Tosi aurinkoisen kevätpäivän puuhaa

Yöllä on ollut pakkasta. Verhot auki vetäessäni näin, miten asfaltti vielä kiilsi. Ei kiillä enää. Aurinko on sulattanut sen mustaksi.

Istun keittiönpöydän ääressä ja juon vaniljalatteani. Olen juuri kirjoittanut postikortin ystävättärelleni Madridiin. Katse harhautuu ulos. Tekee hyvää tarkan tuijottelun vastapainoksi katsella kaukaisuuteen. Silmä lepää.

Kuva Voimauttavan valokuvan
oppilastöiden näyttelystä 2012

Äiti, poika ja 2 kameraa

Naapuritalon ulko-ovi aukeaa ja viisivuotias poika tulee ulos haalarissaan. Hän pääsee portailta muutaman askeleen, kunnes pysähtyy tuijottamaan maata. Minä pysähdyn tuijottamaan poikaa. Taianomainen hetki. Hän tietää, mitä tuijottaa, minä en. Odotan. Poika heilauttaa kättään... taivuttaa päätään oikealle sivulle. Jalka nousee ja pysyy ilmassa pari sekuntia. Sitten se tömähtää maahan ja poika jatkaa tuijotustaan. Hyppy! Pyörähdys ympäri mahdollisimman nopeasti ja katse takaisin maahan. Silloin tajuan, että pojalla on menossa varjotanssi!

Katselen edelleen salaa, miten poika tutkii varjonsa liikkeitä. Näen sieluni silmin ajatuskuplan hänen päänsä päällä: "Ehtiiköhän varjo perässä, jos pyörin oikein nopeasti? Olenpa pitkä!" Hän kiertää pihassa olevan auton ja pysähtyy ihmettelemään varjoaan auton etuovessa. Auton varjon takaa ilmestyy jälleen oma tuttu, lihallista minää pidempi varjo. Poika tekee muutaman edestakaisen liikkeen.

Ovi aukeaa jälleen. Taika katoaa. Äiti astuu ulos ja komentaa pojan autoon. Jään tuijottamaan tyhjää pihaa ja päätän, että tänään seuraan omaa varjoani.