Tosi teinitaxi

Reilu kaksi vuotta sitten koin autokuumeen. Riivattu tauti, jonka koettuani ymmärrän miehiä paljon paremmin. Piti saada oma auto! Tutkin paikalliset autoliikkeet ja kävin koeajoilla. Haaveissa oli Beetle, Mini, Peugeot 107 tai Suzuki Splash. Auton piti olla pieniruokainen, kohtuuedullinen, pieni ja söpö, muttei mikään nuhapumppu.

Kuunneltuaan jokusen kuukauden riutumistani mieheni ja ystäväni panivat tuulemaan, istuivat netin ääreen ja totesivat, että "nyt etsitään mammalle auto!" Autokseni valikoitui Syöksysämpylä. Se on pieni ja vaaleansininen (angel blue!) Citroën C3 1.4. Espoossa se minua odotti ja koko matkan kotiin hymyilin kuin Hangon keksi ratin takana. Kotiin päästyäni avasin netin ja tilasin Kiroilevan siilin nettikaupasta autotarran: "En oo v***u rauhallinen!" Auto sai nimekseen Syöksysämpylä muotonsa vuoksi (ja hieman kuljettajan ajotavankin inspiroimana). Nimen antoi hyvän ystäväni silloin 14-vuotias poika nähtyään yhdistelmän.

Syöksis on toiminut syksyn ajan teinitaksina. Vuorotteluvapaalle jäätyäni tulin luvanneeksi lapsilleni, että voin kuljettaa heitä kouluun silloin tällöin (lue: kun menette tarpeeksi myöhään kouluun, eli 9-9.30). Omien teinien lisäksi kyydissä on sekalainen parvi lasten kavereita lähikaduilta. Meitä on kolme perhettä pöyrittämässä tätä yritystä ja hyvin ovat vuorot pelanneet. Välillä heittäydymme inhottaviksi ja pistämme jälkikasvun kävelemään tuon muutaman kilometrin matkan ihan vaan kuntoilun vuoksi.

Eilen illalla olin jo joko unessa tai sitten sorruin kuuntelemattomuuteen, kun olin vastannut joo kysymykseen "Vieksä meiät kouluun aamulla?" Nukahtamishetkellä sängyssä tajusin, että se tarkoitti heräämistä jo puoli kahdeksan! Kääk! Ja tietysti toinen menisi vasta puoli kymmeneen ja odotti samaa palvelua. Eikä minun omatuntoni sallisi sitä, että viikon flunssakuumeessa virunut lapsi joutuisi kävelemään bussipysäkille tai starttaamaan fillarilla. Siis kahta vuoroa! Aamun ensimmäiselle vuorolle tuli oma 13v, hänen kaksi parasta ystävää ja näiden vuotta vanhemmat siskot liki naapurista. Kaksi käveli meille ja loput otimme kyytiin läheiseltä bussipysäkiltä. Auto täyttyi hiuslakan, parfyymien ja tyttöenergian höyryistä. Jo heräsin!

Kotiuduttuani kävin herättelemässä poitsun ja kokeilemassa otsaa, ettei kuume enää ole palannut. Mutisi jotain peiton alta, että juu kello on soimassa ja yhdeksän jälkeen riittää kun nousee... Nousi 9.23. Tällä välin olin jo itse syventynyt suunnittelemaan minulta tilattua kurssia aivot läppärin välissä. Kiukkuinen kakara tuli tukka pystyssä keittiöön sadatellen, veti vaatteet päälle, etsi lukiokirjansa hujanhajanhuoneestaan ja olikin jo ovella ennen kuin ehdin saada sormia irti näppäimistöstä, saati kenkiä jalkaani. Vuoro 2 siis hieman myöhästyi, vaikka ajoinkin kylätiellä 75 km/h.

