Tosi reikiä

Reiki tuli elämääni noin 11 vuotta sitten. Olin kokenut uupumisen, ollut vuoden poissa töistä ja aloitellut uudelleen työntekoa. Omat energiani tuntuivat haurailta ja niitä valui minusta kuin tiimalasin hiekkaa. Tuttavaltani kuulin reikihoidosta ja rohkaistuin kokeilemaan. Löysin ihanan reikihoitajan, jonka kanssa suhteemme on kestänyt tuosta ensikäynnistä lähtien. Kiitos sinne E-L, jos tätä luet <3

"Reiki toimii, uskotpa siihen tai et. Jokainen elävä keho säteilee lämpöä ja energiaa. Siitä käytetään mm. nimityksiä elämänenergia ja Ki. Eri kulttuureissa nimityksiä on hyvin paljon, kaikki kuitenkin tarkoittavat tätä samaa voimaa. Reikihoitajan kehon energiakanavat on avattu ja puhdistettu, ja hänet on saatettu yhteyteen universaalin voiman lähteen kanssa, jolloin hän toimii tätä voimaa välittävänä kanavana hoitoa tehdessään. 

Reiki vaikuttaa avaamalla kehon energiakanavia ja antamalla hoidettavalle lisää energiaa, sekä tasapainottaen kehon omaa energiaverkkoa. Tämän seurauksena kehon oma vastustuskyky kasvaa, paranemisprosessi nopeutuu ja kehon omat tervehtymisprosessit stimuloituvat voimistaen ja nopeuttaen luonnollista paranemista. Henkisellä ja tunnetasolla Reiki puhdistaa ja poistaa kielteisiä tunteita, tuo iloa ja voimaa, uskoa omaan itseen ja elämään, helpottaa ylittämään vaikeita tilanteita ja asioita, auttaa keskittymään, hallitsemaan elämääsi ja päivittäisiä tilanteita paremmin, kehittää luovuutta, muistia ja intuitiota sekä tarjoaa tien henkiselle kehitykselle." http://www.reikisivut.com/reikihoito/

Usein olen hoidon aikana vaipunut rentouttavaan horteeseen. Se ei ole unta, mutten ole valveillakaan. Kehoni säpsähtelee, kun lukkotilat aukeavat. Tunnen kihelmöivää kuumotusta kohdassa, jossa hoitajan kädet kulloinkin ovat. Hoidon jälkeen on jano. Aineenvaihdunta on vilkastunut. Keho tuntuu raskaalta hyvällä tavalla, niin kuin rentoutusharjoituksen jälkeen. 

Muistan aina ensimmäisen hoitokerran. Padot aukesivat. Oli kuin joku olisi poksauttanut sampanjapullon. Huolet ja stressi vuotivat ulos helpottavana itkuna. Sitä riitti vielä koko lopun päivää. Ensin paruin hoitopöydällä puoli tuntia. Autolla ajo oli hieman hankalaa, kun toisella kädellä piti koko ajan pyyhkiä silmiä. Välillä nauratti ääneen. Saapuessani kotiin mies näytti säikähtäneeltä. Kerroin kaiken olevan hyvin, oikeinkin hyvin, ettei ole huolta, tää on vaan nyt sitä reikiä! 

Kävin tuossa vaiheessa kerran viikossa hoidossa. Sitten vähensin kertoja kuukausittaisiksi. Välillä oli pidempiäkin aikoja ilman reikiä, mutta aina se muistutti olemassa olostaan ja tarve hakeutua hoitavien käsien alle tuli itsestään. Jossain vaiheessa alkoi reiki viedä tielleen niin vahvasti, että halusin suorittaa itse kursseja. Kävin reiki I-kurssin. 

