Tosi NuuskaPikkuMuikkuMyy

Jäi menemättä tämän hirvittävän köhän takia pikkujouluihin. Aikani harmiteltuani päätin kirjoittaa vähän lisää tänään. Tähän juttuun sain inspiraation kollegaltani ja ystävältäni Tovelta. Ha-haa, ja hänen kaimaltaan Janssonilta! Viesteilimme Naamakirjan sivuilla ja Tove antoi palautetta kirjoittamistani jutuista. Jostain syystä keskustelu kääntyi Muumi-kirjojen hahmoihin. Tove kertoi tehneensä Fb:n muumitestin ja saaneen tulokseksi Niiskuneiti. Mikä järkytys hänelle (ja minulle)! Ei, Tove ei ole hienosteleva nirppanokka! Hän kertoi olevansa matkalla kohti Muumimamman ja -papan harmoonista yhteiseloa: "Mitä tuumaat rakas? sinä saat päättää kulta! Oletpa huomioinut kaiken! Päätä sinä kulta! Så underbart älskling! Nyt on siis kovassa etsinnässä sisäisen muumimamman löytäminen. Mutta mistä kun pää on enemmän Pikku Myyn?!!" Minusta tuo oli niin mainiosti sanottu, että kysyin, saanko lainata häntä jossain vaiheessa. 


Kirjoittelin taannoin horoskoopeista. Muumimaailma voi toimia myös eräänlaisena persoonallisuuksien verrokkikenttänä. Toven testitulos sai miettimään, keneen Muumeista itse samaistun. Guugletin siis "muumitesti" ja kas sieltä aukeni linkki http://akuswanderings.blogspot.com/2007/07/pieni-muumitesti.html Luin myös mielenkiintoisen gradun, jossa muumimaailmaa verrattiin nyky-yhteiskuntaan. Tove Jansson oli fiksu nainen. Hän käsitteli kirjoissaan vaikeita elämän aiheita, mm. yksinäisyys ja erilaisuus. Hänellä oli myös uskomaton kyky aikuisena kirjoittaa lapsen kielellä (Kuvanveistäjän tytär-novellikokoelma). 


Muumitestissä olen Nuuskamuikkunen. Juu, seikkailijaluonne (nouseva jousimies) ja pukeutuu käytettyihin vaatteisiin (kirppisharrastus). En tosin kalasta enkä polta piippua. Nuuskamuikkusen katsotaan olevan hieman taikauskoinen ja kapinallinen, hän matkustaa talveksi etelään ja palaa kevään tullen (ihana mahdollisuus). Minäkin kärsin pimeästä ja kylmästä. Myös Nuuskiksen moton allekirjoitan: Kenenkään ei pidä omistaa enempää kuin jaksaa kantaa (vrt. Fb-profiilini motto).  Kuitenkin pidän itseänikin myös enemmän Pikkumyymäisempänä. Hyväntahtoisesta sellaisesta. Itsepäisyys, itsenäisyys, tekee mitä haluaa (noin isäni luonnehti minua tulevalle/myös nykyiselle miehelleni). Hmm!  Wikipediasta luettuani selvisi, että Nuuskamuikkunen onkin Pikku Myyn pikkuvelipuoli! Samaa sukua siis, voin omia kummankin piirteet.


Täytyy testata perhe. Luulen, että täällä asuu pari muutakin Nuuskamuikkusta ja Pikku Myy. Miehessä on kyllä hieman Niiskumainenkin puoli ja on hänessä vähän Muumipappaakin. Pitäisikö minunkin siis kurkotella kohti Muumimamman tyyneyttä? .... Ääh! Elämä saa kummasti virtaa jekkuilusta saapikkaat jalassa! 


PS. Perhe testattu. Neito on Nuuskamuikkunen hieman yllättäen (olin aivan varma, että Pikku Myy), poika arvatenkin Nuuskamuikkunen (toinen vaihtoehto Niisku, sekin stemmaa) ja mies (hih!) Nipsu, mammonan perään!  

