkumaan käydessä ajattelen:

Huomenna minä lämmitän saunan,

pidän itseäni hyvänä,

kävelytän, uitan, pesen,

kutsun itseni iltateelle,

puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen,

kehun: Sinä pieni urhea nainen,

minä luotan sinuun.

Eeva Kilpi

Monet omistavat maata, tavaraa, ihmisiä.

Ne tuovat turvaa,

mutta ne voi menettää.

Loppujen lopuksi

ihminen omistaa vain tarinansa.

Pyrin hyvään tarinaan.

-elokuvasta Australia-

Neuvo
Olet oma ittes vaa.
Venun patja ja peito välis mont tuntti yli aamu
pirän kaht tyyny pään pääl
ko miäs kolistele jukurttikuppis kans keittiös
mää en voi mää en voi noust näi aikasi
otan vesifärit mukka ohjausryhmän kokoukse
nualen tyämaaruakalas lautase nuukast kastikkeest
ja viän sen puhtaitten pino
punnitten vihannestiskil pualääne
itteän nuaremppi ja vanhemppi poikki
toi mul toi kans kunnei toiki
ai nii en vissin kerkke teijä seminaarihi
mää pääsin rehurekan kyytis Skoone - hiano paik!
Makkan marketin pallomerenpohjal
hiavahtamat
ko lööpeis hajeta karonnut naist.
Oma ittes.
Ol itte. -Heli Laaksonen-

Tosi joustoa

Kaipaan joustoa työelämään! Ilkeän vaatia sellaista. Olen kyllästynyt työntekijän supistuviin etuihin.

Tällä hetkellä sairaalan palveluksessa työhuoneitani on kaksi kahdessa eri osoitteessa.Teen hyvin moninaista työtä. Arvioin ihmisten toimintakykyä suhteessa hänen elämänsä vaatimuksiin. Ohjaan ryhmiä, joiden tarkoitus on kehittää tai vahvistaa ihmisten vuorovaikutustaitoja ja saatella heitä takaisin yhteiskunnan laajojen palveluiden pariin. Teen asiointiharjoituksia ihmisten kanssa kaupungilla, kirpputoreilla, virastoissa, kaupoissa, kahviloissa, jotta sosiaalinen eristyneisyys väistyisi. Istun tiimeissä ja hoitoneuvotteluissa. Ohjaan tarpeen tullen myös henkilökunnalle toiminnallisia menetelmiä, jotta he jaksaisivat työssään paremmin ja ymmärtäisivät erilaisia ilmiöitä erilaisista näkökulmista. Kaikkeen tähän on noin 38 viikkotuntia. Tunnit on jaettu tiukasti paperille: ma-to 8-16, pe 8-14.26. Kellokortti raksuttaa.

Vielä viime vuonna talossa oli käytössä vuosityöaika. Tämä tarkoitti sitä, että voit suht vapaasti liikkua tuon 38 tuntisi kanssa, kunhan lomajakson vaihtuessa tunnit ovat tasan. Great! Systeemi oli hieno ja toimi ainakin minun työni kohdalla hyvin. Voin tehdä hieman pidempää päivää sellaisen ihmisen kanssa, joka kenties oli jo kuntoutumisensa siinä vaiheessa, että oli työharjoittelussa ja pääsi terapiaan vasta klo 15.30 jälkeen. Seuraavana aamuna saatoin tulla töihin klo 9 ja ottaa käytetyn tunnin pois. Saatoin lähteä hiljaisena päivänä töistä aiemmin hoitamaan omia asioitani ja sitten taas joku perjantai istua puoli viiteen kirjoittamassa lausuntoja pois päiväjärjestyksestä. Kellokortti raksutti tuolloinkin. Se on ihan hyvä peli, ei siinä mitään.

Vaan miten on nyt. Kolmen viikon sykleissä mennään ja palkasta otetaan pois, jos olet käyttänyt 45 minuuttia liian vähän työaikaasi. Senkin hyväksyn, antaa mennä vaan. Vastaavasti ylityönä tulleesta 45 minuutista saa palkan. Periaatteessa on ylityökielto. Liukumaa on työpäivän molemmissa päissä yhteensä 10 minuuttia. Molemmissa tapauksissa merkitsin aina pieneen työvuorolistaan poikkeamat ja missä olen työpäiväni päättänyt tai aloittanut, ellen ole ollut kellokortin läheisyydessä.

