Tosi lahjahässäkkä

Voi mikä nautinto on istua jouluaattoiltana lahjapakettien ääressä, pitkittää vielä tovi sitä hetkeä ennen kuin avaa ensimmäisen. Isäni teki siitä oikein taidetta meidän lasten kiusaksi. Aina viimeisenä avaamassa. Muut olivat riipineet jo omansa kun hän aloitti pienen painostuksen alaisena. Me olemme oman perheen kesken avanneet jo jokunen vuosi lahjoja yksi kerrallaan, jokainen vuorollaan, jotta jokaiseen lahjaan ehtii hetken paneutua ja iloita siitä. Mutta miten tähän ilahduttavaan hetkeen on päädytty?

Itselleni lahjojen ostaminen on verkkaista puuhaa. On ihanaa antaa lahja! Ostelen pitkin syksyä asioita, jotka osuvat silmään ja tuovat mieleen jonkun läheiseni. Joskus olen kirjannut kalenterini takasivuille ihmisten tarpeita heidän puhuessaan niistä. Näin tiedän, mikä osuu. Vältän siis viimeisten päivien ja itse asiassa viikkojen säntäilyn. Ahdistun siitä!

Olin alkuviikosta Helsingissä ystävättären kanssa kahvitreffeillä ja kaupoissa huvipyörimässä. Vastaan singahteli kurttuotsaisia, väentungoksessa merkitsevästi huokailevia, ohitustilanteita tuskailevia, hikisiä ihmisiä. Kivaa? Oma seesteinen joulumieli koki kovan kolahduksen ja kiire oli tempaista takin liepeestä mukaan. Päätin kuitenkin hymyillä vastaantulijoille ja ystävättäreni kanssa nauroimme äänekkäästi jutustelun edetessä. Muutamalta mieheltä teki mieli kyllä kysyä, että onko pakko? Onko pakko tartuttaa kanssaihmisiin hermostuneisuutta? Onko ihan pakko töniä ja kävellä kannoille? Itse seisoin keskellä Kampin vilkkainta alakertaa odottaessani Sirua. Aiheutin varmaan paljonkin ärtymystä siinä tönöttäessäni ja hymyillessäni typerän näköisenä. So what?

Nyt olemme saaneet viettää pitkän pakettien avajaiset. Osaa ei ole edes ehditty laittaa paperiin. Olemme lähdössä Lappiin jouluksi ja kaikkea ei todellakaan tee mieli raahata mukana. Olen saanut siis nautiskella Duffyn uutuuslevystä jo adventtiaikana ja viikonloppuna lähden sivakoimaan uusilla pitopohjasuksillani. Neiti on kävellyt joululahjakengillään nyt tämän viikkoa ja poitsulla on ollut päällään Hesasta tuomani oranssi flanellipaita. Keskiviikkona ostetut laskettelukamat odottavat reissua olohuoneen lattialla. Muutama makupalapaketti otetaan mukaan! Niiden kanssa sitten fiilistelemme Pyhätunturin hämyssä. Kurko saa tietysti omansa: paketissa odottaa herkkuluu. Hän ei kyllä malta odottaa ja pitkittää sitä ihanaa uteliasta avaamista edeltävää hetkeä.

Tosi töihin paluu lähestyy

Kävin tänään töissä. Siis oikeassa työpaikassani sairaalalla, jossa minulla on toimi. Tämähän ei nyt sitten tarkoita sitä, etteivät luennointi, opetus ja ryhmänohjaustyöni olisi oikeita töitä. Normiaikatauluun palaamiseni lähestyy.

Kävin neuvottelemassa työajasta esimiehen kanssa. Olin suunnitellut tekeväni osa-aikaista kevään. A-vaihtoehto olisi ollut työaika ma-ke, loppuviikko vapailla. Mielessä oli kuitenkin eri variaatioita toteuttaa sitä suunnitelmaa ja nyt toteutuu suunnitelma B. Lähden siis tammikuun 10. sorvin ääreen ja teen periaatteessa täyttä työaikaa, mutta käytän mahdolliset kannustevapaapäivät (=säästöä talolle, virkavapaata edukkaampi työntekijälle). Sain luvan ottaa myös tarvitsemani päivät virkavapaata noiden lisäksi. Tämä tarkoittaa käytännössä nelipäiväisiä viikkoja liki läpi kevään. Eli ihan mukava kompromissi hyvän palaverin päätteeksi.