Eilen kävin vuoden tauon jälkeen reikissä. Kokemus oli miltei yhtä ravisuttava kuin ensimmäisellä kerralla. Oli taas kertynyt kuonaa tukkimaan kanavia: vasen olkalihas oli kivikova ja kipeä, lapojen välissä kiristi ja päätä oli särkenyt viikon verran. Hoito kesti rapiat kaksi tuntia. Suurin osa siitä tunnealueen hoitoa. Minua kuorittiin kuin sipulia. Ja se tunnetusti itkettää... En surrut mitään. Koin olevani ääriäni myöden täynnä rakkautta. (lue pantouminini taaempaa...http://satujatosi.blogspot.com/2012/01/tosi-pantoumeja-lisaa.html) En tiennyt, mihin sen kaiken lykkäisin ja kai se siksi valui silmien kautta ulos! Tunsin suurta yhteenkuuluvaisuutta rakkaimpieni kanssa. Etenkin tytär oli lähellä sydäntä <3

Reikihoitajani on niitä harvoja ihmisiä, joiden lähellä voin menettää kontrollini täysin. Se on puhdistava tunne, olla niin auki ja heikko, silti haavoittuvuudessaan vahva. 

Sitä, mitä reiki on elämääni tuonut, on vaikeaa selittää. Voisin ehkä kuvata sitä arvojen selkiytymisellä, pyrkimyksellä hyvään. Vanhoja asioita alkoi loksahdella paikoilleen, uusia tapahtua. Enää vuosiin en ole joutunut olemaan sairaslomalla uupumisoireitten vuoksi. Osaan kuunnella itseäni, eikä energiani enää valu itsestään hukkaan. Se kohdentuu ja koen olevani vain universaalin energian välikappale, herättelijä. Ja siis tässähän ei ole mitään uskonnollista! Olemme puhtaasti energian alkulähteillä. Huhtikuussa on vuorossa reiki II. Nyt on sen aika!

Tosi halpaa

Tänään minut pysäytti Ilta-Sanomien otsikko "Mitä maksaa olla minä?" Kysymyksen voisi mielummin muotoilla niin, että "Mitä on maksanut tulla minuksi?" Ja sitä pitäisi varmaan kysyä vanhemmilta, jotka ovat lapsensa saattaneet täysi-ikäiseksi ja omillaan toimeentulevaksi. Siihen on jokunen markka minun kohdallani  kulunut. Omieni kohdalla lasketaankin sitten jo euroja.

Artikkelissa puhuivat julkkikset omasta tyylistään ja siitä, kuinka paljon sen ylläpitäminen maksaa. Onko tyyli ja minuus siis sama asia Iltiksen mukaan? Olenko minä yhtä kuin kenkäni, Max Factorin meikkivoide, takki kirpputorilta? Eihän se niin mene!

Minuus eli identiteetti on monimuotoinen, kehittyvä prosessi. Ihminen peilaa omaa erityisyyttään suhteessa toisiin, omien arvojensa ja sosiaalisten paineitten ristiaallokossa. Ulkoiset asiat ovat minän jatkeita, joiden avulla itseä ilmennetään. Ne voivat olla myös harhaanjohtavia. Halutaan näyttää ulkomaailmalle jotain aivan muuta puolta itsestä, ehkä jotain sellaista, josta tilanteessa olisi hyötyä tai jonka kautta tulee paremmin hyväksytyksi. Oikea minuun on alaston. Siihen kuuluu henki ja ruumis.

Seurasin mielenkiinnolla ja haltioituneena SARA.-lehden artikkelisarjaa naisen kehosta. Siinä tavalliset suomalaiset naiset esiintyivät alastomina mustavalkoisissa kuvissa ja kertoivat suhteestaan kehoonsa. Oli antauduttu minuuden alkujuurille. Matka tähän hetkeen, näihin kehon mutkiin ja poimuihin, oli maksanut markkojen ja eurojen lisäksi vuosia, kiloja, kilometrejä, kilovatteja, ihmissuhteita, terveyttä,  työpaikkoja, menetyksiä, ilon kiljahduksia. Mitä maksaa siis olla minä? Riippuu millä mittarilla asiaa lähdetään asiaa tarkastelemaan.