Teinitaksitoiminnassa ärsyttää ainoastaan se asia, että nuo asiakkaat eivät ole kovin järjestelmällisiä, eivätkä sovi kuljetuksia kovinkaan paljon etukäteen. Siispä iltapäivävuoroja silmällä pitäen on pidettävä kännykkä lähellä, koska tilauskutsu kuuluu: "Mis oot? Haluuks sä tulla hakee meiät, NYT!?"

Tosi paha mieli

Asiat on hyvin! Tai niinkuin eräs ryhmäläiseni sanoi painokkaasti: "Mulla on oikeesti ihan hyvä elämä!" (terkkuja vaan!) Tämä postaus kumpuaa Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan innoittamana (Mielensäpahoittaja on tämän vuoden lukukokemuksissa ihan top 3:ssa). Kirjoitan siis mielen pahoittamisesta innostuneesti ja hymyssä suin. Tässä kohtaa tulee mieleen toinenkin tuttu, joka oikein ärsyyntyneessä mielentilassa tapasi sanoa: "Nyt kyllä viluttaa t:llä!"

Mistä sitä oikein pahoittaa mielensä?

    #  Rumista sanoista, jotka itseen tai läheiseen kohdistuvat (nimittely, äänekäs komentelu, mitätöinti,   mustamaalaaminen, koulukiusaaminen on pahimmasta päästä)

    ?  Oletuksista (jotka itse asiassa kertovat enemmän olettajasta kuin oletetusta), vääristä määritelmistä

    *  Epäoikeudenmukaisuudesta, rasistisuudesta

    $  Ihmisten asettamisesta arvojärjestykseen ulkoisten tekijöiden mukaan (kauneus, titteli, rahapussin tai       vyötärön paksuus, automerkki, talon koko, näkyvyys)

    !  Huonosta palvelusta (autokaupoilla, kun olemme miehen kanssa ostamassa perheen yhteistä autoa ja myyjä puhuu vain miehelle ARGH! tai Ranskassa antiikkikaupassa, kun kiellettiin koskemasta mihinkään ja lopuksi myyjä kiitti venäjäksi, varmasti ihan vaan vittuillakseen!)

    £  Huijaamisesta (murhaavia katseita Roomaan sadattelevalle taksikuskille ja Versacen miehelle)

    ¤  Pitkästä harmaasta auringottomasta kaudesta (muttei syksylläkään ihan joka päivä viitsi mieltänsä pahoittaa)

    {  Fyysisen koskemattomuuden rikkomisesta (kun ei ole lupaa koskea, rock-konserteissa ne etuilevat tuuppijat, suuhun puhuminen niin että kuola roiskuu naamalle)

     ~ Tavaran hukkaamisesta (oma moka, mutta silti)

    +  Kuuntelemattomuudesta

Tänään ei tule muuta mieleen. Täytyy täydentää listaa, jos huomaan olevani pahoilla mielin. Sitä ennen voi ärsytyksen väreitä hakea Pasan ja Atpon kirjoista Suuri suomalainen vitutuskirja, Eniten vituttaa kaikki, Toiseksi eniten vituttaa kaikki ja Kolmanneksi eniten vituttaa kaikki. Panevat mielensä pahoittamisen vielä vähän pidemmälle.

Tosi opeja

Pienenä tyttönä ajattelin, että isona minusta tulee opettaja. Tästä inspiroitumisesta kiitos ihanalle opettajalleni, jonka lempeässä ohjauksessa sain viettää kaksi ensimmäistä kouluvuottani. Irmalla riitti pinnaa, auktoriteettia, lämpöä ja aikaa huomioida jokainen luokan piiperö omanlaisenaan ihmisenä.

Meillä oli luokassa postilaatikko, johon sai laittaa viestejä luokkatovereille ja myös opettajalle. Kävimme vilkasta kirjeiden vaihtoa ja jännitys oli huipussaan perjantaina, kun postilaatikon sisällys jaettiin. Minulla on edelleen aarteina tallessa opettajalta saamani pienet kortit. Hän oli leikannut jokaiseen korttiin kauniin kuvan vanhoista koulukirjoista: harakoita, mansikoita, veneitä ja kukkia. Teksti oli aina kirjoitettu huolitellulla käsialalla. Siitä tuli vaikutelma, että Irma oli kirjoittanut tekstin hitaasti ja ajatuksella. Saajalle tuli erityinen olo!

