Tosi metaforaa

Oletteko kuulleet Zen Cafen kappaleen Auto parkissa? Oletteko kuunnelleet sanoja? 


"Minä olen syksy hiljainen
minä olen aamu talvinen
minä olen ollut rautatie
ja kiskot sen.


Minä olen auto parkissa
olen täynnä sakkolappuja
minä olen paskaa lintujen
konepellin päällä tiedän sen." -Samuli Putro-


Siinä vasta syvää kerrontaa, paljon tulkinnan varaa ja tunnetta. Sen inspiroimana ja Aamupalakynä-kurssin kotitehtävänä oli tehdä itsestä metaforaruno. 


Metafora on kielikuva, jossa kahta toisiinsa liittymätöntä sanaa verrataan ilman kuin-sanaa. Metaforassa tapahtuu merkityssiirtymä, jonka johdosta se eroaa kirjaimellisesta kielestä. (Wikipedia)


Minä olen silitys hiuksissa,
minä olen kanaemo tarhassa.
Olen keltainen aurinko
sekä säntäävä tornado.


Olen auringonkukka loistossa,
loppukesä puistossa.
Olen Mozzarella salaatissa,
olen rusinoita pullassa.


Minä olen reiki ja laastari,
olen riippukeinu ja kirppari.
Minä olen murtuma luutunut.
Olen marinadissa hautunut.


Olen saaren kierto kanootilla,
korkojen kopina aulassa.
Olen kaasu Vespan kahvassa
ja potkulauta seinään nojaava.


Minä olen tulenoranssi gerbera,
minä olen räiskyvä cha cha cha.
Minä olen kirjan sivu avoinna.
Tule ja kirjoita!

Olen sinulle kuorsaus tyynyllä,
olen toistuva vaativa märinä.
Olen soitin epävireessä.
Ota kiinni ja rämpytä!


Minä olen hunajaa purkissa,
hiusten heilahdus tuulessa.
Olen savuava nuotio,
ajassa katoava tuokio.

Tosi maailman pyöritystä

Money makes the world go round!!!!! Niinhän sitä luulisi. Viime viikonlopun pikkujoulujen jälkeen olen asiaa paljon miettinyt ja kokemus nostaa pyörittäjäksi toisenkin tekijän: seksin!

Elämä on mennyt aika villiksi. Jos sinulla on sormus sormessa, olet taatusti haluttu. Naimisissa, no se ei ole este, se on pelkkä hidaste, lisää vaan mielenkiintoa kellistää varattu nainen (tai mies). Puumat hyökkäävät. Ystäväperheen mies joutui uhriksi. Nainen oli yli 60v, mies 45 v. Vitsiä siitä sitten miehet murjoivat: "Olisit tullut 20 vuotta aiemmin vonkaamaan!" Minua lähestyi tositarkoituksella alle 30 v mies. En tiedä, kumpi tunne oli vahvempi, nolous vai egobuusti. Molempia kehossani tunsin.

Minusta tuntuu, että flirtti on kadonnut. Nykyisin mennään suoraan asiaan. Pelkkä silmäpeli on ihan nössöä puuhaa. Jos ihmisen voisi varustaa varaosilla, yhä useampi hankkisi otsaansa kyltin: "Kokeile mua!"
http://www.youtube.com/watch?v=zP0BwDHoCGY Osa ehdotuksista on keveitä, yhden illan puuhasteluun asennoituneitten, vapailla olevien tekemiä. Ravintolasalin toisella puolen taas kuulen epätoivoisia, pakkomielteisiä voihkaisuja: "Ota mut, kello on jo kohta valomerkki!" Ihan kuin yksin oleminen olisi maailman pahin ja pelottavin asia. Tekeekö seuratta ravintolasta lähteminen sinusta automaattisesti epäonnistuneen, ruman, kelpaamattoman? Jos suostut, seuraavana päivänä sinusta puhuvat pokan kaverit, saat kenties kivan kevytkenkäisen maineen. Ellet lähde mukaan saat kääntyvälle selällesi liudan sadatteluja pihtaamisesta "KURPPA!"

Olen ihan hyvillä mielin se naimisissa oleva kurppa. Flirttailemisesta en kieltäydy, se on yksi elämän mausteista. Kanssaihmiset vaan eivät aina ymmärrä, että voi antaa ymmärtää, mutta ymmärtää olla antamatta!

Rintaa tötterölle naiset ja lutkamarssille!