Tosi homssailua

Kun on stressi, päässä tunkua, kovalevy liian täynnä, kuppi vuotaa yli, alkaa homssailu. Homssailu = tavaroitten laittaminen vääriin paikkoihin. Tänään vähän homssailin, en paljoa. Joskus on tullut homssailtua enemmänkin. Laitoin sämpylät lautaselle lämmittääkseni niitä mikrossa. Asetin lautasen sämpylöineen takaisin lautaskaappiin.

Yleisimmin löydän kännykän lapaskorin vierestä eteisen kaapista. Sen toinen piilopaikka on avainkori. Kännykkä kyllä on tosin helppo löytää, jos siinä on äänet ja virta päällä. Työavaimet vaikuttavat olevan paikkasidonnaisia. Työpisteitä minulla on kaksi ja avaimet viihtyvät paremmin Turuntiellä. Perääni ovat työkaverit soitelleet. Eräänkin kerran olen ajanut takaisin niitä hakemaan matkallani sairaalan mäelle. Hammasharjalle olen levittänyt ajatuksissani aloegeeliä (aika pahan makuista, voin kertoa).

Ruokatarvikkeiden kanssa puuhailu on vallan luovaa. Homssailu onnistuu siinäkin toimessa. Yleisimpiä ovat keittiönpöydällä yön yli seisseet Oivariini ja Edam. Juusto muuttuu hassusti kumiseksi keltaiseksi möykyksi, rasvasta tulee käyttökelvotonta kultasulaa, jos ne unohtaa aterioinnin jälkeen lämpimään makaamaan. Kerran ruokaostoksia kassista purkaessani olin laittanut 20 denierin sukkahousut pakastimeen. Hoitelisikohan jääkylmä nylon selluliitteja?

Tosi omia ajatuksia

Tänään puhuttavat vaalit. Suomi on saamassa uuden keulakuvansa, presidentin. Ehkei -toivottavasti- vaali tänään vielä ratkea, mutta itselläni on hyvä mieli. Koen olevani tekemässä suomalaista poliittista historiaa.

Päivän mittaan olen miettinyt sitäkin, miten onnellisia saamme täällä pohjolassa olla. Meillä on näissä vaaleissa niin monenlaisia ja monen arvoisia ehdokkaita. Kukaan ei ole ennalta määräämässä, ketä joudut äänestämään. On edelleen maita, joissa olet henkesi uhalla eri mieltä. Vaikka meillä on oikeus pitää vaalisalaisuutemme, me jaamme kantojamme esimerkiksi Facebookissa hyvinkin avoimesti. Tahdon ajatella, että tämänkaltainen avoimuus tekee maailmasta paremman paikan olla ja elää, herättää keskustelua.

Olen ajatellut paljon myös omien vanhempieni ikäisiä ihmisiä ja heitä minun ikäisenäni. Näen sen jotakuinkin niin, että silloin olivat luokkajaot vielä enemmän vallalla. Jos synnyit työläisen perheeseen, olit työväestön arvoissa hamaan tappiin. Herrasväki oli kapitalismin sanalla. Lapsuuden kotikaupungissani tämä näkyi mm. siinä, että Enso Gutzeitin johtajat asuivat eri alueella kuin työläiset. Oli Insinööriniemi ja Koivuniemi. E-osuuskuntalaiset olivat tiukasti eri porukkaa kuin S:läiset. Ei käyty ristiin kaupoissa. Oli vain yksi etukortti.

Kai niitä luokkaeroja nykypäivänäkin on. Jotenkaan sellaiset asetelmat eivät ole koskaan istuneet minun päähäni. On kamalaa, jos jo syntymästä isketään tuoreeseen ihmisen taimeen tietty leima. Sen voi tehdä vanhemmat tai isovanhemmat tai perhettä ulkopuolelta katsovat ihmiset, olettaen. Pahimmillaan se estää omien luontaisten ominaisuuksien hyödyntämisen, vääristää minäkuvaa, estää näkemästä vaihtoehtoja.

