Tosi onnistumisen kokemuksia

Tänään päästelin terapiahuoneessa ilon irti. Heti kun kuntoutuja oli lähtenyt, hihkaisin ja heiluttelin käsiäni ja vedin pari pyörähdystä. Näytti varmaan lähinnä sadetanssilta. Kollegani tuli huoneeseen ja herkesi hymyilemään odottavan näköisenä.

"Se sanoi, että vaikkei ole sitä aiemmin kenellekään tunnustanut, tällä on vaikutusta!"

On mahtavaa, kun omaan työhön saa jonkin asteisen hallinnan tunteen. Aika ajoin on ihanaa, kun hommat sujuvat rutiinilla ja ryhmät pyörivät. Kuitenkin olen luonteeltani sellainen, että rakastan haasteita. Toimintaterapeuttina on arjen ongelmien ratkoja, uusien adekvaattien toimintamallien löytäjä yhdessä kuntoutujan kanssa. Tt tarjoaa ammatillisen asiantuntijuuden, kuntoutuja kokemusasiantuntijuuden.

Tällaisessa tilanteessa olimme tänään. Kun yhdessä pohtien, arvoja, kiinnostuksen kohteita ja toiveita penkoen löytyy oivallus, se on juhlahetki. Mitä tiukemmin omassa ahtaudessaan viipyvä ihminen, sitä suurempi riemu. Jotain on liikahtanut, muutos voi käynnistyä!

Huippuhetkiä oli tänään tarjolla enemmänkin. Kun toiminnan tuoksinassa nuori junttura miehen puolikas hymyilee, naurahtaa jopa ääneen, sisällä läikähtää. Yhteys on saavutettu. Kun ryhmässä toinen jäsen kannustaa toista sanoin, joita itse mielessäsi pyörittelit, voisi halata molempia. Perille menee niin että kolisee!

Tämä ammatti on aivan huippu siinä suhteessa, että koko ajan oppii itsekin uutta ihmismielestä ja toiminnasta. Niin monta kuin on ihmistä, niin monta eri tapaa on elää tätä arkea. Ja tänään oli tarjolla arjen pieniä iloja!

Tosi riippuvuutta

Tapasin tänään ihmisen, joka painii päihdeongelman kanssa. Mieleen pälähti samalla muinoin lukemani kirja "Sokeripommi". Kysyin keskustelukumppaniltani, mitä mieltä hän on riippuvuuden synnystä. Kävimme mielenkiintoisen juttutuokion.

Bitten Jonsson väittää kirjassaan, että sokeri raivaa tietä muille riippuvuuksille:

 "Nykyaikainen riippuvuustutkimus osoittaa, että lapsena kulutetut suuret sokerimäärät muuttavat aivot jo lapsuudessa "valmiiksi" nikotiinille. Sen vuoksi lapsi tulee myöhemmin riippuvaiseksi tupakasta ja nuuskasta, mikä puolestaan rakentaa aivoja edelleen siihen suuntaan, että nuori voi helposti jäädä alkoholikoukkuun."

 Mainitsin tuon seikan juttukumppanilleni. Hän toi keskusteluun mielenkiintoisen väitteen:

 "Karkkipäivät ajavat saman asian lapsille kuin viikonloppukossun odottaminen aikuiselle!"

 OHO! Voisiko asia olla noin? Lapsena lauantaipussia odotti, vähintään torstaista saakka. Lauantaiaamuna herätys seitsemältä ja vinkumaan vanhempia kauppaan. Perjantaina kävin täydentämässä viinikellarin hyllyjä, ostin kolme punaista ja kaksi valkoista viiniä. (En ajatellut ryypätä niitä tulevana viikonloppuna...) Edelläni jonotti kolme kohtalaisen kuluneen habituksen omaavaa miestä. Kaikilla oli yhdestä kahteen pulloa vähän viiniä väkevämpää kourissaan. Kieltämättä "nautintojen" odottelussa ja täyttymyksessä on samankaltaisuutta. Enpä ollut asiaa noin aiemmin ajatellutkaan.

Jotta napsahtaa riippuvuuteen, täytyy päihdyttävän kokemuksen olla palkitseva. Siispä täytyy toivoa sitä, että nuoren ensimmäinen päihdekokeilu olisi mahdollisimman huono. Mitään pahaa en toivo todellakaan kenellekään tapahtuvan. Toivon huonoa kokemusta siinä mielessä, että siitä tulisi paha olo, ettei se toisi harhaista omnipotenssin tunnetta, luuloja suuremmasta sosiaalisuudesta, valtaisista voimista. Niin ettei heti tulisi tarvetta toistaa kokemusta.

