Pääsen pysyttelemään ajan hermolla liikkuessani noitten ihanien teinien kanssa. Pojat kulkevat pikkupakkasilla pelkissä huppareissa (tosin alla on toinen) ja pipo suurella tupsulla syvällä päässä. Tytöillä on tregginsit, legginsit tai harmaat hölkkähousut (supertiukkaa ja niukkaa tai ylilöysää). Yläosat ovat värikkäitä, raidallisia, pitkiä. Ja neidoilla on myös pipo. Se on sellainen kasarimallinen, jota pidetään hiukka koholla niin, että sivuhiukset näkyvät ja peittävät posket.
Tänä aamuna, kun vein yläkoululaisia ja lukiolaista kouluun, sain todistaa tämän hetken koululaukkumuotia. Ja nyt tulee taas se teineistä ärsyttävä lause "kun minä olin koululainen..." Ja se jatkuu "meillä oli putkikassit!" Yläasteella olin tuunannut tummansinisen Oilersien repun naisellisemmaksi. Lätkäjoukkueen logohan on sellainen sini-valko-puna-keltainen ympyrä. Sen sai kätevä emäntä peitettyä kauniilla Marilynin kuvalla ja kontaktimuovilla kovin näppärästi! Kun syksyn sateet olivat uittaneet kontaktimuovin reunat repsottaviksi, vaihdoin kuvan ja uuden muovin päälle. Minulla on myös ollut sellainen viherpiipertäjän kori. Sen jälkeen taisi tulla armeijan leipäkassi-muoti kymmenillä bändi-pinsseillä. Lukiossa käytin jonkun aikaa vaaleanpunaista salkkua (voi kamalaa!)
Omat lapseni varustin heti alaluokilta repuilla. Ne ovat hyväksi selälle ja turvallisia kantaa. Urospuoliset koululaiset ja opiskelijat näyttävät viihtyvän edelleen repuissaan, mutta neitosilla pitää olla veska. Veskan tulee olla reilun kokoinen, kuvioitua nylonia tai nahkainen. Jos on selkeä merkki, aina parempi. Feikkikin käy! Veskaa kannetaan kyynärtaipeessa, oikeassa tai vasemmassa. Kyynärvarsi sojottaa hieman vartalosta ulospäin (ammattikielellä: ulkorotaatiossa) ja askelen kuuluu olla lyhyt ja naisellinen.
Näin ne siellä koulutiellä piipertävät, meidän rakkautemme hedelmät!
torstai 24. helmikuuta 2011
keskiviikko 23. helmikuuta 2011
Tosi työpaikkanatsismia
Työssäni saan pähkäillä vajaakuntoisten ihmisten kuntoutumista eri muodoissaan. Yksi osa-alue, jo hieman pidemmän tähtäimen tavoite, on ammatillinen kuntoutuminen. Siinä on haastetta tässä ajassa, jossa viisikymppinen jo nähdään vanhana kaluna. Miten siis kuntoutuja, jolla on ollut pitkällinen depressio tai synnynnäinen kehitysvamma voisi työllistyä?
Työpaikalleni tuli tänään uusi Vatesin Kyvyt käyttöön-lehti.
Artikkelin lopussa oli ps. Jutun kirjoittamisen jälkeen Lauran työsuhde oli purettu. Toiset työntekijät olivat tehneet valituksen siitä, että Lauralle ei saa maksaa samaa palkkaa kuin toisille, koska työn jälki ei ole sama kuin toisilla. Hetkinen sentään! Kenen palkkapussista Lauran palkka on pois? Miten arvioidaan syöttämistyön jälkeä? Onko hoitolaitoksessa merkitystä sillä, onko pyyhkeet viikattu sentilleen saman kokoisiksi? Takaraivossani alkaa kihistä itsepintainen epäilysten inisevä kimppu. Kateusko ajaa ihmiset tuollaisen valituksen tekoon? Kateellinen mistä? Vajaakuntoisuudestako! Oliko joku toisista työntekijöistä pedannut kenties Lauran saamaa paikkaa jollekin "omalle ihmiselleen"? Vai onko valituksen taustalla kyvyttömyys kohdata vajaakuntoinen ihminen, erilaisuus? Tiedän ihmisiä, joiden käyttäytyminen muuttuu aggressiiviseksi vammaisen tai erikoisesti liikkuvan ihmisen kohdatessaan. On helpompi olla, kun "nuo" ovat poissa silmistä.