Huomasin kaivanneeni vuorotteluvapaalla tiimejäni. Luennoijana ja ryhmän ohjaajana korostuu yksinäisyys. Oli tosi kiva tavata toimintaterapian, poliklinikkatiimin, päiväosaston ja päiväkuntoutuksen työkavereita. Minua odotetaan töihin! Se tuntuu ihan mielettömän hyvältä. Olen osa tiettyä porukkaa, kuulun tiimiin ja työni on merkityksellistä. Tärkeä juttu!

Mihin tiimi tarvitsee minua ja mihin minä tiimiä? Mielenterveyskuntoutujia ei hoideta, kuntouteta, paranneta yksin. Heitä ei voi ymmärtää yksin. Tarvitaan moniammatillista lähestymistä, erilaisia näkökulmia. Lääkärillä on ymmärrys taudin kuvasta ja lääkehoidosta. Psykologin testauksen kautta saadaan tärkeää tietoa, miten asia on juuri tämän ihmisen kohdalla. Hoitaja lähestyy kuntoutujaa omalta näkökulmaltaan, sosiaalityöntekijä pohtii arjen puitteita ja taloudellista selviytymistä. Kuntoutusohjaajan huolena on kuntoutumisen suunta, ammatillinen kuntoutuminen. Monta asiaa, jotka ovat toimintaterapeutillekin tärkeitä. Mikä sitten on minun omaa erityisosaamistani?

Kuntoutua ei voi, ellei tiedä, mihin on kuntoutumassa ja mistä. Kuntoutuja itse on päähenkilö. Toimintaterapeuttina yksi tärkeimpiä tehtäviäni on arvioida yhdessä kuntoutujan kanssa hänen sen hetkistä elämän tilannettaan ja toimintakykyään kokonaisuutena, tarjota välineitä tutkailla sitä. Millaista on ihmisen arki, mitä siihen kuuluu, ajankäyttö, sosiaaliset suhteet? Mistä ihminen nauttii, mitä harrastaa? Millaisia hankaluuksia ihminen kokee? Mitkä ovat hänen vahvuutensa? Mistä ihminen unelmoi, haluaako muuttaa elämäänsä johonkin suuntaan? Olemme siis hyvin arkisten ja jokapäiväisten, maalaisjärjellä pääteltävien asioiden äärellä. Ongelman ratkaisun äärellä.

Arviointi ei yksin riitä. Minun tehtäväni on omalta osaltani harkita, millaisista kuntoutustoimenpiteistä ihminen voisi hyötyä ja mitä meillä on tarjota hänelle, onko tarvetta suunnitella jotain uutta. Terapeuttina minun tulee osata motivoida ihmistä omaan kuntoutumiseensa. Tehtäväni on myös tiedottaa muita kuntoutusringin ihmisiä oman tutkimukseni tuloksista lausunnon avulla ja raportoiden. Tiimini siis tarvitsee minua osanaan, jotta voidaan tehdä jokaisen kuntoutujan kohdalla hänelle parhaiten sopivia suunnitelmia.

Ja sitten ne keinot, joilla auttaa ihmistä kuntoutumaan. Ajattelen,  että kuntoutuminen on tehokasta, kun siinä huomioidaan vahvuudet ja mielihyvä ja suunnataan ongelma-alueisiin niitä apuna käyttäen. Näin vahvistetaan ihmisen hallinnan tunnetta omaan elämään. Liputan ryhmämuotoisten kuntoutustoimien puolesta. Valitaan motivoivat toimintamuodot yhdessä ryhmän kanssa: harjoitellaan vuorovaikutustaitoja, kompromissien tekemistä, itseilmaisua, keskittymistä, pitkäjänteisyyttä tai arkitoimintoja.