Itse olen työläiskodista, jossa oli / on vahvat sosiaalidemokraattiset arvot. Uskon, että osa niistä on minussa edelleen, osa arvoistani pohjautuu yhteisöllisyyteen ja toinen toisistamme huolta pitämiseen. En kuitenkaan niellyt aatteita sellaisenaan vaan halusin punnita ja pureskella niitä. Haaveilin boheemista taiteilijaelämästä. Siihen ei kannustettu, mutta harrastella sain. Paine seurata ukin ja isän jalanjäljillä oli kuitenkin läsnä joka päivä. Individualisti minussa inisi kuitenkin lujassa.

Vanhempani ovat tiettävästi aina äänestäneet saman puolueen henkilöitä, usein myös samaa ehdokasta. Suurin riita isäni kanssa käynnistyi keskustelusta vuoden 2000 presidentinvaaliehdokkaista. Jo se, että ilmoitin äänestäväni naista, oli liian rankka kannanotto. Se, että voisin jopa äänestää Vihreitten Heidi Hautalaa, oli liikaa, RKP:n Rehnistä puhumattakaan. Minulle puolue oli aivan samantekevä, vain meriitit ja arvomaailma vaikuttivat.

Minä olen kovasti kirjoitellut suvaitsevaisuudesta ja avarakatseisuudesta, tasa-arvosta ja ihmisyydestä. Lukijoille ja ystävilleni on varmasti tullut minun valintani selväksi. Kotona olemme keskustelleet mieheni kanssa ehdokkaista, yläkoululaisella tyttärellä oli ollut varjovaalit koululla, samoin lukiolaisellamme. Hekin jakoivat omat kantansa meidän vanhempien kanssa. Keskustelut kävimme pilke silmäkulmassa ja osin hurtilla huumorillakin. Oli aivan mahtavaa huomata, että molemmat nuoremme osasivat perustella valintojaan omien näkemystensä kautta. Olisi ollut väärin arvostella heidän valintojaan. Tuolloin olisimme arvostelleet myös heidän arvostelukykyjään ja arvojen muodostumista.

Kävelimme mieheni kanssa tänään sadan metrin päästä koululta äänestämästä käsi kädessä kotiin. Olimme käyneet viereisissä kopeissa piirtämässä lappuihin kaksi eri numeroa. Kysyin: "Miten sinä tämän kestät?" Vastaus oli, "En mitenkään!" Hymyilimme molemmat. "Ei ainakaan kannata kenellekään myöntää, että  äänestin noin!"

Tosi parkissa

Kuulutuksia Ikeassa lauantain mittaan:

"Autot, joiden rekisterinumerot ovat OOO-000 ja III-111 ovat pysäköidyt linja-autoille varatulle alueelle. Poistettava välittömästi."

"Seuraavat autot täytyy välittömästi siirtää: XXX-123 ja ÄLY-666. Ne on pysäköity pelastustien eteen." 

"Auto rekisterinumerolla IDI-007 siirrettävä mieluiten heti. Estät toisen auton poistumisen parkkiruudusta."

Hei c´moon! Sitä vapaata parkkipaikkaa odotetaan, jos sellaista ei ole. Mikä ihmisillä on, kun ottavat vallan omiin käsiinsä? Ei kunnioiteta toisia eikä yhteisen hyvän takia tehtyjä sääntöjä. Jos kyltissä lukee Pelastustie, se tarkoittaa, että sen kautta pahimmassa (parhaimmassa) tapauksessa pelastetaan ihmishenkiä. Tuntemattoman kanssaihmisen pääsyä pois parkkiruudusta ei saa estää! Mitä kohtaa noissa asioissa on niin vaikeaa ymmärtää. Ottaa päähän sellainen itsekkyys ja välinpitämättömyys. 