Ennen pystyi tekemään kirjaukset esim. ryhmistä niin, että kokosi käynnit yhteen ja kirjoitti esim 2-3 viikon käynnit samalla kertaa. Nyt tulee jokainen käynti tai käymättä jättäminen kirjata omana merkintänään. Ptoim-lehtiä saattaa jonkun kuntoutujan kohdalla olla 20 kpl. Allekirjoituksena aina Satu Nieminen Toimintaterapeutti AMK. Blaa blaa blaa. Hirveää tilan haaskuuta, olkoonkin paperittomana jo nykyään.

Kuntoutujat eivät saa käyttää edes terapeutin ollessa vieressä samaa tietokonetta kuin työntekijä. Meillä on jokaisella henkilökohtaiset salasanamme ja käyttäjätunnuksemme, joilla sairaalan tiedostoihin pääsee. Niitä eivät kuntoutujat tiedä. Potilastyössäni käytän paljon tietokonetta. Otamme kuvamalleja kankaanpainantaan, haemme tietoa koulutuspaikoista, kursseista, sairauksista, tulostamme laulunsanoja kirjallisuusterapiassa ja ottamiamme valokuvia perustaaksemme näyttelyn poliklinikan käytävälle. Arvioinnissa tietokoneen käyttö on myös oiva väline. Nyt meillä nököttää potilastietokone ryhmähuoneen nurkassa tilaa viemässä. Siinä ei ole tulostinyhteyttä tällä hetkellä.

No mitä tämä kaikki tarkoittaa? Kahdella lauseella ilmaistuna: asiakaslähtöisyyden huonontamista ja työntekijän ajankäytön hankaloitumista.

Sitten on tällaisia vastaan pullikoitsijoita kuten minä. Minulla on paha tapa tehdä asioita omalla tavallani sääntöjä uhmaten. Välillä minua asiasta huomautetaankin. Se vaikuttaa käyttäytymiseeni joksikin aikaa. Sitten kuitenkin huomaan ajautuneeni takaisin kapinoimaan. Potkikoot sitten pois, kun alkaa liikaa hiertää. Olen kuitenkin sitä mieltä, että tulokset puhukoot puolestaan.

Odotan työhöni käypiä työvälineitä, jotta voin toteuttaa sitä parhaalla mahdollisella tavalla kuntoutujieni hyväksi. Odotan joustoa työajoissa työnantajani puolelta, koska olen itsekin niitä valmis tekemään. Tänään minulla on vapaapäivä. Lähden kuitenkin klo 14 ryhmän kanssa elokuviin kahdeksi tunniksi. Se nyt vaan kävi ajallisesti paremmin aikatauluihin kuin mitä se olisi käynyt eilen. Ko. ryhmä kokoontuu normaalisti tiistaisin klo 14-16. Nyt kuitenkin elokuvateatterissa oli päivänäytös keskiviikkona klo 14 ja vielä edulliseen hintaan 5.50 e / lippu. Ryhmälle sopi, että päivää vaihdettiin. Minulla ei ollut sovittuna mitään iltapäivälle. Lähdin tiistaina töistä klo 14 ja käytän tuon vajaan 2h tänään. Jollain jotain valittamista?

Tosi aistivoimaista yleisurheilua

Ensimmäistä kertaa urheilutalolla

Isä vei minut sinne väkisin. Kotona tirautin muutaman kyyneleen ja vikisin hiljaa vastaan, mutta jo siinä vaiheessa tiesin, että mentävä on. Yökötti. Jännittäessä alkoi aina etoa. Tunsin tutun karvaan maun kurkunpäässä. Nieleskelin sitä suolaisena virtana kyynelten kanssa kohti vatsaa. Jännittäessä herkistyi aina myös hajuaisti. Auton pakokaasun haju tunkeutui vanhaan Amazon-volvoon edellä ajavasta autosta. Isä oli Volvo-mies. Volvo oli valkoinen ja siinä oli punaiset nahkaistuimet ja ratti. Istuin auton takapenkillä ilman turvavöitä. Kädet retkottivat hervottomina sylissä ja kieli oli kuivunut kitalakeen kiinni.