Irma oli erikoistunut alkuopetukseen, joten kolmannella luokalla hänet korvasi Harriet, varsinainen persoona. Harriet kuului Suomi-Venäjä-seuraan ja halusi pitää meille vapaaehtoista venäjän kerhoa. Opin nuo hassut aakkoset ja jonkun sanankin (unohdettu suurin osa, harmi!). Harriet myös soitti urkuharmoonia ponnekkaasti ja lauloi kovaa. Normaalitilassaan hän oli hymyilevä, kannustava ja tarmokas, suuttuessaan pelottavan noita-akkamainen, kovaääninen ja sai luokan oordninkiin. Harriet saatteli meidät varhaisteinit yläasteen maailmaan.

Vaihtui koulu ja muutaman opettajan tilalle saimme kymmenkunta vierasta naamaa. Yläaste ja lukio sijaitsivat samassa rakennuksessa, joten nyt alkaa jo olla vaikeuksia muistaa, miltä puolelta sen aikaiset opettajat olivat. Ne jotka jäivät mieleen olivat äidinkielen opettaja Kaisa, kuvaamataidon opettaja Tepa ja opo Hilkka.

Kaisaa on kiittäminen kirjoitushalujeni jatkumisesta, sallivasta ja kannustavasta asenteesta. Muistan hänet Marimekon taskullisesta mekosta. Ilman Hilkkaa tuskin olisin osannut hakeutua toimintaterapeutin ammattiin (tässä vaiheessa olin jo hylännyt haaveet opettajan urasta). Hilkka oli huomannut luovat kykyni. Hän pyysi minua mm. ompelemaan itselleen tyynyliinat olohuoneen sohvalle. Sain niistä myös pienen korvauksen markoissa. Nykyisin tuollaiseen pimeään bisnekseen suhtauduttaisiin hyvin negatiivisesti.

No Tepa sitten... Itse väripaletti koko nainen! Tepalla oli musta kiharapilvi ja rajut kajalit. Niiden vastapainoksi vaatteissa oli väriä. Sadepäivinä Tepa asteli kouluun valkeassa sadetakissa, jossa oli viittamainen hartiaosa. Viitassa oli sektoreittain perusvärejä. Takin pitkän helman alta vilkkuivat kumisaappaat: toinen vihreä ja toinen keltainen. Tepa oli ostanut mukavia kumppareita muutamat kappaleet eri värisinä. Niitä oli sitten kiva vaihdella! Pääsimme Tepan ohjauksella tutustumaan Imatran valtionhotellin entisöintityöhön ja käymään opettajan kotona, joka oli taidehistorian monumentti itsessään tyylihuonekaluineen ja tauluineen.

Karismaattisia opettajia oli muitakin: musiikin opettaja Topi, Irman mies Veikko, lukion rehtori Aarre, biologian opettaja Pukki ja historian opettaja. Heistä riittäisi juttua toiseen jos kolmanteenkin blogiin. Kuitenkin nuo edellä mainitut naiset ovat olleet minulle merkittäviä suunnan näyttäjiä. Vahvimpina vaikuttimina sallivuus, kannustus ja lujuus, usko siihen, mitä tekee ja kyky nähdä mahdollisuudet oppilaissa.

Minusta ei tullut opettajaa, tuli se terapeutti. Kuitenkin kaikkien näiden vuosien läpi minussa on asunut pieni opettajatar. Pääsen toteuttamaan tuotakin puolta itsestäni nykyisin luennoimalla ja ohjaamalla. Ihana monimuotoisuus oman ammattitaidon käyttämisessä! Ja kyllä noista naisista on jäänyt minuun jotain näkyvääkin kouluvuosien jälkeen: rakastan värikkäitä vaatteita ja kenkiä, kirjoja, kirjoittamista, tauluja, laulamista ja käsillä tekemistä. Tänään olen lähtökuopissa opehommiin. Ohjaan Lahdessa kirjallisuusterapiaopiskelijoita ja päälläni on turkoosi liehuvahelmainen tunika!