Tosi nenänmukaista

Lukaisin tässä aamulla blogin, jonka kirjoittaja on ottanut tehtäväkseen nujertaa marraskuun masentavan pimeyden ja raakuuden kirjoittamalla joka päivälle yhden nautinnon. Ihanaa! Olen nauttinut suunnattomasti lukiessani niitä ja näin se marraskuu onkin taittunut ehtoopuolelleen. Huh! Tänään postauksessa puhuttiin tuoksuista. Se sai minut miettimään itselleni tärkeitä tuoksuja.

Wikipedia sanoo hajuaistista näin:  Hajureseptorisolut sijaitsevat nenäontelon katossa hajuepiteeliksi kutsutulla alueella. Hengitysilman kemialliset aineet liukenevat nenän limakalvon limaan ja ärsyttävät hajusoluja. Hajuradan ensimmäiset neuronit ovat hajureseptorisoluja, joiden soomat sijaitsevat hajukäämissä. Hajukäämistä lähtevät hajuradan toiset neuronit, jotka päättyvät isoaivojen kuorikerroksen hajualueelle, joka on osa tunne-elämää säätelevää keskusta. Ihmisellä on noin tuhat erityyppistä hajusolua, joista jokaisessa on vain yhtä hajureseptoria. Hajuaisti on yksi vähiten tunnettu ja tutkittu ihmisen aisteista. Vahvaan hajuaistiin liittyy myös usein erittäin tarkka hajumuisti. (Melko tieteellistä...)

Erilaiset tuoksut tosiaan tuovat mieleen muistoja paikoista, ihmisistä, tapahtumista. Terapeuttisen kirjoittamisen ryhmissä käytän joskus tuoksupulloja, joita haistelemalla kutsutaan muistoja kirjoituksiin. Vanhaan taloon astuessa tulvahtaa nenään hieman ummehtunut kostea haju ja niin palautuu mieleen mummolan vinokattoinen vintti sahanpurut seinäeristeenä ja kuolleet kärpäset ikkunalaudalla. Toukokuun kukkiva tuomi herättää muistot kevätjuhla-aamuista, jolloin käveltiin parijonossa Kaukopään koululta Kolmen Ristin kirkolle. Puhtaan vaatteen silittämisen nostattama tuoksu saa jostain syystä muistamaan aina saman tietyn päivän. Tulen yläasteella koulusta kotiin ja äiti on levittänyt puhtaat pyykit ja silityslaudan olohuoneeseen. Äidin silittäessä alan tehdä läksyjä viereisen ruokapöydän ääressä. 

Tuoksuista ehdoton suosikkini on vanilja (näköaistin mukaan vaniljatanko ei ole mikään kaunotar!). Vaniljaisia tuoksukynttilöitä täytyy aina olla. Miltei kaikki hajuvedet, jotka omistan, pohjautuvat vaniljalle (ykköskiitos BS:n vaniljaöljylle). Vaniljaa kahviin ja pullataikinaan ja jos mahdollista pyykin huuhteluaineeseen. Rakastan myös muita mausteita: kardemumma, kaneli, neilikka, yrtit. Kuiva kahvi kuuluu top 5 kärkeen. Nautin kahvinkeittimen lataamisesta. Jostain syystä valmis musta liemi ei sitten tuoksukaan yhtä nautinnolliselta (ilman vaniljaa). 

Tuoreen pullan ja sämpylän tuoksu on herkullinen.  Jo pelkän tuoksun takia kannattaa alkaa leipomaan. Tosin se palkitsee kyllä sitten muillakin aistialueilla ja on todella rentouttavaa. Ruoka-aineista vihreät omenat ovat ehdollistaneet kuolan eritykseni. Heti herahtaa vesi kielelle, kun vaan ajattelenkin niiden hapokasta, raikasta tuoksua ja makua (kiitos erään kosmetiikkafirman omenabodymististä). Ja sitten on kirsikka (sitäkin saa suihkeena)! Ja manteli ja kookos ja hunaja...