Urheilutalolle oli piinallinen 11 kilometrin matka. Katselin, miten ensin kylätie vaihtui kutostieksi, miten alitimme rautatiesillan, ylitimme Vuoksen ja kaarsimme ramppia alas kaupungitalon kulmalle. Pihan istutukset olivat jo lakastuneet ja lipputangoissa liehuvista kaupungin viireistä oli aurinko haalistanut keltaiset salamat. Viimeisen kilometrin aikana itku pyrki uudelleen silmiin ja kurkkuun.

Portaat alakertaan. Juoksuradan puolelle mentiin samoja portaita kuin uimahalliin. Uimahallin puolelle käännyttiin vasemmalle. Teki mieli juosta tilaussaunojen ovesta sisään ja jäädä suuresta pyöreästä ikkunasta katselemaan uimareita, heidän vatsojaan ja sätkiviä jalkojaan. Isän käsi oli määrätietoisesti hartioilla ja ohjasi oikealle. Vastaan tulvahti kuminen, hikinen haju. Juoksumatto oli punainen ja täynnä piikkareitten piikkien reikiä. Reunassa oli hiekkalaatikko, tilan takalaidalla paksu patja.

"Moi. Mie oon Jaana, kuka sie oot?", kysyi minua suurempi polkkatukkainen tyttö. En saanut sanaa suustani. Tunsin punastuvani. Poskia kuumotti ja oli pakko painaa kasvot alas. Isä esitteli minut ja työnsi jämäkästi  kohti muita lapsia. Sanoin, etten halua. "Haluaisin ensin vaan katsella..." Isä sanoi  valmentajalle, että kyllä se kohta tulee, on vähän arka näin ensimetreillä.

Istuin hiekkalaatikon takana olevilla kovilla puupenkeillä koko ensimmäiset yleisurheiluharjoitukseni. Isä oli ostanut minulle siniset Adidaksen verkkarit ja uudet lenkkikengät. Ne tuntuivat vielä jäykiltä jaloissa.Pyörittelin varpaita kengissä ikään kuin tehden niille lisää liikkumatilaa. Verkkaritakin hiha maistui kaupalle. Se oli uusi ja karhea. Lapset vilisivät silmissä juostessaan 60 metrin rataa päästä päähän. Nopeimman kohdalla kevyt tuulen vire leyhähti kasvoilleni. Välillä pöllähti hiekka, kun joku harjoitteli pituushyppytekniikkaa vauhditta. Joku nauroi. Laskin pituushyppypaikan yläpuolella olevan loisteputkilampun säleitä. Huomasin, miten äidin kotona laittama poninhäntä kiristi korvan edestä, siitä kohtaa, josta eniten sattuu, jos tukistetaan. Kohta nämä treenit olisivat ohitse. Kohta pääsisi kotiin.

Teksti on Aamupalakynä-kirjoittajakurssin kotitehtävä.

Tosi pysähtymisiä

Luin juuri Oma huone-blogin viimeisimmän postauksen. Siinä käsiteltiin jouten oloa, viipyilyä, aikatauluttomuutta. Aihe osui minuun kuin Tellin nuoli omenaan. Olen löysäillyt eilisillan ja tämän aamun ja nauttinut suunnattomasti kellottomuudesta. Takana onkin pari hektistä viikkoa ja kymmenittäin erilaisia töitä sairaalalla, päiväosastolla, opistolla ja Sibeliusakatemiassa.

Itselle jouten olo on ollut vaikeaa. Jouduin vuonna -99 opettelemaan sen. Tiedän vuoden ja vuodenajan oikein tarkkaan: uuvahdin tuona syksynä. Muistan ne levottomuuden hetket kotisohvalla, kun pää sanoi, että makaat nyt tässä puoli tuntia ja keho huusi: "Päästä minut menemään!" Minut valtasi motorinen levottomuus. Vieressä lattialla makasi pino Hyvä terveys- ja Voi hyvin-lehtiä. Ironista!