Tosi v(f)iiniä

Kotona lempipaikakseni on tullut syksyn aikana kellarimme. Sinne valmistui pieni viinikellari ja takkahuoneeseen takka. Teimme sitä pitkälti yhdessä mieheni kanssa: maalaamista, muuraamista, rälläköintiä, kivien rummutusta betonimyllyssä, sisustuskivien asennusta, sopivien tuolien etsimistä. Laatuaikaa yhdessä. Ja nyt laatuaika jatkuu työn jäljistä nauttien.

Olin haaveillut viinikellarista jo jokusen vuoden. Sen paikalla oli aiemmin käyttämätön maakellari täynnä rojua. Hämyisestä kolosta uneksiessani ostelin kirpputoreilta vanhoja pulloja punotuissa kuorissa, hauskoja laseja ja ruukkuja. Nyt niille on omat paikkansa. Paikan valmistuttua olen keskittynyt kynttilöiden ja viinien ostamiseen. Ja tietysti maistelemiseen.

On mahtavaa vetäytyä aika ajoin viileään kellariin pois tv:n vaikutuspiiristä. Kun menen viinikellariin saakka, hälinä ja kiire jäävät lasioven taakse. Saatan istua kammiossa vartin mieltäni tyynnyttämässä tai vilvoitella saunan jälkeen hetken. Olemme istuneet siellä myös ystävien kanssa seurustelemassa ja opettelemassa viinien tuntemusta.

Avajaisjuhlissa saimme ystäväpariskunnalta viinikirjan, johon merkitsemme kokemuksiamme aromeista ja mauista. Se on kohtalaisen haastava taiteen laji. En todellakaan (ainakaan vielä) usko, että voi olla veden(viinin)pitäviä määritelmiä. Ymmärrän viinin pitkät jalat tai kyyneleet ja värisävyt. Mutta miten ihminen, joka ei ole maistanut ikänään boysenmarjaa, voi analysoida viinin mauksi tuon mustanpuhuvan herkun? Makuvivahteita on jumalaton lista. Olen huomannut pitäväni Tempranillo-viineistä. CS:sta en pidä, olkoonkin viinintuntijoiden mielestä jaloin lajike. Se on liian herukkainen. Viinissa pitää olla luonnetta, kirsikkaisuutta ja vaniljaisuutta. Myös pippurisuus ja luumuisuus käy. Viinin pitää tuntua suussa.

Voiko viini oikeasti tuoksua lannalle? Ehkä terve itsesuojeluvaisto iskee tuossa vaiheessa ja kieltää kättä viemästä lasia huulille. Mullan ja nahkan olen jo viineistä haistanut. Samoin viinimarjan ja ne luumun, kirsikan ja vaniljan. Luin kirjasta, että viini voi tuoksua myös lyijykynälle, hevoselle tai sikarilaatikolle. Mielenkiinnolla odotan, mitä viinimaailma tuokaan tullessaan tutummaksi.

Kävimme viinimessuilla lokakuun lopulla. Mies oli ottanut selvää eri viineistä ja pääsimme testaamaan niitä ihan livenä. Saimme tietoa säilytyksestä, säilyvyydestä, aromeista. Nostalgiaa nostatti Torresin Mas la Plan, jota pääsin maistamaan -04 Barcelonan matkalla. Espanjassa tuo palkittu ja turkasen kallis iloliemi maistui paljon paremmalta. Liekö johtunut söpöstä ranskalaisesta oppaastamme? No, ehkä enemmän vuosikerrasta.

