Tosi parantavaa

Harmittelin koko sunnuntaipäivän peiton mutkassa kirjan tai läppärin takana, että pitäisi lähteä ulos. Aurinko paistoi täydeltä taivaalta. Tuuli. En saanut kammetuksi itseäni ulkoilumoodiin.

Ihminen on kummallinen kapistus. Tietää kyllä, miten hyvää tekevää ulkoilmassa vaeltelu on, mutta toimii vastoin kokemustaan. Koko viikon olin ollut väsynyt, haukotellut jopa epäkohteliaasti (kun en voinut mitään) puhelimessa ja kaupan tiskillä. Vaan tiistaista kehkeytyi toisenlainen päivä.

Nyt opintovapaalla olemme sopineet ystävättäreni kanssa YYA-päiviksi tiistait. Ystäväni työskentelee kotona, joten molemmille sopii kimppautua. Oikeasti teemme töitä samassa huoneessa, tahoillamme, pöydän molemmin puolin tietokoneet auki, minun oppikirjani ja hänen korutarvikkeensa levällään. Tiistait aloitamme aamulenkillä koirapoikani kanssa. Nyt päätimme lähteä Aulangon metsiin. Mukana olivat myös kamerat.

Kameroiden kanssa vaelteluun sopii juuri tuollainen mäkinen maasto. Tulee puuskutettavaa, vaikka etenemisvauhti ei olekaan kovin luja. Siellä menimme tuija-puistossa, karhuluolalla, näkötornilla, Joutsenlammella ja Onnentemppelillä.

Kameroiden kanssa kävellessä tulee ympäristöään katsottua aivan eri tavalla kuin normaalilla
koiralenkillä. Sitä huomaa kauniit oksan käänteet, jääriitteen lätäkössä, pahkan puussa, upean limenvihreän värin vanhan koivun rungossa, valon ja varjot.

Kaksi tuntia raitista ilmaa ja johan oli kaamea nälkä. Tiistaille kuuluu keittolounas. Sitä siis heti talolle päästyä. Mieli oli kirkastunut ja suorastaan raivoisan energinen. Opetuksen tuntisuunnitelmien kirjoittaminen jatkui pitkälle iltaan.








Niin parantavaa kaikin tavoin!