Nyt jo osaan olla. Nautin vauhdista ja haasteista, ne puhaltavat minuun virtaa. Toki virtaus tapahtuu toiseenkin suuntaan ja elpyäkseen tarvitsee aikaa, lepoa keholle ja tilaa pään sisälle.

Pohdin Päivin postausta lukiessani, että miten usein törmäänkään ihmisiin, jotka eivät osaa pysähtyä kokemaan, havaitsemaan miltä itsessä tuntuu. Olen löytänyt omiksi menetelmikseni metsässä samoilun koiran kanssa, hoputtomat kahvilassa istumiset höyryävän vaniljalatten kanssa, lukemisen ja hyvän elokuvan katsomisen. Lauantaiaamun kiireetön hetki peiton alla, kun on juuri herännyt ja kylkeä lämmittää russelipoika: kunhan jaksan, tassuttelen keittiöön keittämään kahvit.

Silloinkin kun on menossa, voi asioita katsoa eri tavalla, pysähtyä havaitsemaan. Tuollaisissa hetkissä olen kulkiessani kameran kanssa. Etsimen läpi maailma rajautuu pienemmäksi ja se auttaa fokusoitumaan yksinkertaisiin asioihin, maailmaan pienempinä paloina. Saman asian ajaa myös kassin pohjalla lojuva muistikirja ja kynä. Jo pelkkä tieto siitä, että siellä ne ovat ja voin kirjoittaa ylös itseäni puhuttelevat asiat, auttaa näkemään maailman pieniä arjen asioita, joilla on merkitystä. Kokeile vaikka!

Tosi onnistumisen kokemuksia

Tänään päästelin terapiahuoneessa ilon irti. Heti kun kuntoutuja oli lähtenyt, hihkaisin ja heiluttelin käsiäni ja vedin pari pyörähdystä. Näytti varmaan lähinnä sadetanssilta. Kollegani tuli huoneeseen ja herkesi hymyilemään odottavan näköisenä.

"Se sanoi, että vaikkei ole sitä aiemmin kenellekään tunnustanut, tällä on vaikutusta!"

On mahtavaa, kun omaan työhön saa jonkin asteisen hallinnan tunteen. Aika ajoin on ihanaa, kun hommat sujuvat rutiinilla ja ryhmät pyörivät. Kuitenkin olen luonteeltani sellainen, että rakastan haasteita. Toimintaterapeuttina on arjen ongelmien ratkoja, uusien adekvaattien toimintamallien löytäjä yhdessä kuntoutujan kanssa. Tt tarjoaa ammatillisen asiantuntijuuden, kuntoutuja kokemusasiantuntijuuden.

Tällaisessa tilanteessa olimme tänään. Kun yhdessä pohtien, arvoja, kiinnostuksen kohteita ja toiveita penkoen löytyy oivallus, se on juhlahetki. Mitä tiukemmin omassa ahtaudessaan viipyvä ihminen, sitä suurempi riemu. Jotain on liikahtanut, muutos voi käynnistyä!

Huippuhetkiä oli tänään tarjolla enemmänkin. Kun toiminnan tuoksinassa nuori junttura miehen puolikas hymyilee, naurahtaa jopa ääneen, sisällä läikähtää. Yhteys on saavutettu. Kun ryhmässä toinen jäsen kannustaa toista sanoin, joita itse mielessäsi pyörittelit, voisi halata molempia. Perille menee niin että kolisee!

Tämä ammatti on aivan huippu siinä suhteessa, että koko ajan oppii itsekin uutta ihmismielestä ja toiminnasta. Niin monta kuin on ihmistä, niin monta eri tapaa on elää tätä arkea. Ja tänään oli tarjolla arjen pieniä iloja!

Tosi riippuvuutta

Tapasin tänään ihmisen, joka painii päihdeongelman kanssa. Mieleen pälähti samalla muinoin lukemani kirja "Sokeripommi". Kysyin keskustelukumppaniltani, mitä mieltä hän on riippuvuuden synnystä. Kävimme mielenkiintoisen juttutuokion.