Kun riippuvuus on päässyt syntymään, siitä irti pääseminen on vaikeaa, mutta mahdollista. Portia Nelson kuvaa muutosta ajattelussa ja toiminnassa mainiosti tekstissään Omaelämäkerta viidessä pienessä luvussa.

"Kävelen katua pitkin. Jalkakäytävässä on syvä kuoppa. Minä putoan, hukun... olen avuton.
Ei syy ole minun. Kestää iäisyyden päästä ylös.


Kävelen samaa katua. Jalkakäytävässä on syvä kuoppa. Olen kuin en sitä näkisi. Putoan uudelleen.
En käsitä, että olen jälleen tässä, mutta ei syy ole minun. 
Kestää edelleen kauan päästä ylös.


Kävelen samaa katua. Jalkakäytävässä on syvä kuoppa. Näen sen. Putoan... siitä on tullut tapa vaikka silmäni ovat auki. Tiedän missä olen.
Syy on minun. Nousen saman tien ylös.


Kävelen samaa katua. Jalkakäytävässä on syvä kuoppa.
Kierrän sen.


Kävelen toista katua."

Tosi kaseja

Eilen illalla mieheni fb-päivityksessä luki: "Pitäisiköhän välillä keksiä jotain muutakin kuin työn tekoa?" Siinäpä hyvä kysymys. Mennään ihan samoille aalloille kuin muinoin Shakespearen keskustelun kallon kanssa: "To be or not to be?" Mitä me ajallamme teemme? Miehen kollega oli mainiosti vastannut päivitykseen. "Muista 8/8/8 on paras elämänohje!"

Jo toimintaterapianopintojen ensimetreillä kävi selväksi se, että ihmisen toimintaan vaikuttavat mm. motivaatio, arvot, mielenkiinnot, rutinoitumistila, valmiudet ja niistä käyttöön otetut taidot, ympäristö ja välineet sekä aika. Reed & Sandersson olivat takavuosina luoneet erittäin käyvän kolmijaon: 8 - 8 - 8. Nyt puhutaan tunneista. Ihmiselle ihanteellinen 24 tunnin käyttö olisi 8 h lepoa, 8 h tuottavaa toimintaa ja 8 h itsestä huolehtimista ja vapaa-aikaa. Toteutuuko kohdallasi?

Aina tuon ei tarvitse toteutuakaan. On hyväkin välillä poiketa kaidalta polulta. Mutta että suurimman osan elämästä pystyisi etenemään tuon ihannekaavan mukaan. Sillä voitaisiin välttää monet stressit ja uupumukset. Silloin kun flow-tila iskee, eivät kasituntiset riitä. Olen huomaamattani valokuvannut 8 h tai kirjoittanut koko vapaapäiväni. Ei siinä ole juuri ehtinyt syömistäkään ajatella (mistä näitä kiloja sitten oikein tulee?). Sama kai pätee työn kanssa. Jos on oikein kiinnostava homma meneillään, on vaikeaa saada sitä tauotetuksi omia voimia säästääkseen. Se on vaan sitten jostain toisesta kasista pois. Miehellä usein uniajasta, minulla itsestä huolehtimisesta. Mielelläni en käytä itsestä huolehtimisen kasiani kyllä siivoamiseen, jotain rajaa sentään. Sen homman täytyy sujua maksimissaan tuntiin.

Päivään kuuluu paljon sellaista sälää, jota ei tule ajatelleeksi. Kuinka paljon aikaa menee jo ihan perustoimintoihin: vessakäynteihin, ruokailuun, peseytymiseen, paikkojen järjestelyyn, naaman ja hiusten puunaamiseen. Lasketaanko työpaikalle siirtymiset työkasiin vai ei? Yleensä ei. Mihinkä lokeroon se sitten kuuluu? Osaammeko hyödyntää sen oman itsen hyväksi, lukemalla, musiikkia kuuntelemalla, rentoutumalla, hoitamalla sosiaalisia suhteita esim. soittamalla ystävälle tai anopille. Vai onko junassa istuttu aika lepoa, uniaikaa?