Saan siis olla monessa mukana. Yleensä tilanne, josta lähdetään liikkeelle, on ongelmallinen. Se tuntuu peittävän alleen kaiken muun elämästä. On tärkeää zuumata myös muihin olemisen osa-alueisiin. Jos olet sokea, muut aistit ottavat hoitaakseen osan silmien tehtävistä. Jos oikeakätisen peukalo joudutaan amputoimaan, hän opettelee kirjoittamaan vasemmalla kädellä. Ei mielenterveydenkään häiriö ole täysinvalidisoiva. Oireita voi olla, mutta niin on muutakin elämää. Jo tämän asian hahmottaminen kuntoutujalle voi johtaa uusiin oivalluksiin ja suunnan löytämiseen.

Työpaikalla käynti viritti aivot siis toimintaterapeutti-tasolle. Vielä on kolme viikkoa vapaata, joten tämän postauksen jälkeen jätän nämä asiat kompostoitumaan (Goldbergin termein) päähäni. Aion edelleen olla myös luennoija, kouluttaja ja ryhmän ohjaaja.Ne roolit tuovat tervetullutta vaihtelua työhöni sairaalalla sairaiden ihmisten kanssa. Tarvitsen kuitenkin nuo molemmat puolet.

Työroolin merkitys on kuitenkin elämässäni melko suuri. Hyppy vapaille on tehnyt hyvää tuolle ja myös monelle muullekin roolilleni. Toivottavasti en ole terapeuttina enää niin ahne auttamaan kuin ennen. Tarkoittaa työmäärän realisoimista palatessani. Olen ollut täyspäiväinen äiti teineille ja vallannut ihan uuden harrastajan roolinkin (hoilaaja) itselleni syksyllä. Vaimona olen varmasti ollut myös enemmän läsnä. Opettaja/kouluttaja minussa on vahvistunut. Näitä roolejahan me tarvitsemme elämässä. Äitinä ei voi toimia terapiatyössä eikä laulun opettajaa voi alkaa terapoimaan. Täytyy löytyä joustavuutta! Hieman joustavuutta se kyllä vaati, kun kotikäynnillä yli 80v rouva yritti paistaa pakastepullia paistinpannulla uunissa ja puhutteli minua koko tovin asianajajana.

Tosi ihanaa hömppää

Fb:ssa kiertää viikottain joku kysely tai tilasto, johon voi merkitä kavereista ne, joita arvelee asian kiinnostavan. Kivaa. On hauskaa lukea toisten kokemuksista tai lukuharrastuksesta, mikä ketäkin ottaa päähän tai miten arkeaan viettää. Olisiko se nyt sitten sivistynyttä tirkistelyä?

Tällä viikolla on pyörinyt 100 kirjan lista. Kirjoja, jotka tulisi lukea ennen kuolemaansa. Sain sen muutaman kaverin kautta ja täyttelin omalta osaltani. Oli mielenkiintoista lukea ihmisten perusteluja kirjan lukemiselle, lukemattomuudelle ja oliko se omasta mielestä ihan kakkaa vai kaunoa. Valikoima oli jännä: Waltaria, Kunnasta, Coelhoa, Itkosta, Wellesiä, Gogolia, Huovista...

Huomasin, että minulta on lukematta kaikki venäläiset klassikot. Ne värittyvät mieleeni raskasmielisinä vaikeatajuisina älykkökirjoina, joita luetaan huolikurttu otsalla, lasit nenällä, harmaaseen paksusta villalangasta kudottuun shaaliin verhoutuneena takkatulen edessä. En vaan jaksa! Ja varmuutta sain lukemalla vanhan luokkakaverini arvioita näistä Kuolleista sieluista ja Saatanan saapumisesta Moskovaan. En siis aio niihin tarttua ihan tässä.

Kirjallisuuteen liittyy tietty älykkyyden leima. Se on korkeaa kulttuuria ja monenlaisen tiedon pankki. Arvostan kovasti tätä taiteen lajia. Mietin, että jos vanhusten päiväkeskuksessa ohjaisin ryhmää, niin kyllä ottaisin aiheeksi ennemmin runoraadin kuin vessapaperitötsistä valmistettavan joulutontun.

Miksi elämän pitäisi aina olla kamalan älykästä, intelligenttiä ja filmaattista? Missä olivat kirjalistalta Marian Keyesit, Jennifer Weinerit, Tuomas Kyrö? Kaikkien heidän kirjoissa on elämän draamaa ja arkea paketoituna huumorin kirkkaan keltaiseen pakettiin. Lukeminen on nautinto ja aivot eivät ylikuumene. Naurattaa, itkettää ja herättää ajatuksia, peilauspintoja omaan elämään. Tapahtuu juuri se, mikä hyvän kirjallisuuden kohdalla tuleekin: koskettaa ja puhututtaa!