Olen pöyristynyt ja surullinen. Näen sieluni silmin tilanteita, joissa me psykiatrian poliklinikalla kyttäämme toisiamme ja esimiehet kehittelevät mittareita, joilla voidaan mitata yhtenäinen työn jälki ja teho. "Toi hoiti kuntoutujan paremmin kuin toi." HeVi-osastolla Prismassa valokuvataan herkkulaarit päivittäin ja pohditaan, kenen työntekijän jäljiltä persikat ovat myyvimmillään. Huonoiten asiansa hoitanut saa palkan alennuksen. Kumpi poliisi ansaitsisi henkilökohtaisen palkanlisän: Ahkerin sakottaja vai se, joka osaa sovitella tilanteita ja käyttää sosiaalisia taitojaan?
Jälleen kerran peräänkuulutan tervettä järkeä, oikeudenmukaisuutta ja inhimillisyyttä. Tässä asiassa ei taida valmista tulla, mutta yrittämättäkään ei voi olla. Huomenna tarkistan faktat ja annan palautetta lehden toimitukseen muutaman kysymyksen muodossa...
Työpaikalleni tuli tänään uusi Vatesin Kyvyt käyttöön-lehti.
VATES-säätiö on vuonna 1993 perustettu asiantuntijaorganisaatio, joka toimii vammaisten ja osatyökykyisten ihmisten yhdenvertaiseksi työllistämiseksi. Säätiö kehittää työllistymismenetelmiä, ylläpitää Kyvyt käyttöön -verkostoa, tarjoaa koulutusta sekä tekee vaikuttamistyötä. http://www.vates.fiLehti on ansiokkaasti tuonut esille tarinoita, joissa vajaakuntoinen henkilö on päässyt työllistymään avoimille työmarkkinoille, löytänyt kuntouttavan työtoiminnan tai sosiaalisen työllistymisen paikan. Sellaisesta sain lukea tälläkin kertaa. Laura on opiskellut henkilökohtaisen opetussuunnitelman turvin mukautetusti ammatin itselleen. Hän avustaa hoitokodissa tilojen siistimisessä, vanhusten ruokailussa ja muissa kodinomaisissa töissä. Harjoittelun kautta Laura on työllistynyt ja saa työstään samaa palkkaa kuin muutkin vastaavia töitä tekevät ihmiset. Lehtikuvissa ruokailee tyytyväinen vanhus Lauran avustamana. Toisessa otoksessa Laura hoitaa laitoksen pyykkihuoltoa.
Artikkelin lopussa oli ps. Jutun kirjoittamisen jälkeen Lauran työsuhde oli purettu. Toiset työntekijät olivat tehneet valituksen siitä, että Lauralle ei saa maksaa samaa palkkaa kuin toisille, koska työn jälki ei ole sama kuin toisilla. Hetkinen sentään! Kenen palkkapussista Lauran palkka on pois? Miten arvioidaan syöttämistyön jälkeä? Onko hoitolaitoksessa merkitystä sillä, onko pyyhkeet viikattu sentilleen saman kokoisiksi? Takaraivossani alkaa kihistä itsepintainen epäilysten inisevä kimppu. Kateusko ajaa ihmiset tuollaisen valituksen tekoon? Kateellinen mistä? Vajaakuntoisuudestako! Oliko joku toisista työntekijöistä pedannut kenties Lauran saamaa paikkaa jollekin "omalle ihmiselleen"? Vai onko valituksen taustalla kyvyttömyys kohdata vajaakuntoinen ihminen, erilaisuus? Tiedän ihmisiä, joiden käyttäytyminen muuttuu aggressiiviseksi vammaisen tai erikoisesti liikkuvan ihmisen kohdatessaan. On helpompi olla, kun "nuo" ovat poissa silmistä.