Viinejä ei ole vielä hirveän monta hyllyssä. Vanhimmat viinit ovat vuosilta 1994 ja 1997. Lastemme syntymävuodet. Pullot matkasivat kotiin Riojan alueelta Cuscurita de Rio Tironista Urbinan viinitilalta vuonna -07. (Viiniharrastuksen voi näppärästi yhdistää siis myös matkailuun!!!) Jemmasimme viimeiset tuliaispullot kellarin alahyllylle lasten tulevia 18-vuotispäiviä varten. Saavat sitten omansa. Eli tämä äiti on ostanut lapsilleen alkoholia.

Vaikka viinin maisteluun liittyy fiinejä piirteitä, en silti aio alkaa istuskella pikkusormi pystyssä ja puhua nokka lasissa. On hauskaa istua yksin tai kaksin kullan kanssa ja jutella niitä näitä. Useimmiten keskustelu menee melko henkeväksi, mikä on omiaan parantamaan parisuhteen tilaa. Ja huomio, ei sitä änkyräkännikeskustelua, kun toinen tankkaa kuudettatoista kertaa samaa jargonia. On myös ihanaa istua hyvien ystävien kanssa iltaa, napostella ja siemailla. Elämääni on tullut yksi ulottuvuus lisää. Olkoonkin, että se on maan alaista toimintaa!

Tosi kummaa kamaa

Mistä näitä tavaroita oikein tulee? Yön aikana ne kulkeutuvat pienillä jaloillaan kummallisiin paikkoihin. Tänään on siivouspäivä ja olen nyt saanut raivattua noita eksyneitä kapistuksia... johonkin... en edes tiedä, paikoilleenko. Pois näkökentästä nyt ainakin. Seuraava vaihe olisi sitten varsinainen siivoaminen (minun kohdallani lähinnä imurointi).

Keittiön apupöydällä lojui sulassa sovussa leipäpussin, kuivuneen croissantin, tulitikkuaskien, uusien pöytäkynttilöiden, avonaisen ankka-kalenterin ja yskänlääkeporetuubin kyljessä tyttäreni hiuspompuloita ja pari pinniä. Keittiön pöydällä makasivat eilisillan astiat. Oikein hätkähtivät kun tuuppasin kirkasvalolamppuni päälle. Lampun takaa pilkisti värikäs pussi: tyttäreni käsityötunnin sukankudin! Siihen viereen oli jämähtänyt yksinäinen hapankorppu. Tipahtanut kai pussista ja itkenyt pieniä murusia pitkin pöytää yksinäisenä. Onneksi viereltä löytyi komistus: kullan värinen kakkupaperi kaverin tuomien pullien jäljiltä (sitä saattaa tarvita askarteluissa). Ruokapöydän vieressä tuolin selkänojalla rötkötti kylpypyyhe (tyttären).

Olohuoneen pöytää en viitsi edes kuvailla, siihen menisi tuhottomasti aikaa.  Tein niistä keon, jotka ovat lähdössä yläkerran kylppäriin, lehdet pöydän alla olevaan koppaan ja ehkä sitten joutuu pyyhkimään pölyt. Kaikkein pahin tavaramagneetti tuntuu kuitenkin olevan olohuoneen takan päällys. Sieltä minua katseli tyhjin silmin miehen moottoripyöräkypärä. Muutaman kuukauden jo lie sieltä tuijotellut. Tyttären kuvataidekoulussa tekemä leopardi hiipi takan ylälaitaa pitkin kohti rullamittaa, joka pahaa aavistamatta oli kääntänyt sille kylkensä. Pelastin sen. Miehen passi! Missähän oma on? Johtamistaidon kirja, vaatteidenpuhdistusteippirullahässäkkä ja vuosi sitten Metsänkylän kartanon vintiltä ostettu kauniisti sulkakuvioitu kulmakaakeli... Jaa, täällä se oli!