Luonto tarjoaa oikean tuoksujen ilotulituksen ihan läpi vuoden. Keväistä aamua ei kyllä korvaa mikään, mutta ei pahasti jää jälkeen syksyinenkään aamu tai raikas pakkasilma. Tuoreen mullan kuopsuttaminen, jasmiini, juhannusruusu ja kielo. Juuri ajettu ruoho, seipäälle nostettu heinä (vieläkö sitä tehdään?) ja järveltä käyvä tuuli.

Lämpiävän saunan tuoksu maaduttaa. Hormista nousee savu, istut pihakeinussa heinäkuisena lauantai-iltana. Ei ole kiire mihinkään ja odotat vain lauteille pääsyä. Nautit tuoksusta ja valoisasta illasta. Lasissa kädessäsi läikehtii ehkä vahvasti nahkan tuoksuinen punaviini. Rakastan myös ulkona kuivatettujen vuodevaatteiden tuoksua ja sitä, kun saan kömpiä juuri pedattuun sänkyyn niiden väliin (sen saunomisen jälkeen pehmennein jäsenin).

Tosi nopeeta

Viikoittain on asioita, joita pitää hoitaa ja joille pitää varata aikoja. Onneksi on tietokone ja kännykkä! Olen yleensä hyvinkin sähäkkä noiden asioiden järjestämisessä. Mutta mitä tapahtuu, jos puheluuni ei vastatakaan ensimmäisillä kahdella yrittämällä? Turhaudun, kun asian toimittaminen viivästyy ja jää mahdollisesti kokonaan.

Lasten koulunkäyntiin ja opiskeluun liittyy aina asioita, joita täytyy selvitellä koululle päin. Kuulun yhdistykseen, joka on pienellä porukalla kovasti aktiivinen. Minun on pitänyt koko syksyn varata itselleni pari lääkäriaikaa (vuosihuoltoja). Näiden lisäksi olen tehnyt luento- ja oeptuskeikkoja, joita on sovittu lähinnä s-postitse. Työhommat olen hoitanut aina ajallaan: sopinut, tarkentanut ja varmistanut. Yhdistysasioihin olen ottanut kantaa, jos katson itselläni olevan sanottavaa tai asia koskee suoranaisesti omia vastuualueitani: lehtityötä, hallitusta tai koulutusta. Lasten kouluihin olen ollut yhteydessä ehkä muutaman päivän viiveellä muistaessani. Perässä on laahannut painava lasti omia tarpeita ja ne lääkäriajat.

Hammaslääkäritarve akutisoitui tuossa kolmisen viikkoa sitten, kun jälleen kerran vanha amalgaamipaikka lahosi ja murustui osittain suuhuni. Siis vielä painavampi syy hoitaa itselle aika luottolääkärin vastaanotolle. Meni tähän päivään saakka, että sain sen ajan. Viikko sitten yritin soittaa, mutta varattua tuuttasi viiden minuutin ajan. Turhauma! Malttamattomuus! Toiselle luottolääkärille sain tilattua eilen illalla ajan netin kautta. Kätevää! Sihteeri ehdotti aikaa aamutuimaan s-postilla ja hyväksyin sen. Nyt enää tarvitsee hiissautua paikalle paikat puhtaina!

Olenko näin piittaamaton itsehoidon suhteen, että annan ajan kulua ja odotan ehkä suurempaa katastrofia tulevaksi, ennen kuin saan hoidettua rutiiniluontoiset terveydenhoidon asiani? Ehkä vähän niinkin. Ajattelen kuitenkin suuremman syyn olevan tässä infoähkyssä, jota poden jatkuvasti. Enhän edes meinaa muistaa alakerrasta lähtiessäni, mitä olin menossa yläkerrasta hakemaan, kun siinä välissä jo olen hoksannut hoitaa pari muuta juttua paikoilleen. Aina tulee uusia asioita, muka akuutimpia ja näppärästi pois päiväjärjestyksestä hoidettavia, sellaisia nopeita. Nopeita nimenomaan! Päivän sana on nopeus. Ellei asiaa saa hoidettua nopeasti, se ikään kuin unohtuu muka vanhana notkumaan johonkin tajunnan liepeille. Siellä se hengailee ja nostaa välillä sormeaan ikään kuin taksia tilaisi. Ja aina menee ohi!