PS. Lutkamarssi on mielenosoituksen muoto, joka alkoi keväällä 2011 Torontossa ja on myöhemmin levinnyt muihin maihin. Niin sanottu lutkaliike sai alkunsa, kun raiskauksista puhunut torontolainen poliisi sanoi, ettei naisten kannattaisi pukeutua ”kuin lutka”. Suomessa ensimmäiset lutkamarssit järjestettiin 6. elokuuta 2011 Helsingissä, Turussa ja Tampereella. (Wikipedia)

Tosi pieni maailma

No jo on maailma pieni. Eilen illalla se jälleen kutistui, tämä kallis kotimaamme, entistä pienemmäksi.

Vietimme pikkujouluja vol 2. Miehen työn kautta jouluja on kaikkiaan kolmet. Nyt oli vuorossa Vantaalla sijaitsevan tytäryhtiön juhlat. Ensin makkarakoulu ja kyytipojaksi belgialaisia oluita. Saunaa ja poreammetta. Egotrippiä ja tanssimista. Mukavaa ja hauskaa seuraa.

Kiva, että juhlat olivat avec. Meitä aveceja oli mukana neljä. Kolme naista ja yksi mies. Toki esittäydyimme ja miespuolisen avecin nimi jäi jotenkin kaikumaan kallon sisään. Olen tavannut tämän nuoren miehen jossain... Tädin piti kysyä. Ja niinhän se oli.

Nuorena ylioppilaana, itse asiassa abina vielä heti kirjoitusten jälkeen, lähdin töihin pääkaupunkiseudulle. Silloin oli työtä tarjolla. Sekä Helsingin että Espoon kaupungeilla oli kampanja, jonka avulla värvättiin ihmisiä töihin päiväkoteihin. Sinne päädyin siis minäkin. Tämä nuori mies oli yksi hoidettavista lapsista!!! Miten voi muistaa ihmisen 24 vuoden takaa? Varsinkin kuin olin ko. päiväkodissa töissä vain puoli vuotta. Mieleen palasivat muistot, miten lapsia nukutettiin päiväkodin takapihassa, miten lauloin huonosti nukahtaville "Nukkuos lapsi oksalla puun...", miten teimme pieniä kävelyretkiä kauniissa Otaniemessä, miten poikaa haki hoidosta usein isä.

Loppuillasta naureskelimme, että kuinka usein sitä lähtee viettämään ravintolailtaa yhdessä hoitotädin kanssa!

Tosi hermon menoa

Eilen oli ikävä päivä (ilta ei enää ollut ikävä). Hermo meni. Säikähdin ihan itseäni ja reaktioitani. Tavoitin jotain, mikä viittaa piirteiltään isääni... Eikä se välttämättä tässä kohtaa ole hyvä juttu!

Aamulla töissä tapasin pitkästä aikaa kunnolla paranoidisen ihmisen. Paranoia on ikävä oire. Onneksi se on harvinaista, alle 0.5 % väestöstä kärsii siitä. Paranoidisuus on pakkomielteinen harhaluuloisuus, johon saattaa sisältyä aggressiivisuuttakin. Ihminenhän pyrkii puolustautumaan uhkia vastaan. Toisen ihmisen järkipuhe tai todistelut eivät saa paranoidikon uskoa horjumaan. Mitäs teet, jos kanssaihminen kieltäytyy yhteistyöstä sen varjolla, että pitää minua vakoilijana? Tosin totuuden hivenkin tuohon väitteeseen sisältyy: minun työni toimintamahdollisuuksien arvioijana on aikamoista urkkimista yksityiselämään. Välillä olo on kuin Seiskan toimittajalla. Sain myös "kiitosta" siitä, että olen kouluni hyvin käynyt, koska saan toiset ihmiset tarttumaan syöttiin. Niinpä! Olen taitava ja useammiten ihmiset yhteistyöhaluisia!

Paranoidisuutta esiintyy psyykkisen sairauden yhteydessä, mutta myös muistihäiriöiden sivuoireena. Tila on kieltämättä kantajalleen ikävä ja invalidisoiva monessakin suhteessa. Kanssaihmisiäkään sympatiseeraamatta! En tiedä kumpi lopun kaiken on hankalampi vaihe, se kun itsellä on vielä jokin käsitys siitä, että hommassa on jotain häikkää vai se, kun itse ei tajua ollenkaan puhuvansa höpöjä.