Itse tarvitsen paljon unta. Katsotaan väheneekö tarve vanhemmiten, niinhän ihmisten kohdalla ennusteisesti yleensä käy. Nukun vähintään 8 h yössä, viikonloppuisin jopa 11 h. Olen jopa hieman kateellinen niille, jotka tulevat toimeen 6 tunnilla. Heillä on jo heti muutama tunti enemmän kaikkeen muuhun kivaan ja mielenkiintoiseen.

Palaan tässä kohtaa ensimmäisessä kappaleessa mainitsemiini arvoihin. Ajankäyttöä säätelevät osin ulkoiset paineet ja odotukset, se rooli, josta käsin toimit milloinkin. Toinen suuri vaikuttaja on sisäinen: arvot, ne asiat, joita pidän tärkeänä. Teesini on: Tärkeille asioille löytyy aina aikaa! Pääsemme suureen kysymykseen, ovatko sinun arvosi yhteneväisiä toimintasi kanssa? Teetko asioita, jotka ovat arvojesi näköisiä?

Otetaan yleisimpiä asioita, joita ihmiset useimmiten nostavat esille arvokeskustelussa. Työ, perhe, terveys, mahdollisuus nähdä maailmaa, ystävät, hyvä harrastus. Jos asetat perheen arvostuksissasi ykköseksi, käytätkö oikeasti aikaa puolisosi ja lastesi tai ikääntyvien vanhempiesi kanssa? Voitko tehdä työtä ilman terveyttä? Mille sijanumerolle asetat terveyden? Entä työ? On hämmentävää pohtia asiaa jo näin arkisten asioitten kohdalla. Mitä se sitten on, kun otamme keskusteluun henkiset arvot: itsenäisyys, suvaitsevaisuus, tasa-arvoisuus, kilpailuhenkisyys, joustavuus...

Välillä on hyvä pysähtyä pohtimaan, elänkö itseni näköistä elämää. Vuodet tuntuvat kuluvat kiihtyvällä vauhdilla, eli on todella tärkeää hahmottaa, mihin tämän kallisarvoisen aikansa käyttää.

http://www.virkkukoukkunen.net

PS. Kuvat ovat kotiseudullani sijaisevan Virkkukoukkusen. Laitan postaukseni myös sinne tiedoksi. "Mie saatan lähtee Karjalast, mut Karjala ei lähe miust!"

Tosi lämmintä yhdessä oloa

On lämmin ja rentoutunut olo. Takana ihana viikonloppu rakkaiden ystäviemme luona.

Meitä on kaksi perhettä, jotka viihtyvät toistensa seurassa. Olemme tunteneet toisemme vuodesta -90. Silloin tosin ei ollut vielä lapsia. Lapset syntyivät samoina vuosina sarjassa, ensimmäiset -94, toiset -97. Ovat toistensa ensimmäisiä ystäviä. Olemme matkustelleet yhdessä Suomessa ja osalla porukkaa myös ulkomailla. Mökkeilemme ja saunomme. Olemme harrastaneet liikuntaa yhdessä eri muodoissa, tänä viikonloppuna mm. patikoistia naisten kesken ja keilailua koko poppoolla.

Yhdessä on mukava olla. Yhdessä maailma paranee. Ihan huippuhetkiä ovat viikonloppujen illat, kun katsomme joukolla elokuvaa. Tai aamut, kun jokainen kömpii kolostaan tukka pystyssä. Ystäväni on ollut kaukonäköinen ja hommannut ilmapatjoja, jotka ovat helppo leväyttää vieraspedeiksi. Suurimmalla ilmapatjalla pötkötimme eilen illallakin, äidit ja teinit. Tyynyt, peitteet ja lämpö yhteisessä jaossa. Uniasuina suuret T-paidat ja pikkarit. Miehet olivat vallanneet takkahuoneen.

Suurinta hupia on nauraa yhdessä. Kerromme juttuja, tarinoimme tapahtumia viime näkemän jälkeen. Päivitämme elämää. Vanhatkin jutut jaksavat naurattaa aina vaan. Miten joku oli päästänyt suustaan sammakon, Ville leikannut Jennin tukkaa 4-vuotiaana, isit sekoilleet Lapin reissulla...

Olen Voimauttavan valokuvan kurssilla. Seuraavan jakson tehtävä on kuvata tunneperhettä. Tämä jengi on minun tunneperheeni.

Tosi tarinaa porkkanasta

PANTOUMI PORKKANAA SYÖDESSÄ

Vuosirenkaita. Ei, viikkorenkaita.
Kertomus lyhyestä elämästä,
lupaus auringosta, rusketuksesta,
hyvästä elämästä, kuluttavista kuukausista.