Meidän päivämme ostosparatiisissa alkoi myös autossa odotellessa. Parkkiruutu, johon aioin ajaa, vapautui juuri. Viereisen auton kaikki ovet olivat avoinna. Auton edessä käveli kaksi alle kouluikäistä taaperoa ja äiti oli pyrstö ulkona taipuneena pelkääjän puolen penkin yli. Saimme ensimmäisen mulkaisun ajaessani ruutuun. Tein sen hyvin varoen ja hitaasti. Ovet pysyivät avoinna. Äiti alkoi asetella pienintä lasta takapenkin turvaistuimeen. Etuovet sojoittivat suoraan kohti meidän automme kylkiä. Jossain vaiheessa isäihminen tuli paikalle ja sulki etuovet. Jatkoimme ystäväni kanssa rupattelua välillä touhua ihmetellen. Viimein päätimme varovasti nousta autosta. Rauhoittelin takapenkillä istuvaa kummityttöäni, että "äiti kyllä auttaa sinut pois sieltä,  KUNHAN PÄÄSEE AUTOSTA ULOS!" Ei tapahtunut mitään. Vasta kun ystäväni sai takaoven auki, viereisen auton äiti paiskasi oman takaovensa kiinni ja avasi mielenosoituksellisesti pelkääjän puolen etuoven niin, että se kolahti meidän automme oveen. Nainen mulkaisi ystävääni ja paiskasi oven kiinni. Aikaa oli kulunut noin 7 minuuttia. Ystävällismielistä! 

Itse harmittelin Ikea kapeita käytäviä ja leveitä ostoskärryjä. Lisäksi käytävien ja rakennettujen huonemallien rajat ovat korotettuja listoilla, joiden yli on todella työlästä ajaa kärryllä. Ei siis pääse juurikaan keskikäytävältä pois toisten tieltä. Ihmiset eivät yleensä huomaa tai halua huomata olevansa tiellä. Pysähdytään ällistelemään sisustuksia ja jätetään kärry keskelle tai jäädään pohtimaan ostopäätöstä tien tukkeeksi. 

Ruokakaupoissa on sama ilmiö. Kun kohdataan tuttuja, törötetään joukolla parrasvaloissa. Pankissa vihdoin omalla vuorolla tiskillä kerrotaan, että miksi ollaan vaihtamassa rahaa, mihin matkustetaan, ketä lähtee, kauanko ollaan säästetty, tunnetaanko samoja ihmisiä, että äitisi oli minun luokkatoverini, työuran pituus, kengän koko, aiemmat matkat, pankin asiakkuusaika, miten ennen asiat olivat paremmin... 

Tervetuloa MINÄMINÄ-maahan!

Tosi kiipeilijä

Olen hyvin onnellinen! Viikko sitten alkoi kevätkauden bailatinotunnit. Voin liikkua ilman kipua! Lokakuun lopussa oikeaan polveeni tuli jomottava, kirvelevä kipu. Jalka tuntui siltä, että joka kolmannella askeleella lähtee tuki alta. Se oli turpea eikä sen aktiivinen ojentaminen onnistunut. Aktiiviliikkujalle kauhun paikka.

Näin jo silmissäni kauhukuvia siitä, että kinttu joudutaan avaamaan uudelleen. Se oli v. -07 laskettelurinteessä Levillä tekemäni kuperkeikan jäljiltä kursittu kasaan: kierukka, eturistiside ja polvilumpion jänne olivat tuusan nuuskana. Muutama pienempi ruptuura, mutta ne eivät tarvinneet toimenpiteitä. Varasin netin kautta ortopedilleni ajan. Ajaessani Dextraan muistelin leikkauspäivää. Minua ei oltu aiemmin operoitu. Olin pelon jäykistämä, kädet hikoilivat. Kammoksun kipua, inhoan piikkejä ja veren näkeminen saa minut tajuttomuuden rajamaille. Viimeisin muistikuvani leikkaussalista olivat "tainnuttajan" lempeät kasvot, lohduttavat sanat ja rauhoittava kosketus. Seuraava muistikuvani oli heräämöstä, kun hoitaja taputteli poskilleni ja käski hengittämään! Miten ihminen voi unohtaa hengittää? Kipulääketokkurassa hortoilin valveen ja unen tullipuomilla. Sitten ihana leikannut ortopedi Mikko tuli innosta puhkuen kertomaan, että leikkaus oli sujunut hyvin, kaikki tarvittava oli saatu tehtyä ja tässä olisi muutama polaroid-kuva... ensin siitä räjähtäneestä kierukasta ja tässä se sitten on nidottu... Kaarimaljalle oli käyttöä. Ortopedi totesi, että hänpä taitaa tulla sitten hieman myöhemmin. Näimme seuraavana aamuna.