Bitten Jonsson väittää kirjassaan, että sokeri raivaa tietä muille riippuvuuksille:

 "Nykyaikainen riippuvuustutkimus osoittaa, että lapsena kulutetut suuret sokerimäärät muuttavat aivot jo lapsuudessa "valmiiksi" nikotiinille. Sen vuoksi lapsi tulee myöhemmin riippuvaiseksi tupakasta ja nuuskasta, mikä puolestaan rakentaa aivoja edelleen siihen suuntaan, että nuori voi helposti jäädä alkoholikoukkuun."

 Mainitsin tuon seikan juttukumppanilleni. Hän toi keskusteluun mielenkiintoisen väitteen:

 "Karkkipäivät ajavat saman asian lapsille kuin viikonloppukossun odottaminen aikuiselle!"

 OHO! Voisiko asia olla noin? Lapsena lauantaipussia odotti, vähintään torstaista saakka. Lauantaiaamuna herätys seitsemältä ja vinkumaan vanhempia kauppaan. Perjantaina kävin täydentämässä viinikellarin hyllyjä, ostin kolme punaista ja kaksi valkoista viiniä. (En ajatellut ryypätä niitä tulevana viikonloppuna...) Edelläni jonotti kolme kohtalaisen kuluneen habituksen omaavaa miestä. Kaikilla oli yhdestä kahteen pulloa vähän viiniä väkevämpää kourissaan. Kieltämättä "nautintojen" odottelussa ja täyttymyksessä on samankaltaisuutta. Enpä ollut asiaa noin aiemmin ajatellutkaan.

Jotta napsahtaa riippuvuuteen, täytyy päihdyttävän kokemuksen olla palkitseva. Siispä täytyy toivoa sitä, että nuoren ensimmäinen päihdekokeilu olisi mahdollisimman huono. Mitään pahaa en toivo todellakaan kenellekään tapahtuvan. Toivon huonoa kokemusta siinä mielessä, että siitä tulisi paha olo, ettei se toisi harhaista omnipotenssin tunnetta, luuloja suuremmasta sosiaalisuudesta, valtaisista voimista. Niin ettei heti tulisi tarvetta toistaa kokemusta.

Kun riippuvuus on päässyt syntymään, siitä irti pääseminen on vaikeaa, mutta mahdollista. Portia Nelson kuvaa muutosta ajattelussa ja toiminnassa mainiosti tekstissään Omaelämäkerta viidessä pienessä luvussa.

"Kävelen katua pitkin. Jalkakäytävässä on syvä kuoppa. Minä putoan, hukun... olen avuton.
Ei syy ole minun. Kestää iäisyyden päästä ylös.


Kävelen samaa katua. Jalkakäytävässä on syvä kuoppa. Olen kuin en sitä näkisi. Putoan uudelleen.
En käsitä, että olen jälleen tässä, mutta ei syy ole minun. 
Kestää edelleen kauan päästä ylös.


Kävelen samaa katua. Jalkakäytävässä on syvä kuoppa. Näen sen. Putoan... siitä on tullut tapa vaikka silmäni ovat auki. Tiedän missä olen.
Syy on minun. Nousen saman tien ylös.


Kävelen samaa katua. Jalkakäytävässä on syvä kuoppa.
Kierrän sen.


Kävelen toista katua."

Tosi kaseja

Eilen illalla mieheni fb-päivityksessä luki: "Pitäisiköhän välillä keksiä jotain muutakin kuin työn tekoa?" Siinäpä hyvä kysymys. Mennään ihan samoille aalloille kuin muinoin Shakespearen keskustelun kallon kanssa: "To be or not to be?" Mitä me ajallamme teemme? Miehen kollega oli mainiosti vastannut päivitykseen. "Muista 8/8/8 on paras elämänohje!"

Jo toimintaterapianopintojen ensimetreillä kävi selväksi se, että ihmisen toimintaan vaikuttavat mm. motivaatio, arvot, mielenkiinnot, rutinoitumistila, valmiudet ja niistä käyttöön otetut taidot, ympäristö ja välineet sekä aika. Reed & Sandersson olivat takavuosina luoneet erittäin käyvän kolmijaon: 8 - 8 - 8. Nyt puhutaan tunneista. Ihmiselle ihanteellinen 24 tunnin käyttö olisi 8 h lepoa, 8 h tuottavaa toimintaa ja 8 h itsestä huolehtimista ja vapaa-aikaa. Toteutuuko kohdallasi?