Olen pöyristynyt ja surullinen. Näen sieluni silmin tilanteita, joissa me psykiatrian poliklinikalla kyttäämme toisiamme ja esimiehet kehittelevät mittareita, joilla voidaan mitata yhtenäinen työn jälki ja teho. "Toi hoiti kuntoutujan paremmin kuin toi." HeVi-osastolla Prismassa valokuvataan herkkulaarit päivittäin ja pohditaan, kenen työntekijän jäljiltä persikat ovat myyvimmillään. Huonoiten asiansa hoitanut saa palkan alennuksen. Kumpi poliisi ansaitsisi henkilökohtaisen palkanlisän: Ahkerin sakottaja vai se, joka osaa sovitella tilanteita ja käyttää sosiaalisia taitojaan?
Jälleen kerran peräänkuulutan tervettä järkeä, oikeudenmukaisuutta ja inhimillisyyttä. Tässä asiassa ei taida valmista tulla, mutta yrittämättäkään ei voi olla. Huomenna tarkistan faktat ja annan palautetta lehden toimitukseen muutaman kysymyksen muodossa...
maanantai 21. helmikuuta 2011
Tosi terapiaworkshop
Huhtikuussa on valtakunnalliset TOI-päivät. Siis toimintaterapeuttien vuosittaiset säpinät. Sinne kyseltiin meiltä liiton jäseniltä workshop-ideoita. Menin ja ehdotin terapeuttista kirjoittamista ja niin sovittiin puolentoista tunnin istunto noin 30 hengelle. Pari kolme käyttökelpoista harjoitusta ja niiden jakaminen, tietoa vaikuttavasta prosessista ja muutama case-esimerkki. Tänään tuli viesti, että sinne olisi tulossa enemmänkin workshoppareita kuin 30. Pääsen siis soveltamaan, lähinnä tuota harjoitusten jakamisosuutta.
Terapeuttisella kirjoittamisella on nostetta! Onhan se ihan mahtavaa, että on näin käyttökelpoinen, tehokas, toimiva toimintamuoto ihan käden ulottuvilla. Likipitäen ilmainenkin vielä.
Itselleni kirjoittaminen on ollut merkityksellistä toimintaa kouluikäisestä. Ensimmäiset päiväkirjamerkinnät ovat seitsenvuotiaan Satun tekemiä. Päiväkirja oli sydämenmuotoinen ja sen välistä löytyi kirjeenvaihtokavereitten kirjeet, luokkakavereitten lappuset ja poikien nimet kätkevät sydämet. Niissä oli myös runoja, joita jo silloin kirjoittelin.
Teinivuosina päiväkirja sai aivan erityisen merkityksen angstien purkupaikkana, irtiottojen näyttämönä, tunnustusten rippituolina. Runoja syntyi joka ilta. Kirjoittelin myös joitakin novelleja. Teinivuosista lähtien olen muuten kirjoittanut iltasivuja. Ilta, hetki ennen nukkumaan menoa, on minulle se otollisin aika rauhoittua ja päästää mielessä olevat asiat vuotamaan paperille.
Opiskeluvuosina oli joitakin taukoja päiväkirjakirjoittamisessa. Kunnes koitti kirjallisuusterapia-kurssin aika ja syvempi ymmärrys siitä, miksi olin kirjoittanut. Miehen armeija-aika ja sitten raskausajat saivat kynän laulamaan. Taas taltioituivat kirjeet ja sosiaalisten suhteiden kiemurat päiväkirjan kansien väliin.
Hakeuduin opiskelemaan kirjallisuusterapiaa; yhteensä 37,5 opintopistettä Kuopion Sibeliusakatemiassa ja TYT:ssa. Omakohtaista terapeuttista työskentelyä, kokemuksia miten menetelmät vaikuttavat ja hengenheimolaisten kohtaamisia.
Kirjan aika-tapahtumassa kirjailijat kertoivat omasta työskentelystään ja siitä, kuinka paljon he laittavat omaa elämäänsä teksteihinsä, jopa fiktioon. Äkkipäätä voisi ajatella, että kaikki kirjoittamistyö palvelee ihmistä itseään vähintään yhtä paljon kuin tekstin lukeminen ja siihen samaistuminen lukijaa. Jo luovuuden sinänsä katsotaan olevan terapeuttista, oli se sitten luovaa kirjoittamista tai luovaa lukemista.