Täytyy ryhdistäytyä ja tsempata. Eiköhän ihminen kuitenkin ole itselleen se kaikkein tärkein instrumentti ja hoidettava asia. Sillä jos itse ei voi hyvin, eikä ole toimintakykyinen, ei itsestä hyödy kukaan muukaan. Luulisi nyt tällä iällä ja kokemuksella tietävän. Luulisi terapeutin tietävän!

Tosi kipee ja paikallaan

Kaikki keinot käytin ( Tosi torjuntaa ) ja sitten kun keinot lopetin luultuani olevani turvassa, se iski: flunssa. Kaikki muut perheessä se olikin jo kolunnut.

Taudin kuvaan kuuluu kova hakkaava yskä, kuume ja kurkku-keuhkokipu. Niitä nyt sitten vällyjen välissä parannellaan ja levätään. Ääneti jonkun aikaa, sitten viskibassoillen. Perhe varmaan on tyytyväinen, kun sitä ainaista papatusta ei ole kuulunut muutamaan päivään. Koira on turhautunut, kun ei ole päässyt pidemmille lenkeille. Rouva itse on myös turhautunut liikkumattomuuteen ja kiduttavan tikahduttavaan köhään. Toisaalta saan hyvin omin tunnoin nyt maata. Kumma kun siihen ei meinaa itselleen muuten lupaa suoda. Keho on viisas!

Herään aamuöisin lätäkössä, eli kulutan 2 pyjamaa per yö. Olen kuin viihdevuotinen muija! Tänäkin aamuna luulin, että peiton alla mönkii joku ötökkä paljaalla selällä, kun kutitti. Olin kyljelläni ja kas, hiki se siellä loi uomiaan (eikä virrassa kroolannut niitä ötököitä). Tukka oli liiskautuneena sen puolen poskeen, jolla olin tyynyä syleillyt. Muutenkaan en ilahdu aamuvieraista, mutta nyt KÄSKEN  kaikkia pysymään kaukana. Ensinnäkin: ettette saa tätä tautia. Tää on kamala! Toiseksi: en todellakaan ole edukseni. Millään lailla! Erakoidun täällä nyt tovin, luen naistenlehti-hömppää, juon litroittain fenkoliteetä ja surffailen netissä. Onneksi on Fb ja puheeton vuorovaikutus.

Tosi Kurkoo (osa 3)

Jotkut asiantuntijat sanovat, ettei koira ymmärrä sanoja vain äänenpainoja ja innostusta. Epäilen! Minun käsitykseni mukaan Kurkolla on varsin laaja sanavarasto. Tosin se ei edelleenkään puhu, mutta kuuntelee ja ymmärtää. Vanhemmiten siitä on kyllä tullut sellainen, ettei singahda suin päin toteuttamaan juttuja vaan miettii hyödyt ja haitat ja jos homma on sille edullinen, menee ja tekee. Makupaloista tekee ihan mitä vaan!

Peruskauraa ovat "istu", "maahan" ja "ylös". Nämä pitää höystää käsimerkeillä: etusormi osoittamaan alaspäin, pitkin lattiaa tai pystyssä. Myös "EI!" ja "tänne" osataan. Kun sanoo takajaloilla seisovalle Kurkolle "hyppää" ja nostaa etusormea pystyssä ylöspäin, se hyppää (ja saa makupalan). Kaatumaan se ei suostu, vaikka olen yrittänyt opettaa kauan. Kurko ei myöskään suostu tajuamaan, mitä tarkoittaa irti. "Vierellä" se tajuaa kävellä about 2 sekuntia ja sitten taas touhottamaan niin pitkälle kuin flexiä riittää. Odottamaan se on oppinut ja tietää kyllä, mitä "paikka" tarkoittaa.