Päätin tuossa välissä siivota vessan. Aineet pyttyyn vaikuttamaan ja huuhtaisin imuroidun lattian käsisuihkulla. Sitten se taso. Pinnejä, hiuslenkkejä, Clearasileja, pipo (?), vanulappuja, kynsilakkoja, harja, kynsisakset, 4 hammasharjaa (mitä ihmettä?), suoristin, hiustenkuivain, tyhjä lakkapullo jne jne jne jne jne. Tason reunalla keinahteli 3 vuotta sitten pikkujouluissa saamani kävelykeppi hantaakista roikkuen. Ei yltänyt reppana maahan asti.

Taidan keittää kahvit ja siirtää pölyjen pyyhkimisen huomiseen. En ole päässyt keskikerrosta pidemmälle, pojan huoneeseen en edes uskalla mennä. Sitä paitsi päästäkseni sängyn luo tarvitsen lumikolan, jolla teen väylän lattialla olevan kaman halki. Neidon huone onkin siisti. Ei ihme, kun kaikki ylimääräinen lojuu olohuoneessa, keittiössä ja vessassa! Mutta jotain hyvää näköjään siivoamisessakin on: se inspiroi kirjoittamaan. Luin Claes Anderssonin kirjasta Luova mieli- kirjoittamisen vimma ja vastus, että kirjoittamiselle on monia sijaistoimintoja... Minusta kirjoittaminen on hyvä sijaistoiminto siivoamiselle!

Tosi tuntemuksia

Ihminen on psyko-fyysis-sosiaalis-spiritualistinen olento. Ilo saa hyppimään ja ääntelemään kovaa, rinnan kuplimaan. Kolhut tunne-elämässä näkyvät vuorovaikutuksessa ja kehon asennossa. Avuttomuus vie voimat kehosta: kädet eivät saa tartuttua ja jalat eivät liiku. Myötähäpeän tuntemus on se, kun itse haluaisi vajota pöydän tai jopa maan alle ja jättää häpeän aiheuttaja hoitelemaan tilanne yksin. Usein kuitenkin tuollaissa tapauksessa yritän pelastaa mitä pelastettavissa on, jopa toisen nahkan. Kunnon vihan puuska sumentaa katseen ja panee koko kropan tärisemään. On tilanteita, joiden tuntemuksia on vaikea selittää toisille. Uskon, että jokaisella on näitä hyvin henkilökohtaisia kokemuksia. Tunnistammeko niitä? Osaammeko vielä kuulla, mitä mieli ja keho viestittävät?

Kokkaan paistettuja kananmunia kiireettömänä lauantaiaamuna keittiössä. Lieden viereisellä apupöydällä tuoksuu jo kahvi. Olen vetäissyt paitulin päälle paksun kylpytakin. Katse tavoittaa pihalla kiviaidan päällä tasapainoilevan oravan ja jaloistani kasvaa villasukkien läpi juuret laminaattilattiaan. Tähän tuntemukseen kiteytyy kokonainen hyvä olo. Saavutan sen nykyisin entistä useammin, mutta ensimmäisen kerran tuon kokiessani olin pillahtaa itkuun onnesta. Tunnetta en voi muuten kuvailla kuin juurilla: kuulut juuri tähän paikkaan, nyt.

Joskus olen tilanteessa, johon tunnen olevani liian suuri. Vai onko tilanne minulle liian ahdas? En puhu fyysisestä koosta enkä oikeastaan esillä olostakaan. Lähinnä kyse on itsensä sovittamisesta tilanteeseen. Siihen liittyy kiusallisuutta, epätietoisuutta mihin kätensä laittaa ja silmänsä laskee. Ilmeissäkin on kontrolloimista. Joskus tunteen luovat ristiriitaiset odotukset tapahtuman kulusta, välillä tunteet sisällä paisuttavat nahkaa repeämispisteeseen. Sitä ei oikein tiedä, kuuluuko tähän paikkaan ja tilanteeseen vai ei. Toisaalta tekisi mieli juosta kiljuen pois, toisaalta halata ihmistä pöydän toisella puolella. 