Tuleeko koskaan pohdittua, miksi kirjastossa tarttuu juuri siihen kirjaan, minkä aikoo lainata? Entä runoa, joka kulkee matkassa tietyn pätkän? Millaisia teemoja luettaviksi valikoituneista teksteistä löytää? Olen pitänyt kirjapäiväkirjaa nyt 10 vuotta. Se on ollut mielenkiintoista. Sen lisäksi, että sieltä paljastuvat lempikirjailijani, sieltä voi lukea teemoja, jotka ovat puhutelleet minua tiettyinä aikoina.
Terapeuttinen prosessi etenee niin, ettemme valitessamme kirjaa tai runon lähtökohtaa tiedä, mistä aihe kumpuaa. Tunnistamme, että tämä asia puhuttelee, muttemme vielä tiedä miksi. Alamme tutkia aihetta, kirjoittaa sitä auki ja ympäri. Terapeuttisessa kontaktissa saamme perspektiiviä, erilaisia näkökulmia, oivalluksia. Terapeutin tai / ja ryhmän kommentit ja palaute toimivat peileinä. Eri elämän vaiheiden toimintatavat, arvomaailma ja teemat pujottautuvat kuin helmet siimaan. Siinä niitä voi tarkastella, miten asiat näyttäytyvät nyt, tässä tilanteessa ja ovatko ne adekvaatteja. Onko tarvetta muutokseen?
Minä uskon tähän! Vetäydynkin nyt lukemaan John Irvingiä. Twisted riverin maisemista löytyy paljon Irvingin elämää. Kirjan hahmojen valinnoista ja tavasta kohdata toisia ihmisiä löytyy tarttumapintaa omaanikin. Ehkä kerron näistä kokemuksista ja ajatuksistani huhtikuussa kollegoille.
Terapeuttisella kirjoittamisella on nostetta! Onhan se ihan mahtavaa, että on näin käyttökelpoinen, tehokas, toimiva toimintamuoto ihan käden ulottuvilla. Likipitäen ilmainenkin vielä.
Itselleni kirjoittaminen on ollut merkityksellistä toimintaa kouluikäisestä. Ensimmäiset päiväkirjamerkinnät ovat seitsenvuotiaan Satun tekemiä. Päiväkirja oli sydämenmuotoinen ja sen välistä löytyi kirjeenvaihtokavereitten kirjeet, luokkakavereitten lappuset ja poikien nimet kätkevät sydämet. Niissä oli myös runoja, joita jo silloin kirjoittelin.
Teinivuosina päiväkirja sai aivan erityisen merkityksen angstien purkupaikkana, irtiottojen näyttämönä, tunnustusten rippituolina. Runoja syntyi joka ilta. Kirjoittelin myös joitakin novelleja. Teinivuosista lähtien olen muuten kirjoittanut iltasivuja. Ilta, hetki ennen nukkumaan menoa, on minulle se otollisin aika rauhoittua ja päästää mielessä olevat asiat vuotamaan paperille.
Opiskeluvuosina oli joitakin taukoja päiväkirjakirjoittamisessa. Kunnes koitti kirjallisuusterapia-kurssin aika ja syvempi ymmärrys siitä, miksi olin kirjoittanut. Miehen armeija-aika ja sitten raskausajat saivat kynän laulamaan. Taas taltioituivat kirjeet ja sosiaalisten suhteiden kiemurat päiväkirjan kansien väliin.
Hakeuduin opiskelemaan kirjallisuusterapiaa; yhteensä 37,5 opintopistettä Kuopion Sibeliusakatemiassa ja TYT:ssa. Omakohtaista terapeuttista työskentelyä, kokemuksia miten menetelmät vaikuttavat ja hengenheimolaisten kohtaamisia.
Kirjan aika-tapahtumassa kirjailijat kertoivat omasta työskentelystään ja siitä, kuinka paljon he laittavat omaa elämäänsä teksteihinsä, jopa fiktioon. Äkkipäätä voisi ajatella, että kaikki kirjoittamistyö palvelee ihmistä itseään vähintään yhtä paljon kuin tekstin lukeminen ja siihen samaistuminen lukijaa. Jo luovuuden sinänsä katsotaan olevan terapeuttista, oli se sitten luovaa kirjoittamista tai luovaa lukemista.