Russeli kuuluu siis rotuihin, joita ei saa väsytettyä liikunnalla. On keksittävä aivotoimintaa. Aktivaatiopallon jo mainitsinkin. Vessapaperirullahylsyt ja pahviset tuotepaketit ovat oivallista kamaa koiran aktivointiin. Rullan päät myttyyn tai paketin suu kiinni teipillä ja sisälle pieni makupala ja koira repii kuoret herkun ympäriltä.Venla tekee kesäisin Kurkolle agilityradan pihalle. Laskettelusauvoja riviin nurmikolle ja koira pujottelee niiden välistä. Vanerilava muuria vasten ja sitä pitkin Kurko juoksee ylös. Hulavanne käteen ja toiseen pala juustoa, "hyppää", ja koira menee renkaan läpi että heilahtaa!

Kurkon lempileikkejä on oranssin pallon noutaminen, mikä tarkoittaa sitä, että ihminen saa toimia heittäjänä. Onneksi olohuoneesta on avoin yhteys yläkertaan ja kellariin, näin siis ulottuvuuksia ja haastetta noutamiselle on melkoisesti. Kun pallon heittää ylös parven laidan yli, kuuluu sanoa "Hae! Ylös!" Ja koira lähtee. Se on kehittynyt sen verran mukavuudenhaluiseksi vuosien varrella, että tiputtaa kaiteen pienojen välistä pallon alas ja odottaa, että joku heittää sen takaisin. Ei tarvitse itse juosta montaa kertaa portaita ylös alas. Usein pallo osuu sohvalla istujaa päähän, olkapäähän tai mehulasiin...

Tuo pallojuttu on erikoinen. Kurko rakastaa vinkupalloja (mitä kovempi ääni, sitä ihanampi), mutta suolistaa ne alta aikayksikön sellaisen saadessaan. Kävipä kerran lenkillä niin, että koira itse löysi tien pientareelta keltaisen vinkulelun, kantoi sen hellästi hampaissaan kotiin ja vaali suurena aarteenaan. Ei vetänyt vinkua ulos. Ajattelin, että sattumaa, mutta kokeilin kuitenkin: ostin tuon oranssin pallon ja vein postilaatikolle heinikkoon ennen lenkkiä. Kotiin tullessa menimme sitä kautta ja kas, Kurko löysi pallon! Sama juttu: hellästi hampaissa kotiin ja hengissä on edelleen. Hirveästi kehuja ja rapsutuksia.

"Kuka tulee?" saa Kurkon sinkoilemaan ulko-oven ja kurkisteluikkunan väliä. Se tietää mitä tarkoittaa "lähdetään", "autoon", "mukaan", "lenkille", "pissalle", "ulos". Olemme lähdössä taas jouluksi Lappiin. Mies alkaa näin kuukautta aikaisemmin kysellä Kurkolta "Lähdetäänkö poroja kattoo?" Häntä miltei sinkoutuu irti pötkömäisestä kehosta ja Kurko olisi lähdössä (tietenkin) jo heti nyt "joko mennään?" Kurko myös saunoo. Sitä sanaa pitää varoa sanomasta ennen kuin löylyhuone on lämmennyt riittävästi. Kurko on ensimmäisenä lauteilla, haluaa löylykauhasta vettä ja heittäytyy maate lauteille. Se joudutaan patistelemaan sieltä pois. Epeli pidättää läähätystään, ettei huomattaisi, että alkaa olla kuuma. Päästyään pukuhuoneeseen alkaa armoton huohotus.

Niin että kyllä meillä ainakin ihmisten kieltä ymmärretään. Välillä kallistellaan päätä puolelta toiselle ja naksutellaan ikään kuin vastaukseksi hampailla. "Nauraakin voin, jos juttu huvittaa tarpeeksi!"

Tosi Kurkoo (osa 2)

Sille, jolla ei ole aiemmin ollut koiraa, voi Russelin kasvatuksen toteuttaminen tai katseleminen olla sydäntä riipaisevaa. Koiran pää on varsinkin uhmaiässä umpiluuta ja temppuja, karkaamista pihasta, sukan vetoa, lapsille murisemista kokeillaan kerta toisensa jälkeen. Niskasta kiinni ja koiran kellistys lattialle selälleen, luunappi otsikkoon, tuima ilme ja "hyi!" Ja uudelleen... uudelleen... taas ja jälleen.