Aina tuon ei tarvitse toteutuakaan. On hyväkin välillä poiketa kaidalta polulta. Mutta että suurimman osan elämästä pystyisi etenemään tuon ihannekaavan mukaan. Sillä voitaisiin välttää monet stressit ja uupumukset. Silloin kun flow-tila iskee, eivät kasituntiset riitä. Olen huomaamattani valokuvannut 8 h tai kirjoittanut koko vapaapäiväni. Ei siinä ole juuri ehtinyt syömistäkään ajatella (mistä näitä kiloja sitten oikein tulee?). Sama kai pätee työn kanssa. Jos on oikein kiinnostava homma meneillään, on vaikeaa saada sitä tauotetuksi omia voimia säästääkseen. Se on vaan sitten jostain toisesta kasista pois. Miehellä usein uniajasta, minulla itsestä huolehtimisesta. Mielelläni en käytä itsestä huolehtimisen kasiani kyllä siivoamiseen, jotain rajaa sentään. Sen homman täytyy sujua maksimissaan tuntiin.

Päivään kuuluu paljon sellaista sälää, jota ei tule ajatelleeksi. Kuinka paljon aikaa menee jo ihan perustoimintoihin: vessakäynteihin, ruokailuun, peseytymiseen, paikkojen järjestelyyn, naaman ja hiusten puunaamiseen. Lasketaanko työpaikalle siirtymiset työkasiin vai ei? Yleensä ei. Mihinkä lokeroon se sitten kuuluu? Osaammeko hyödyntää sen oman itsen hyväksi, lukemalla, musiikkia kuuntelemalla, rentoutumalla, hoitamalla sosiaalisia suhteita esim. soittamalla ystävälle tai anopille. Vai onko junassa istuttu aika lepoa, uniaikaa?

Itse tarvitsen paljon unta. Katsotaan väheneekö tarve vanhemmiten, niinhän ihmisten kohdalla ennusteisesti yleensä käy. Nukun vähintään 8 h yössä, viikonloppuisin jopa 11 h. Olen jopa hieman kateellinen niille, jotka tulevat toimeen 6 tunnilla. Heillä on jo heti muutama tunti enemmän kaikkeen muuhun kivaan ja mielenkiintoiseen.

Palaan tässä kohtaa ensimmäisessä kappaleessa mainitsemiini arvoihin. Ajankäyttöä säätelevät osin ulkoiset paineet ja odotukset, se rooli, josta käsin toimit milloinkin. Toinen suuri vaikuttaja on sisäinen: arvot, ne asiat, joita pidän tärkeänä. Teesini on: Tärkeille asioille löytyy aina aikaa! Pääsemme suureen kysymykseen, ovatko sinun arvosi yhteneväisiä toimintasi kanssa? Teetko asioita, jotka ovat arvojesi näköisiä?

Otetaan yleisimpiä asioita, joita ihmiset useimmiten nostavat esille arvokeskustelussa. Työ, perhe, terveys, mahdollisuus nähdä maailmaa, ystävät, hyvä harrastus. Jos asetat perheen arvostuksissasi ykköseksi, käytätkö oikeasti aikaa puolisosi ja lastesi tai ikääntyvien vanhempiesi kanssa? Voitko tehdä työtä ilman terveyttä? Mille sijanumerolle asetat terveyden? Entä työ? On hämmentävää pohtia asiaa jo näin arkisten asioitten kohdalla. Mitä se sitten on, kun otamme keskusteluun henkiset arvot: itsenäisyys, suvaitsevaisuus, tasa-arvoisuus, kilpailuhenkisyys, joustavuus...

Välillä on hyvä pysähtyä pohtimaan, elänkö itseni näköistä elämää. Vuodet tuntuvat kuluvat kiihtyvällä vauhdilla, eli on todella tärkeää hahmottaa, mihin tämän kallisarvoisen aikansa käyttää.

http://www.virkkukoukkunen.net

PS. Kuvat ovat kotiseudullani sijaisevan Virkkukoukkusen. Laitan postaukseni myös sinne tiedoksi. "Mie saatan lähtee Karjalast, mut Karjala ei lähe miust!"