Terapeuttinen prosessi etenee niin, ettemme valitessamme kirjaa tai runon lähtökohtaa tiedä, mistä aihe kumpuaa. Tunnistamme, että tämä asia puhuttelee, muttemme vielä tiedä miksi. Alamme tutkia aihetta, kirjoittaa sitä auki ja ympäri. Terapeuttisessa kontaktissa saamme perspektiiviä, erilaisia näkökulmia, oivalluksia. Terapeutin tai / ja ryhmän kommentit ja palaute toimivat peileinä. Eri elämän vaiheiden toimintatavat, arvomaailma ja teemat pujottautuvat kuin helmet siimaan. Siinä niitä voi tarkastella, miten asiat näyttäytyvät nyt, tässä tilanteessa ja ovatko ne adekvaatteja. Onko tarvetta muutokseen?
Minä uskon tähän! Vetäydynkin nyt lukemaan John Irvingiä. Twisted riverin maisemista löytyy paljon Irvingin elämää. Kirjan hahmojen valinnoista ja tavasta kohdata toisia ihmisiä löytyy tarttumapintaa omaanikin. Ehkä kerron näistä kokemuksista ja ajatuksistani huhtikuussa kollegoille.
lauantai 19. helmikuuta 2011
Tosi lumpeenkukka
Tiesitkö nainen, että housuissasi voi olla lumpeenkukan terälehti!?
En ole ihminen sieltä häveliäimmästä päästä, mutta olen sitä miettinyt, että miksi tuollaisia itsestään selvänä tarvittavia tuotteita pitää mainostaa noin voimalla. Niitä tarvitaan, kyllä, ellei ole kohduton. (Hah, ei kohtuuton vaan kohduton) On nimittäin aika ärsyttävää istua päivällispöydässä ja ahtaa verilettua suuhun, kun tv:ssä kajahtaa kuukautissuojamainos. Juuri kun olet hujauttamassa kunnon vesikulauksen palan painikkeeksi, asiallinen naisääni kertoo naisten yleisestä ongelmasta, kuivuudesta. Siinähän ne tietysti menevät sopivasti kokkiohjelmien välissä nuokin mainokset...
Aamulla tv:n ääressä mainostauolla loksahti leuka auki. Kaikkea sitä mainosihminen keksiikin: verrata pikkuhousunsuojaa lumpeeseen! Ei hyvää päivää sentään! Pitäisikö sitä nyt mieltää itsensä lammen sammakoksi, joka istahtaa virkistäytymään lumpeelle? Tämä sammakko siis tuoksuu ja muuttuu hehkeän hymyileväksi. Urosta pitää suudella, että se muuttuu prinssiksi. Sille ei pelkkä istuskelu riitä muodonmuutokseen! Eikä se suutelokaan aina riitä: rupikonna mikä rupikonna! Limainen ja haiseva?
En ole ihminen sieltä häveliäimmästä päästä, mutta olen sitä miettinyt, että miksi tuollaisia itsestään selvänä tarvittavia tuotteita pitää mainostaa noin voimalla. Niitä tarvitaan, kyllä, ellei ole kohduton. (Hah, ei kohtuuton vaan kohduton) On nimittäin aika ärsyttävää istua päivällispöydässä ja ahtaa verilettua suuhun, kun tv:ssä kajahtaa kuukautissuojamainos. Juuri kun olet hujauttamassa kunnon vesikulauksen palan painikkeeksi, asiallinen naisääni kertoo naisten yleisestä ongelmasta, kuivuudesta. Siinähän ne tietysti menevät sopivasti kokkiohjelmien välissä nuokin mainokset...