Sitten on se kummallinen ilmiö, kun näen söpön vauvan tai koiranpennun. Tartun kohdetta poskista. Hampaat puristuvat tiukasti yhteen, poskilihakset kiristyvät ja suusta pääsee tukahdutettu "voi että kun sä olet ihana!" Väkivaltaisesta ilmeestä voisi lukea "Voisin pistellä sut pureksien poskeeni." Kannibaalinen kummitäti saattaa aiheuttaa hämmennystä vieraammassa väessä. 

. 

Tosi uneliasta

Yksi elämän suurista nautinnoista on nukkuminen. En väitä, että se olisi parasta, mitä sängyssä voi tehdä, mutta ainakin sitä saa tehdä noin kolmasosan elämästään. Tai siis saa jos pystyy. Kaikki eivät ole näin etuoikeutettuja kuin minä, jolla pää hädin tuskin ehtii tyynyä koskettaa kun jo kuorsaus kuuluu. Sen lisäksi, että nukahdan nopeasti, nukun sikeästi. Minut voisi aivan rauhassa ryöstää, puolet taloa purkaa ja ulkona ukkonen saa raivota ihan rauhassa. Minä nukun!

Lähipiirissäni on useita ihmisiä, joiden on vaikeaa saada unen päästä kiinni. Kirjavat ovat ne rituaalit, joilla Nukkumatilta yritetään kinuta extra-annosta unihiekkaa: Iltakävely ennen kahdeksaa, saunominen, kamomillatee, lämmin kaakao, musiikin kuuntelu hiljakseen, lukeminen, luontaistuotteet, melatoniini, unilääkkeet...  Toinen porukka on se, joka kyllä simahtaa, mutta heräilee jokaiseen pieneenkin rapsahdukseen (vieruskaverin korinasta puhumattakaan).

Tasan eivät käy unen lahjat. Yhdessä perheessä rouva ei nuku kuin muutaman tunnin vuorokaudessa ja isäntä tsippaa istualleen tv:tä katsellessa (on jopa niskansa venäyttänyt kun niin rennosti pää notkahti rintaa vasten). Yhdellä on niin paljon ajateltavia asioita, ettei uni saa pidettyä niitä loitolla aamuyön pitkinä, pimeinä tunteina. Muutamaa valvottaa vauva tai puolison päivystysluontoinen työ ja puhelin. Meillä päin on armeijan ampuma-alue, joka taatusti pitää hereillä itäisen kaupungin herkkäunisimpia.

Oma unentarpeeni vaihtelee vuodenajan ja valon mukaan. Kesäisin saatan kevyesti kuppelehtia puolille öin, lukea, kirjoittaa tai puuhastella pihassa. Iltojen pimetessä hiipii sänkyyn menon aika lähelle yhdeksää. Vaivihkaa hiippailen yläkertaan. Minulla on hyvin vahvat unihygieniset rutiinit: hampaiden ja kasvojen pesu, silmänympärysvoide, yövoide, pytylle, sänkyyn. Sängyssä asettelen 2 tyynyä seinää vasten, otan välineet esiin ja asettaudun mukavasti (siis välineet ovat kynä ja kirjat...). Kirjoitan päiväkirjan. Muutaman kerran on käynyt niin, että mustekynää on otsassa seuraavana aamuna. Olen nukahtanut, pää on valunut kiinni uunituoreeseen tekstiin, mies korjannut kirjan ja kynän pöydälle ja sammuttanut valot. Kun sanottavat on sanottu ja jos olen edelleen hereillä, luen. Kirjan intensiteetti ei paljoa vaikuta siihen, kuinka kauan pystyn tajuamaan lukemani. Viimeistään silloin pitää lopettaa, kun kirja kopsahtaa otsaan tai leukaan.

On harvoja asioita, jotka vetävät vertoja pujottautumiselle puhtaiden vastapedattujen vuodevaatteiden väliin. Puhtauden voi tuntea, tuoksu, kuohkeus. Ei vielä pienintäkään tunkkaista hikiunen hitusta.