Mietin mitä kaikkea paitsi intellektuellin leiman taakse kätkeytyvä ihminen jää? Millainen ihminen (todellinen minä) sieltä löytyy? Jos puhuu pelkästään kirjallisuuden, taiteen tai bisnesmaailman kautta, ei tarvitse puhua itsestään. Millainen olen, mitä pelkään, mikä minua ilahduttaa, millaisia ovat hyvät lapsuusmuistoni, lempipaikkani, hassuin mokani, millainen olen suuttuessani, olenko tyytyväinen elämääni, mitä muuttaisin, mitä en missään nimessä?

Ei klassikkokirjan lukeminen ole itse tarkoitus! Lukee ketä ne kiinnostaa! Olen kuitenkin sitä mieltä, että kirjasta saa sitä enemmän irti, mitä avoimemmin luettavansa valitsee. Aivot eivät ole aina samalla vastaanottotaajuudella. Joskus uppoaa helposti kaikki luettu, välillä saa taaplata selvää suomenkieltä eteen ja taakse eikä ymmärrä. Kirjan valinta kertoo itse asiassa aika paljon omasta sielun tilasta. Pitämällä kirjapäiväkirjaa oppii ymmärtämään omaa mieltään ja sen hetkistä elämää. Millaisia kirjoja valitsen? Mikä on niiden ydinteema? Huomasin muutamia vuosia sitten lukevani pinottain kirjoja addiktioista. Romaaneja, dokumentteja, tietokirjoja. Addiktioita löytyi läheltäni, itsestäni ja töissä painiskelin aiheen tiimoilla potilaitteni kanssa. Pää halusi ymmärtää ja johdatteli näiden luo.

Sitten on hömppäosasto. Onko siinä jotain pahaa? Saanko blondin leiman otsikkooni, jos tunnustan lukevani myös hömppää? Mitä on hömppä? Kaikkein hömpintä, mitä tiedän (ja mihin en koske) ovat sensaatiolehdistö  Ahaat ja Seiskat. Niitä ei vaan voi kestää tämä! Juoruhömppiin en siis suostu. Mutta naishömppiin kyllä. Onko rentouttavampaa kuin pulahtaa vaahtokylpyyn, ottaa lasi viiniä jakkaralle ammeen viereen, tuikata pari kynttilää palamaan ja selailla muotisivuja ja hyviä kolumneja? Tai tehdä tämä sängyssä lauantaiaamuna. Muotiblogitkin voi lukea näihin hömppiin. On yksi, jota seuraan päivittäin ihanien kenkäkuvien takia.

Toivon, ettei minun kirjallisuusterapeuttina odoteta peräänkuuluttavan vain klassikoitten tenhoa. Lokeroidunko bimboksi, jos ohjaan kirjoittajaryhmää kirjainsukkahousuissa (jotka bongasin muotiblogista) ja korkkareissa. Odotetaanko minun saapuvan paikalle baskeri vinossa, fiksuissa jalanmukaisissa kengissä ja virttyneessä ylisuuressa neuleessa? No, siinä tapauksessa ravistellaan vähän!

Maailma täyttyy raskailla uutisilla, arjen pulmilla ja vaikeilla päätöksillä. Hömppä tuo ihanaa keveyttä arkeen ja se on ehdottomasti hyvästä. Hömppä on aikuisten prinsessaleikkiä, marenkia, suklaakuorrutusta, vetelää kiireetöntä kuljeskelua veden rajassa lahkeet märkinä, kahdetsadannet kengät tai tyttöjen illassa tehty kasvonaamio. Se on Mamma Miaa ja kissalasit auringonpaisteessa, eriparisukat, leopardi-kuvioiset rintsikat tai alusvaatteettomuus.

Tosi kummatäti

Minäkö hengellinen vanhempi? Kirkossa käyn laulamassa kauneimmat joululaulut ja satunnaisesti konserteissa. En lue iltarukousta. Raamattuani en ole lukenut kuin niiltä osin, mitä rippikoulu vaati. Ja heti rippikoulun jälkeen se hengellisen vanhemman osa alkoi. Olen yhdeksän lapsen kummi. Vanhimmat kolme ovat jo aikuisia, nuorin alle vuoden.