Aamulla tv:n ääressä mainostauolla loksahti leuka auki. Kaikkea sitä mainosihminen keksiikin: verrata pikkuhousunsuojaa lumpeeseen! Ei hyvää päivää sentään! Pitäisikö sitä nyt mieltää itsensä lammen sammakoksi, joka istahtaa virkistäytymään lumpeelle? Tämä sammakko siis tuoksuu ja muuttuu hehkeän hymyileväksi. Urosta pitää suudella, että se muuttuu prinssiksi. Sille ei pelkkä istuskelu riitä muodonmuutokseen! Eikä se suutelokaan aina riitä: rupikonna mikä rupikonna! Limainen ja haiseva?
perjantai 18. helmikuuta 2011
Tosi vanhanaikaista
Tasa-arvon aikoina (ja kannattajana) sitä toimii hyvin itsenäisesti ja ottaa vastuuta kaikista arkeen liittyvistä asioista. Ostokset venyttävät muovipussin sangat ja käsivarret. Laskunmaksupäivä (miehen tilipäivä) kiristää ensin naaman leveään hymyyn, sitten kiljumaan muinaista mainoslausetta: "Elämä on... kallis!" Herätys klo 6.50, teinit kouluun työmatkalla, töissä 8 h, kotiin ruoanlaitto-tiskikoneentäyttö-pesukone-koiranulkoilutus-puuhiin. Siinä välissä on tietokone avattu ja se pönöttää keittiön aputasolla. Surffataan Fb, sähköpostit ja katsotaan mielenkiintoinen resepti tai kirjoitetaan blogia. Vasen käsi vatkaa lettutaikinaa ja oikea aakkosia.
Etsin lapsille julkisten aikataulut, lataan Matkahuollon toimistossa bussikortitit. Käyn vanhempainvartissa koululla, haen postista saapumisilmoituksen mukaisen kotiteatterin miehen allekirjoittamalla valtakirjalla. Käytän koiran eläinlääkärissä. Haen töistä tullessa K-raudasta saumauslaastisäkin ja unohdan käydä omassa hieronnassa.
Minun piti tänään lähteä mukaan kauppareissulle, koska samalla piti käydä ostamassa flunssalääkkeitä lapsille ja mies koki sen vaikeaksi toimitukseksi. Siis häh! Kävelet sisälle apteekkiin, zoomaat hyllylle, jonka yläpuolella on opaste "flunssa", poimit lääkkeet mukaan kassalle, maksat ja that´s it! 2 minuutin keikka. Viitseliäisyyttä! Toisen huomioimista, kun toinen / lapset ovat sairaina!
Minuun vetoaa se, jos mies avaa minulle oven, kantaa kauppakassit autoon ja autosta sisälle. Kukkia ostan itsekin, mutta tunnen itseni erityiseksi saadessani niitä mieheltäni. Heittäydyin apteekkireissun jälkeen kaupassa heikoksi ja toivoin, että mies hoitelee ostokset kassalta kulkuneuvolle. Hän katsoi minua hieman hämmästyneenä, tarttui kassin sankoihin ja totesi: "Ethän sä ole missään muissakaan asioissa vanhanaikainen!" Niinpä niin! En ole en. En ainakaan avoimesti osoita sitä käyttäytymiselläni. Mutta saanen silti odottaa huomioimista ja vastuun kantamista? Olenko tehnyt omalla moderniudellani ja tasa-arvotoiminnallani itselleni karhun palveluksen? Saako minusta nyt sellaisen kuvan, etten tarvitse ketään, että tulen toimeen omillani tilanteessa kuin tilanteessa? Nainen, joka putoaa aina jaloilleen ja selviää, selvittää omat ja toisten pulmat? Miten oli äitiemme laita tässä iässä?
Mikä siinä on että näinkin moderni nainen arvostaa joissain asioissa vanhanaikaisia käyttäytymissääntöjä? Vai ovatko ne sittenkään niin vanhanaikaisia? Ajattelisin mielelläni niiden kuuluvan arkikäytäntöön, toisen huomioimiseen, hyviin tapoihin. Vai onko tässä kyse jostain ihan muusta, laajemmasta? Niin kuin esimerkiksi miehisen ja naisisen ajattelun ja empatiakyvyn eroista?
Etsin lapsille julkisten aikataulut, lataan Matkahuollon toimistossa bussikortitit. Käyn vanhempainvartissa koululla, haen postista saapumisilmoituksen mukaisen kotiteatterin miehen allekirjoittamalla valtakirjalla. Käytän koiran eläinlääkärissä. Haen töistä tullessa K-raudasta saumauslaastisäkin ja unohdan käydä omassa hieronnassa.