Niin se eteni. Uhmaikä iski Kurkolla puolentoista vuoden iässä. Taloudellisia tuhoja tuli vähän. Kurko ei pureskellut muuta kuin muutaman lattialle lojumaan jääneen heijastimen, lyijykyniä ja minun yksien tanssikenkien kärjet. Mutta silloin alkoi merkkailu: nahkasohvan kulma, kellarin koristepullot, Villen huoneen nurkka, vierashuoneen lattia ja ... tietokoneen keskusyksikkö... ErRor eRRor ErrOR! Kun asia ei torumalla hoitunut, vein koiran lääkärille. Röntgenkuvissa näkyi virtsakiviä, mikä saattaisi olla merkkailun taustalla. Ruokavaliolle ja käynti parin viikon päähän.

Lääkäri oli tumma ja parrakas turkkilainen mies. Hän teki kyllä hyvin perusteellista esitietojen keräämistä: "Kuseksiiko aina sama paikka? Kuseksiiko monta kerta päivässä? Jos ei ruoka auta (taiteellinen tauko)... Pallit pois!" (ja teki sormilla saksia imitoivan liikkeen) Ja pallit lähti! Isännälle varmaan kovempi pala kuin Kurkolle. Uhkailin vielä perheen muita miehiä, että jos ei olla kunnolla, heille koittaa sama kohtalo (julmaa vallankäyttöä, myönnetään!). Tuosta lääkärikäynnistä lähtien Kurko on pelännyt parrakkaita vanhempia miehiä. Vähän kastroinnin jälkeen merkkailu loppui.

Kurko on läheisriippuvainen koira. Se on ensisijaisesti riippuvainen minusta. Sisareni tullessa kylään Kurko asettuu meidän väliimme ja pitää pientä ääntä ja tuijottaa emäntäänsä vaativasti silmiin. Jos tuijotus ja kurnahtelu eivät auta, se ottaa käyttöön suunnitelman B: sukkien kiskominen emännän jaloista. Usein tässä vaiheessa se joutuu vessaan jäähylle. Minä olen se, jolta Kurko yleensä saa ruoan, joka täyttää sen aktivaatiopallon, lenkkeilyttää sen ja kenelle se kiikuttaa pallon heitettäväksi. Ja minun jaloissani tai kyljessäni se nukkuu... Juu-u, sängyssä! Mies on se, jolta Kurko kerjää ekstramakupaloja (ja valitettavan usein saa niitä). Ehkä se sitten menee niin, että eunukkipojalle syöminen on niitä elämän kohokohtia!

Ps. Minulla on karhea karva, joka muodostaisi niskasta hännän tyveen irokeesin, jos mamma ei nyppisi minua aika ajoin. Minullakin on ominaistuoksuni. Tassuni tuoksuvat popcornille.

Tosi Kurkoo (osa1)

Tajusin illalla, etten ole kirjoittanut koirastamme Kurkosta muuta kuin sivulauseita. Asia täytyy korjata. Tästä saattaa joko tulla tolkuttoman pitkä juttu tai sitten osa 1 (tuli sitten osa1, lisätty jutun valmistuttua). Kohde itse vetelee sikeitä nojatuolissa torkkupeiton päällä. Tehnyt siitä mukavan näköisen pesän itselleen.

Kurko tuli meille pitkällisen pohdinnan ja jahkailun jälkeen kesällä -03. Lapset alkoivat kevättalvesta toivoa koiraa kotiin, että olisi koulusta tullessa joku vastaanottamassa. Mies sanoi ehdottoman ein. Sitoo liikaa, liikumme niin paljon, hankalaa järjestää hoitajaa, kuka sitä nyt joka päivä ulkoiluttaakin. Lapset vannoivat ja vakuuttivat ulkoiluttavansa (minä hiljaa tiesin, että saisin koirasta kuntolaitteen itselleni!).