Kummin tehtävänä on olla vanhempien tukena lapsen kasvatuksessa, luoda hyvä ja läheinen ihmissuhde lapseen  ja rukoilla lapsen puolesta. Miten voi kummiuteni? Noita kummin velvollisuuksia on tullut hoideltua vaihtelevalla menestyksellä. Kummius on ensisijaisesti minun ja lapsen välinen asia, mutta suhteeni vanhempiin on myös todella tärkeä. Kolme kummiutta on tullut sisarussuhteiden (oman ja miehen) kautta, viisi ystävyyden. Ystävyys onkin sitten toinen juttu, miten sitä hoitaa ja miten siihen suhtautuu. Olen iloinen siitä, että vaikka muutamien vanhempien kanssa suhteet ovatkin muuttuneet tuttavuuksiksi, suhteet lapsiin ovat olemassa. Suhteen luominen varmaan on kummina se vahvuuteni, mutta rukoiluosaston ajattelen omalla kohdallani tarkoittavan lapsen edun ajattelemista, oppeja oikeasta ja väärästä, rakastavien rajojen asettamista "apuvanhempana".

Olin kovin nuori tullessani ensimmäisen kerran kummiksi. Mukana lapsen elämässä olin kyllä silloin aika tiiviistikin. Muutot ja erilaiset elämän vaiheet ovat osittain vieroittaneet minua muutamasta kummilapsestani, mutta tekemisissä olen ainakin jollain lailla heistä kahdeksan kanssa. Viiden kanssa olen Fb-kaveri ja chattaan ja tapaamme ajoittain. Kahta nuorinta minulla on mahdollisuus nähdä vaikka päivittäin, kun asuvat samassa kaupungissa ja ihan liki. Muut asuvat Sveitsissä, Joensuussa, Kouvolassa, Lohjalla, Helsingissä ja Lahdessa. Terveisiä vaan kaikille ;o)

Noin kuukausi sitten tapasin Valtterin. Pari viikkoa sitten uudistin yhteyden Santeriin, kun löysin hänet Fb:sta. Olemme jo kommentoineet muutaman kerran toistemme arkea. Viime viikolla postitin Stellan ja Millan joulutervehdykset ja kommentoin Katan Fb-sivua. Tänään chattasin Juulin kanssa ja tapasin Siirin ja Fannyn. Haliteltiin ja höpöteltiin. Samoin tyttöjen äitien kanssa.

Kummiutta ei voi purkaa kumminkaan puolin. Se on elinikäinen pesti, kunnia, oikeus ja velvollisuus. Olen viimeisimmän pestini myötä saanut ihanan lisänimen Kummatäti. Se sopii minulle oikein hyvin. Kummatädin sopii kummailla, hassutella ja höpsöttää, ilmestyä paikalle kummassa hatussa tai hameessa.

Tosi ruutu-urpoja

Inhoan tv:ssä pyöriviä tekopirteän rahatukkoja heiluttelevan mimmin juontamia visailuja (joskus siellä on puuhastellut nuori mieskin, ihan yhtä ärsyttävä). Pahaa aavistamatta avaan tv:n ja sieltä se kimitys pamahtaa tajuntaan.

Viikonlopun laiskojen hetkien raukeuteni katkesi jouluristikon lävähtäessä sähköisesti verkkokalvoille. Kuinka turkasen tyhminä ihmisiä oikein pidetään? "Pääset mukaan kisaamaan, kun ratkaiset tämän Zen Cafen kappaleen Piha ilman sadettajaa sanojen oikean järjestyksen". No mikähän se kertsi olisi??? "Tälle riville tulee sellainen, joka sykkii rinnassa". Pumppu? Tahdistin? "Ja seuraava vihjesana on se, jonka voi antaa toiselle kauniiseen paperiin käärittynä". Voi hyvää päivää! Varmaan se Seppälän uusin mainos: Ole ihana paketti! Suu kuivui kun tuijotin tytsyä monttu auki. "No niin, ja jos haluat nämä 24 000 euroa, niin nyt vaan näppäilemään!" Mielensäpahoittajaa lainatakseni: Kyllä en minä tuota jaksa!