Minun piti tänään lähteä mukaan kauppareissulle, koska samalla piti käydä ostamassa flunssalääkkeitä lapsille ja mies koki sen vaikeaksi toimitukseksi. Siis häh! Kävelet sisälle apteekkiin, zoomaat hyllylle, jonka yläpuolella on opaste "flunssa", poimit lääkkeet mukaan kassalle, maksat ja that´s it! 2 minuutin keikka. Viitseliäisyyttä! Toisen huomioimista, kun toinen / lapset ovat sairaina!
Minuun vetoaa se, jos mies avaa minulle oven, kantaa kauppakassit autoon ja autosta sisälle. Kukkia ostan itsekin, mutta tunnen itseni erityiseksi saadessani niitä mieheltäni. Heittäydyin apteekkireissun jälkeen kaupassa heikoksi ja toivoin, että mies hoitelee ostokset kassalta kulkuneuvolle. Hän katsoi minua hieman hämmästyneenä, tarttui kassin sankoihin ja totesi: "Ethän sä ole missään muissakaan asioissa vanhanaikainen!" Niinpä niin! En ole en. En ainakaan avoimesti osoita sitä käyttäytymiselläni. Mutta saanen silti odottaa huomioimista ja vastuun kantamista? Olenko tehnyt omalla moderniudellani ja tasa-arvotoiminnallani itselleni karhun palveluksen? Saako minusta nyt sellaisen kuvan, etten tarvitse ketään, että tulen toimeen omillani tilanteessa kuin tilanteessa? Nainen, joka putoaa aina jaloilleen ja selviää, selvittää omat ja toisten pulmat? Miten oli äitiemme laita tässä iässä?
Mikä siinä on että näinkin moderni nainen arvostaa joissain asioissa vanhanaikaisia käyttäytymissääntöjä? Vai ovatko ne sittenkään niin vanhanaikaisia? Ajattelisin mielelläni niiden kuuluvan arkikäytäntöön, toisen huomioimiseen, hyviin tapoihin. Vai onko tässä kyse jostain ihan muusta, laajemmasta? Niin kuin esimerkiksi miehisen ja naisisen ajattelun ja empatiakyvyn eroista?
keskiviikko 16. helmikuuta 2011
Tosi tunteella
Linnan tähdissä Juha Veijonen kertoi, miten hänen kouluaikanaan Kalliossa opettaja hakkasi urkuharmonin hajalle demonstroidessaan lapsille Ukko Noaa! Mielensäpahoittaja marmatti junan hipaisunäppäinovista. Erilaisia otteita ja ilmeitä tarvitaan eri tilanteissa...
Kuunnellessa kaverin kertomusta ällöttävistä matelijoista, pilaantuneen maidon hörppäämisestä suuhun tai koiran läjään tallaamisesta naama vääntyy inhoon. Vauvaa syöttäessä oma suu aukeaa, kun lusikka työntyy taaperon suuhun.
Meillä kävi syksyllä pesukonekorjaaja. Totesi, ettei koneessa ole muuten mitään vikaa, mutta luukun mekanismi on väljä. Käski panna virran päälle ja sen jälkeen paukauttaa luukun kiinni. Toimii! Sen jälkeen olen paiskonut luvan kanssa.
Aamulla taas meikkasin. Eihän sitä voi naisihminen mihinkään lähteä, ellei ainakin ripsiväriä ole ilmettä kirkastamassa. Oikein tarkkaan kun tähtää sinne silmäkulmiin niin pitää hieman siristää silmiä, suu aukeaa ja leuka nousee pystyyn. Vieressä mies pesi hampaita. Vesi roiskui ja kurkusta kuului kakomista (miltei oksensi) ja nenästä hirmuinen tuhina. Sen minkä hän tekee, tekee sata lasissa. Niinkuin lenkkeily. Ei tarvita kuin pieni tuulen vire niin naama vääntyy irveeseen. Sama saunassa. Aamulla hampaiden pesun jälkeen oli deodorantin levittämisen vuoro. Siirryin hieman sivuun. Kyynärpäät viuhuivat, naama kiristyi koitokseen. Huomautin, että varmaan se levittyy vähemmälläkin, ei tarvitse orvaskeden alle hieroa. Totesi, että "tämä on voimalaji!"