Ammattini puolesta olen tottunut monenlaisiin tilanteisiin. Jotkut traagisia, jotkut hullunkurisia. Monenlaisia reaktioita on tullut vastaan, yleensä pokkani on pitänyt. Joskus kuitenkin ärsytyskynnys ylittyy ja nyt se oli lähellä. Ilkeyttä on vaikeaa sietää. Myös oman ammattitaidon väheksymistä joutuu nieleskelemään tovin. Nyt oli ammatillisuus koetuksella. Suoraan sanottuna teki mieli jossain vaiheessa tuon puolentoista tunnin ryhmätapaamisen aikana tunkea pitelemäni paksu tussi tuon ihmisen kurkkuun. En kuitenkaan tehnyt niin, punoitin kyllä ja tuonkin tämä tarkkasilmäinen huomasi (ja asiaa kommentoi: "Punastuit, taisi osua kohdilleen!")

Ryhmäläisten poistuttua puhisin hetken itsekseni ja päätin lähteä haukkaamaan happea. Lähdin hakemaan pakettia lähimmästä postitoimipaikasta. Selvittelyjenkään jälkeen sitä ei ko. paikasta löytynyt. Takanani oli jo neljän ihmisen jono. Yhden naisen matkassa oli arviolta 6-7-vuotias tyttö. Tyttö huokaili, marmatti jonosta ja siirsi painoa jalalta toiselle. Vihdoin tulimme virkailijan kanssa siihen tulokseen, että paketti onkin mennyt suoraan sairaalan keskusvarastolle. Siispä kiitin vaivannäöstä ja tein lähtöä. Takanani seisonut pikkutyttö kiljahti "Jesh!" ja tuuletti. Sen verran oli adrenaliinia veressä, että mulkaisin mukulaa, joka säikähti katsettani ja vaikeni. Mieli teki sanoa äiti-ihmiselle vielä pari valittua sanaa lasten kasvattamisesta, mutta vieläkin ammatillisuus piti.

Tuota katsettani säikähdin. Onneksi sain kärkevän kieleni ja ajoittain räiskähtelevän temperamenttini pidettyä kurissa. Mutta mitä vanhemmiten tapahtuu, jos pitkämielinen ja lempeä nainen tavoittaa nelikymppisenä tämän?

Tosi tunnistettavissa

Tosi-postausten lukijoille on käynyt varmasti selville yhtä sun toista kirjoittajan arvomaailmasta. Tärkeimpiä arvojani ovat tasa-arvo, samanvertaisuus, suvaitsevaisuus. Minulle ihminen on ensisijaisesti hyvä ja arvokas, ellei toimillaan toisin todista. Tämä pohjustukseksi. Tämä postaus ei kylläkään puhu rasismista tai eriarvoisuudesta vaan ihmisten tunnistettavuudesta.

Päähäni pölähtelee aika ajoin ihmeellisiä asioita. Kesken sunnuntaisen kotiin paluun ajaessani perhettä Itä-Suomesta Hämeen kotoon mietin, että millä tavalla Afrikassa kuvaillaan ihmisiä. Tai Japanissa. Ja onko sopivaa Suomessa kertoa kysyvälle, että "no se on se tummaihoinen kaveri"? Miksei olisi? Tiedän, älämölöhän siitä helposti tulisi, joku keksisi tarttua lauseeseen ja vääntää sen rasistiseksi. Afrikassa väestö on etupäässä tummaihoista, mustaa. Siellä tuolla tiedolla ei ihan hirvittävästi tee mitään. Suomessa kerrotaan myös helposti, millaiset hiukset etsityllä henkilöllä on. "Kiharat" ei paljon auta Päiväntasaajan tienoilla ihmistä etsivää. Japanissa taattu tunnusmerkki olisivat blondatut hiukset. Vinot silmät, ei apuja! Väitän, että Afrikassa tai Intiassa pukeutuminen on enemmän kulttuurisidonnaista kuin meillä. Siis kovasti vaatetuksenkaan perusteella ei voi noissa maissa paikallista ihmistä toiselle tunnistettavasti kuvailla. Pituus, pyylevyys, silmien väri?

Voisi siis äkkiseltään kuvitella, että meillä vaaleaihoisilla eurooppalaisilla olisi enemmän variaatioita, joiden avulla tunnistaa. Onko se noin? Vai erottaako aasialainen meitä toisistamme? Miten me puhumme toisistamme kolmannelle osapuolelle? 