Nyt istuin Mikon vastaanotolla ja kelasimme kulunutta reilua neljää vuotta. Kaikki muut harrastukset oli otettu takaisin käyttöön, paitsi rullaluistelu. Puoli vuotta leikkauksen jälkeen olin Sallassa mutkamäessä. Sitten kerroin oudosta kivusta ja kamalista epäilyistäni. Mikko tutki, väänsi ja paineli, väänsi lisää ja ihmetteli. Oli kuulemma outo polvi. Outo turvotus. Ligamentit kohdillaan ja ei minkäänlaista väljyyttä. Kysyi, olenko ollut polvillani paljonkin. No en! Olenko tehnyt jotain omituista, normaalista poikkeavaa viimeaikoina? Sitä piti jo hieman miettiä. Myönsin kyykkineeni melkoisesti viimeisen kuukauden aikana. Niin ja kiivenneeni puuhun ja tippuneeni alas tullessa yhdestä ja sitten taas kiivennyt toiseen, ja portinkin päälle olen kiivennyt... Kerroin olevani sellaisella kurssilla. Ortopedi katseli minua "sillai oudosti"... Että minkälaisella kurssilla? Voimauttavan valokuvan kurssilla! Kielsi enää kiipeilemästä (tylsä!). Polvessa oli tämän tutkimuksen perusteella rasitusvamma, bursiitti, limapussin tulehdus.

Tiistain ja keskiviikon vietin jälleen kyseisellä kurssilla. Tällä kertaa ei kiipeilty. Vietin nuo kaksi päivää tunnemyrskyssä. Katsoimme läpi kurssilaisten perhevalokuva-projektit ja omat eri puolet-töitä. Tunsin syvää liikutusta, hysteeristä tarvetta nauraa, ihailua ja yhteyttä kurssitovereihini. Se oli syli.

Tai ehkä se olikin lapsuuden kotipihan vaahteramaja. Siinä jättimäisessä bonsaissa, jonka isä aina pallon muotoiseksi leikkasi. Sen vaahteran kuhmuraista runkoa pitkin oli helppo kiivetä kolmen oksan haarakohtaan. Taivasta ei lehtien läpi näkynyt. Istuin mielessäni siellä ja kuuntelin suurille lehdille ropisevaa sadetta, itkua sisälläni.

Tosi pantoumeja lisää

Iltaisin ennen nukkumaan menoa, kaivan päiväkirjani esiin piilostaan ja tyhjennän pääni. Kahtena perättäisenä iltana käteni on kirjoittanut pantoumia.

15.1.2012
Kuka kysyisi minulta,
miten voin?
Antaisi kämmenensä lämmön
olkapääni kupoliksi.


Miten voin,
jos minun ei anneta vastata?
Olkapääni kupoliksi
maailman paino.


Jos minun ei anneta vastata,
vastaavat toiset suut
maailman paino 
kaikilla sanoillaan.


Vastaavat toiset suut:
antaisi kämmenensä lämmön
kaikilla sanoillaan.
Kuka kysyisi minulta?

16.1.2012
Auki maailma,
olen rakkautta täynnä!
Ovet ja ikkunat selälleen
saranoiltaan tuulessa nitisten.


Olen rakkautta täynnä!
Ottakaa vastaan!
Saranoiltaan tuulessa nitisten
odotan vastarakkautta.


Ottakaa vastaan
lämpimät käteni, rintojeni maito.
Odotan vastarakkautta,
sille käännän kasvoni ehdoitta.


Lämpimät käteni, rintojeni maito
-ovet ja ikkunat selälleen-
sille käännän kasvoni ehdoitta,
auki maailma!