Omista ilmeistä kun ei oikein osaa sanoa. Olisi kyllä mielenkiintoista tietää, miten vääntelehtii silloin kun itse ei näe. Männä viikolla eräs kuntoutuja kertoi minulle tunteella ajatuksistaan. En tiedä, miltä olin näyttänyt, mutten ainakaan kovin vakuuttavalta. Kuntoutuja nimittäin totesi: "Miten minusta tuntuu, ettet sinä oikein usko minua!"
Kuunnellessa kaverin kertomusta ällöttävistä matelijoista, pilaantuneen maidon hörppäämisestä suuhun tai koiran läjään tallaamisesta naama vääntyy inhoon. Vauvaa syöttäessä oma suu aukeaa, kun lusikka työntyy taaperon suuhun.
Meillä kävi syksyllä pesukonekorjaaja. Totesi, ettei koneessa ole muuten mitään vikaa, mutta luukun mekanismi on väljä. Käski panna virran päälle ja sen jälkeen paukauttaa luukun kiinni. Toimii! Sen jälkeen olen paiskonut luvan kanssa.
Aamulla taas meikkasin. Eihän sitä voi naisihminen mihinkään lähteä, ellei ainakin ripsiväriä ole ilmettä kirkastamassa. Oikein tarkkaan kun tähtää sinne silmäkulmiin niin pitää hieman siristää silmiä, suu aukeaa ja leuka nousee pystyyn. Vieressä mies pesi hampaita. Vesi roiskui ja kurkusta kuului kakomista (miltei oksensi) ja nenästä hirmuinen tuhina. Sen minkä hän tekee, tekee sata lasissa. Niinkuin lenkkeily. Ei tarvita kuin pieni tuulen vire niin naama vääntyy irveeseen. Sama saunassa. Aamulla hampaiden pesun jälkeen oli deodorantin levittämisen vuoro. Siirryin hieman sivuun. Kyynärpäät viuhuivat, naama kiristyi koitokseen. Huomautin, että varmaan se levittyy vähemmälläkin, ei tarvitse orvaskeden alle hieroa. Totesi, että "tämä on voimalaji!"
Omista ilmeistä kun ei oikein osaa sanoa. Olisi kyllä mielenkiintoista tietää, miten vääntelehtii silloin kun itse ei näe. Männä viikolla eräs kuntoutuja kertoi minulle tunteella ajatuksistaan. En tiedä, miltä olin näyttänyt, mutten ainakaan kovin vakuuttavalta. Kuntoutuja nimittäin totesi: "Miten minusta tuntuu, ettet sinä oikein usko minua!"
maanantai 14. helmikuuta 2011
Tosi päähine
 |
| Hattukavalkadia |
 |
| Untuvan kevyt |
Olen keräillyt erilaisia hattuja kirpputoreilta. Käytän niitä vappuisin, naamiaisissa ja kirjoitusharjoituksien inspiroijina. On mielenkiintoista luoda hatulle käyttäjä, käyttäjälle elämää ja elämälle ohjeita.
Hatut ovat aina inspiroineet minua. Nuorempana pidin pokkana miesten huopahattuja. Muotiin kuuluivat myös upslaagihousut ja henkselit. Päällä saattoi myös olla haaremihousut ja lepakkopaita, päässä itämainen itse ommeltu kotsa. Elettiin sitä 80-lukua.
 |
| Kotsa |
Pikkujouluista Rymy-Eetusta adoptoin tirolilaishatun. Ravintolasta poistetulta mieheltä jäi se yksinäisen näköisenä nököttämään pitkälle puupenkille. Nyt se toimii minun kotahattunani (ei haise hiukset savulle).
 |
| Mielensäpahoittajan reuhka |
Ennen (ja nykyisinkin kuninkaallisilla) hattu kuului tiiviinä osana pukeutumiseen. Pää paljaana ei menty mihinkään. Kaipaan tuota laajempaa hattujen käyttöä enkä pelkkää pipokulttuuria. Olen ollut töissä huivista kietomani turbaani päässä. Pomo katsoi minua ensin hieman hitaasti, mutta pystyi sitten kuitenkin istumaan saman kahvipöydän ääreen ja pitämään viikkotiimin. Mutta entä jos ilmestynkin seuraavaksi pakkaspäivien iloksi työmaalle oranssissa possuhatussa?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)