Vaihe kaksi oli se, että mies oli jo pehmitetty, että ehkä voisimme hankkia koiran, mutta hän sanelee rodun ja nimen. Hmm. Minä olisin halunnut jonkun ruttukuonon: mopsin, bokserin tai englannin bulldogin. Tähän väliin on pakko kertoa, mitä Tove Jansson on novellissaan Kotieläimiä ja rouvia mopseista kirjoittanut. "Kaikki koirat ovat uskollisia. Niissä on paljon samaa kuin miehissä, paitsi ehkä mopseissa. Jossain on vikaa silloin, kun ihmisellä on mopsi. Jos jollain rouvalla on mopsi niin siitä tietää heti  että hän on jäänyt lehdelle soittamaan." Jaaha!

Lapsille oli likipitäen sama millainen karvaturri kotona odottaisi, mutta miehellä oli tarkat laatukriteerit. Helppohoitoinen turkki ja pieni ja fiksu. Hän oli asuntomessuilla kohdannut miehen, jolla oli Jackrussellinterrieri. Mies oli jättänyt koiran kytkemättä autotallin eteen ja mennyt itse tutustumaan kohteeseen. Koiran paikallaan pysymiseen oli riittänyt sanat: paikka, odottaa! Tämä kohtaaminen oli tehnyt niin syvän vaikutuksen mieheeni, että se ainoa mahdollinen rotuvalinta meidän talouteen oli Jackrussellinterrieri.

Mies on kasvanut perheessä, jossa on aina ollut koira tai kaksi. Minä olen kissaperheen lapsi. Ja meitä varoiteltiin: "Älkää ottako sitä rotua perheen ensimmäiseksi koiraksi varsinkaan kun on pieniä lapsia! Ottakaa joku helpompi, sellainen sylikoira." Sylikoira? Meille? Kyllä lemmikissä pitää olla luonnetta! Tätä rotua pidetään vaativana. Russelia ei saa väsytettyä liikunnalla. Se tarvitsee aivotyötä. Se kärsii helposti eroahdistuksesta ja on epäluuloinen rotu. Se on haukkuherkkä, sillä on metsästysvietti ja sen puruvoima on eläinmaailman suurimpia. Lisäksi Russelilla on lukkoleuat, mikä tarkoittaa sitä, että kun se tempaisee hampaansa kiinni kohteeseen, se ei niitä aukaise vapaaehtoisesti. Ainoa keino kuulemma on vääntää poikakoiraa palleista niin, että kipu saa sen avaamaan suunsa. Ihmettelen vieläkin, että millä ihmeellä nartun suun saa auki?!

Kurko oli syntynyt talouteen, jossa pidettiin Leonberginkoira-kenneliä. Perheen tyttärellä oli Jackrussellinterrieri, joka oli saanut pennut. Nämä olivat perheen ensimmäiset Russelipennut... Ja rouva oli aika kypsä tapauksiin. Piti kuulemma tuhat kertaa mielummin vaikka 8 Leonbergiä kuin kahta Russelia. Äitirusseli oli pannut ojennukseen kaikki isot koirat ja määritteli sen, kenet niistä päästi sisälle taloon. Kertonee siis jotain rodun luonteen lujuudesta.

Kurko-nimi ei tule lonkerosta! (Mies kyllä vinoilee, että perheessä on kaksi lonkeroa, kun esikoisen ensimmäinen nimi on Otto) Kennelin isäntä oli sitä mieltä, että rotu on vähän sellainen kunkku. Ja kun korttipeleissä kuningas on kurko niin se sopisi poikakoiralle nimeksi. Miehet olivat siis heti samalla aaltopituudella. Lasten lähes paniikinomaisesta vastustelusta huolimatta koira sai nimekseen Kurko ja se muutti meille elokuussa -03. Se haettiin koko perheen voimin. Mies oli ollut ainoa, joka oli pennut nähnyt, joten meille muille tapaaminen oli ainutkertainen. Kurko osoitti heti suurta kiinnostusta minua kohtaan, istui sylissä ja nukahti kotimatkalla auton pelkääjän jalkatilaan jalkojeni juureen emolta tuoksuva pyyhe päänsä alla.