Saavatko ihmiset todellisesti Ruutu-Tellus-Mikämikä-visasta niitä rahoja, joita siellä luvataan? Näppäilevätkö ihmiset oikeasti tuolla summalla vastauksia (ja siis vielä isommalla, kun huomioi katteet)? Mitähän se yksi viesti kustantaa? Ja sen jälkeen vielä pitää soittaa ja koittaa vastata kysymyksiin mahdollisimman nopeasti. Brunette ruudulla yllyttää ehtimään vielä, vielä, vielä. Ja sitten hän hihittelee väärille vastauksille, jotka ovat todennäköisesti kirjoitusvirheitä.

Nämä osallistujat siis rahoittavat jonkun viikonlopun tai piakkoin joulun. Todennäköisyys sille, että rahatukko löytää tien omalle tilille, on melkoisen pieni. Jos haluaa harrastaa hyväntekeväisyyttä, tuonkin euromäärän voisi sijoittaa kukin vaikka Unisefille, WWF:lle, joulupataan tai Sotaveteraaneille. Tulee hyvä mieli, toisin kuin soittelun aiheuttamasta pettymyksestä. Saaja oikeasti hyötyy, toisin kuin näpyttelytoveri, jolla tuntuu olevan rahaa kylvää sitä kaiken maailman visailuihin.


Teen vastakysymyksen: Mikä on sellainen tyyppi joka jakaa lahjoja (tässä rahaa) ilmaiseksi? Meillä päin niitä sanotaan tontuiksi!

Tosi Tollikkoo

Pötköttelin illalla sohvalla ja lueskelin viikonlopun IS:n Plussaa. Sivulla 8 Susimies, postin salapoliisi. Haa! Mielenkiintoista! Ilmalassa neljä miestä selvittelee postilähetysten epämääräisiä osoitetietoja. Rupesin miettimään, millaisissa osoitteissa itse olen asunut.


Osoitetietojeni helpoimmasta päästä ovat Ristolantie, Kettupolku, Sairionkatu ja Äijälänkatu. Kohtalaisen lyhyitä tuttavuuksia sitä paitsi asuntoinakin. Vielä lyhyempiä piipahduksia olen tehnyt Jämeräntaipaleelle ja Siltasaarenkadulle. Niihin en saanut edes postia. Ulkolaisille ystävilleni (ja kyllä suomalaisillekin) ovat tuottaneet hankaluuksia jo Juustenintie, Naavakalliontie ja Servin Maijan tie. Haastavimmat osoitteeni löytyvät asumisurani alku- ja loppupäästä. 


Perheemme asuu Tollikkomäentiellä. Niin just! Kuka hitto tuon kadun nimen on keksinyt. Kylällä kuulin vanhalta sukupolvelta selityksen. Talomme sijaitsee vanhalla sikalan mäellä. Olen siis Sikalanmäen emäntä! Katu nousee jokusen metrin edetessään Hätilän ampuma-aluetta kohti. Kadun alkupäässä on sijainnut koulu jo yli 100 vuotta. Siis vilkasta elämää vilissyt paikka. Olivat kuulemma "pojan tollikot koulun jälkeen mäjellä istuskelleet". 


Googletin sanan tollikko. Etelä-Karjalaiselle se ei sano nimittäin yhtään mitään. Pohjanmaalta löytyi selityksiä tollikolle.

Erehdys, suunnitteluvirhe, moka, huolimattomuusvirhe

Yleensä käytetään puhekielessä pohjanmaalla, kun selitetään omia tekemisiään toiselle ihmiselle... (asensin ton ikkunan ja mulle tuli siinä tollikko, nyt se ei mahdu aukeemaan... ... täyttelin veroilimootusta ja tuli siin pieni tollikko, en saakkaa takaasi vaan joudun maksamaan, ku unohdin työmatkakustannusten kirjaamisen...)

Kyllä tässä vielä tollikko tuloo, sanoisi pohjalainen. Siis kiire ja stressi. Juhliin on enää neljä yötä aikaa ja kaikenlaista on muistettava

Siis katumme on suunnitteluvirhe, kiireellä piirretty kiemura viiva kaupungin itälaidalle?