"Se on se vaalea, jolla on polkkapituinen luonnonkihara tukka."  

"Se on se toinen sairaanhoitaja siltä X-osastolta, se jolla on paljon koruja." 

"Pyöreä vanhempi rouva sieltä Prisman kassalta." 

"Sillä miehellä on huono iho ja hampaat." 

 "Se kamalan pitkä mies, joka ajaa pienellä Peugeotilla."

Ikärasismia! Ulkonäkörasismia! Kuulen huudot, näen pullistuvat otsasuonet. Taitaa olla sama, minkä kulttuuritaustan ihminen omaa, sanomme niin tai näin, aina joku loukkaantuu tai ainakin ihmettelee. Ei siis ole aivan yhden tekevää, miten sanamme asetamme ja kenen korville ne sanat altistuvat. Voisiko luonnehdinnassa soveltaa samaa hyvää vinkkiä, jonka sain muutama viikko sitten töissä. Tuo vinkki koski potilasasiakirjoihin kirjoittamista: "Kirjoita sähköiseen potilasasiakirjaan vain sellaista, mitä voisit laittaa postikorttiin, mikä kestää katseet ja lukemisen."

Tosi vatkuuta

Ihan mahtavaa: olemme taas normaaliajassa! Keho herää aamuisin paremmin. Tosin illalla alkaa uni painaa luomissa jo yhdeksän kantturoilla, mutta näin hämärän aikaan so what! Kesäaikaan siirtyminen onkin sitten ihan eri juttu. Aikavarkaat vievät elämästä yhden tunnin ja siihen tottumiseen menee koko kevät.

En ole ikinä ymmärtänyt tätä kellojen vatkaamista suuntaan ja toiseen. Eikö voitaisi pysyä ihan normiajassa vallan kokonaan? Ei ne lehmät navetassa toimi kesä- tai talviajan mukaan. Mitä väliä sillä on, onko marraskuussa pari viikkoa valoisampia aamuja? Pimenevät kuitenkin joulua kohti ja kohta on unohdettu koko saatu etu. Keväällä valaistuu luonnon mukana päänuppikin. Kuka silloin lisävaloa tarvitsee? Ja on niitäkin, jotka siitä valon lisääntymisestä kärsivät.

Muutenkin takkuilevan VR:n pitää rukata aikataulujaan taas jälleen kerran. Pysäköinninvalvonnassa vietetään juhla-aikoja: autojen kellot ovat väärässä ajassa ja sakkolappuja saa kirjoittaa jännetupit tulessa.

Minulle sopii normaaliaika! Käsi ylös, kuka haluaa jatkossakin siirrellä kellojaan? Olohuoneessa voin etsiä uuden paikan tai siirtää makuuhuoneen kellon keittiöön. Muuten voi minun puolestani ajan kanssa leikkiminen loppua! Ei ruuallakaan saa leikkiä, miksi sitten ajalla saisi!

Tosi majava

Kävelin keskustassa Filmtownin kulmalla kohti Cafe Kukkoa. Vastaani käveli majava. Majavalla oli mukana kaverinsa jänis. Molemmat olivat sonnustautuneet HPK:n huppareihin, pipoon, löysiin farkkuihin ja tennareihin. Majava kiroili. Hänellä oli painavaa sanottavaa kaverilleen ja osan aikaa hän puhui ISOILLA KIRJAIMILLA! Jänis nyökytteli nököhampaat töröllään. Oli ilmeisen samaa mieltä majavan kanssa.

Shhhhh.... rhmmmmm..krrrrrr... shhhhtzshhh... Häiriöitä lähetyksessä. Siis mitä?

Kaksi nuorta miestä nuuska huulessa. Majavalla hieman tuhdimpi biitti ja hampaat näkyivät miltei kokonaan huulen alta. Jäniksellä on nenä sillä tavalla nököllään, kun mälli nosti koko yläleukaa otsaa kohti. Ihan kamalan näköistä! Kaikkein kamalimman näköinen nuuskakokemus minulla on ollut nähtyäni suomenruotsalaisten tyttöjen nuuskaavan... Törröttävän huulen vielä kesti, muttei sitä mustaa valuvaa moskaa hampaiden pinnalla.

Tämä menee nyt taas siihen "pää sekaisin keinolla millä hyvänsä-kastiin". Täti ei tätä tapaa ymmärrä! Paheksuu!