Taksikuskit eivät vieläkään ihan osaa paikallistaa Tollikkomäentietä. Katu on kuitenkin ollut sen niminen jo yli 10 vuotta. Kerran meitä on lähdetty kuskaamaan aivan eri suuntaan: kaupungin toisella laidalla sijaitsee teollisuusalue Tölkkimäki. Susimiehillekin olisi riittänyt hommia. Posti on kantanut meille lähetyksiä Talikkomäentielle, Tolkkumäentielle ja sinne Tölkkimäkeen. Itse asiassa Tolkkumäentiellä olisi kiva asua!

Lapsuuden kotini sijaitsi Imatralla, alueella, jonka kadut olivat saaneet nimensä sukunimien mukaan. Ja siellä on vallan kummallisia sukunimiä ollutkin: Näveri, Piipari, Olkinuora, Karpus. Meidän katumme oli Vesivalonkatu. Googlettamalla löysin liudan ihmisiä ja allasvalomainoksen...

Nuorena Vesivalonkadulla olin kova kirjoittelemaan kirjeitä. Minulla oli kirjeenvaihtoystäviä Kamerunista, Turkista ja Sri Lankasta. Kamerunilaiselta pojalta ei ollut tullut pitkään aikaan kirjeitä ja ajattelin, että se kaveruus on sitten loppunut. No tuli sitten kuukausien päästä Susimiesten käsien kautta. Osoitteen numerot olivat sinne päin, mutta katu oli saanut juhlallisen uudelta valtiolta kuulostavan nimen: Valkasilovakia!

Tosi kokki

Voihan kokkiohjelmat! Ihan sama minkä kanavan tv:stä auki vääntää niin ruokaa tulvii olohuoneeseen. Äsken loppui Jamie Oliverin lavashow ja nyt siellä jo pyörii "Kokataanko teillä?" Mies kyttää niitä vesikielellä ja suunnittelee kokeilevansa reseptejä kotona. Siinähän kokeilee. Minä olen meistä se huonompi kokki! Jo tavatessamme tunnustin, että olen kova syömään, mutta onnettoman huono kokki. Tiesi siis mitä tulee saamaan: vuosi vuodelta lihovan epäkelvon kodin hengettären.

Kohta alkaa Suomen Master chef ja ehdotin, että ilmoitan mieheni sinne. Mutta hänhän ahdistuisi vallan sellaisesta kellon kanssa kisaamisesta ja niskaan huohottamisesta. Ei valmiita ohjeita vaan "tässä aineet ja tee näistä". Sinne voisi oikeasti lähettää minun ja hänen miksauksen. Hän on tarkka aineiden määrän, tuoreuden ja valmistusaikojen suhteen. Minä olen hyvä soveltamaan ja improvisoimaan. Improan yleensä niin, että unohdan ruoat hellalle tai uuniin, kun alan puuhastella toista tai kolmatta hommaa siinä sivussa. Ylikypsää pukkaa...

Niinpä mies hoitaa meillä etupäässä lihan ja kalan valmistuksen, grillauksen ja savustuksen. Koko perhe rakastaa mieheni bolognese-kastiketta ja juuri sopivan kypsiä pihvejä. Minä väsään kasvisruoat, padat ja vokit ja leivon. Leipominen on todella rentouttavaa puuhaa. Huomaan usein tönöttäväni keittiössä kädet taikinassa kun on stressiä! Rakastan pullan ja sämpylöiden leipomista ja piirakoitten kokoamista. Kuivakakut taas sitten eivät onnistu: pannukakkuja puoliraakoja lättysiä. Bravuurejani ruokalajien suhteen ovat ehdottomasti kotoisat lihapullat sipulikeittopussiaineksista, keitot, ja kanaviillokki. Lapset jopa kieltäytyvät syömästä kaupan pullia, kun on mihin verrata. Lihapullien kanssa pitää tarjota perunamuusia: toinen haluaisi kaupan jauheesta, toinen ehdottomasti aidoista potuista muussattua. Huoh!

Hyvää pyrin tekemään, mutta variaatioita tulee! Löysin lahjatavarakaupasta Virkkuukoukkusen kortin: "Saisko olla kurmeeta vai karmeeta?" Siitä tuli heti mottoni keittiössä!