Kertomus lyhyestä elämästä
nihkein sormin.
Hyvästä elämästä, kuluttavista kuukausista
uurteisin ihopoimuin.

Nihkein sormin
pidän kiinni henkirievustani,
uurteisin ihopoimuin.
Hampaissa narskuu hiekka.

Pidän kiinni henkirievustani:
Lupaus auringosta, rusketuksesta.
Hampaissa narskuu hiekka.
Vuosirenkaita. Ei, viikkorenkaita.

(Aamupalakynä-kurssin satoa tältä päivältä... Ai oliko se porkkana aamupala? Ei, tai ehkä kattaus kaksi.)

X>Y: a+b = TOSI

Voi hyvänen aika tämä muamo on niiiiiiiiiiiin pihalla! En kyllä ymmärrä, miksi pitää sekoittaa matematiikkaa ja äidinkieltä! Eikö numerot riitä tekemään matematiikasta jo ihan tarpeeksi vaikeaa? Miksi sinne pitää tunkea noita supisuomalaisia ja sitten vähän exoottisempiakin kirjaimia? Jotta ihmislapsi menisi ihan sekaisin? Niinkö?

Kuuntelin taas aamulla jotain vektorikieltä. Edellisellä jaksolla analyyttisen geometrian slangia. Onneksi siinä välillä sain lukea kasiluokan biologian kirjasta hyvinkin selkeätä tekstiä yhteyttämisestä ja ekosysteemeistä. Ei voi kuin todeta että tämän ihmisen egosysteemi saa allergian, anafylaktisen shokin, nokkosrokon ja varmaan pernarutonkin ihan jo matematiikan kirjan ollessa samassa huoneessa.

Tyttären ollessa neljännellä luokalla, siis alakoulussa, hänellä oli murtolukuja. Niitä piti sitten pohtia läksyjä tehdessä.

Miten äiti näistä saa sillai niinku saman arvoisia?

Ai niinku että niissä on alapuolella sama numero?

Just!

No, niitä pitää laveerata! 

Jos antaa opelle omenan, auttaisko se?

Riittääkö? Että näin paljon ymmärrän! Ja tukka senkun harmaantuu.... ja ohenee....

Tosi lätkämatsissa

Minut saa helposti mukaan kaikenlaisiin tapahtumiin, konsertteihin, huviajeluihin, höpsöttelyihin. Eilen vuorossa oli lätkämatsi.

Hämeenlinna on armoitettu lätkäkaupunki. Luultavasti kaikki tuntevat HPK:n pelaajat ulkonäöltä. Minä en. Niillä on kypärät päässä ja jos tulevat kadulla vastaan, en tunnista. Tavallisia kuolevaisia ovat nämäkin nuoret miehet.

Iltapäivällä päivitin Fb-profiiliini lähteväni taistelemaan Kärppiä vastaan. Tulin harhaanjohdetuksi. Väärä joukkue. Nyt siis istuimme mieheni kanssa piippuhyllyllä katsomassa ottelua HPK-Kalpa. 25 sekuntia ja kotijoukkue oli tappiolla. Kalpan pelaajilla oli enemmän nälkä, tahtoa ja luistelutehoa. Kotijoukkueen kannattajajoukko, etenkin sikakatsomo, huusi. Kuitenkin yksi ääni oli ylitse muiden: Kalpan kannattaja, jonka ääni oli kuin epävireinen kukkopilli! Kaikki kolme erää mies kiekui ja takoi käsiään yhteen. Ääni kuului kaiken muun lävitse, yli ja tunkeutui suoraan keskushermostooni. Toisessa erässä olin jo aivan raivona. Miehen onneksi hän oli sijoittunut päätykatsomoon, johon oli muualta hankalaa päästä. Hiemankaan lähempänä niin olisin tunkenut maalivahdin mailan tuon kalakukon kurkkuun.

Googlesta löydetty Tapparacenterin kuva

Peli oli tylsää katseltavaa. Se näytti seiskaluokkalaisten poikien sählypeliltä. Jäin miettimään pelin funktioita. Mitä se palvelee? Pelaajat saavat palkkaa, mitä saavat katsojat? Me-henkeä, kuulumista johonkin viiteryhmään. Paikan tunteiden purkamiselle: saa huutaa solvauksia puusilmätuomareille ja samalla päästellä kiukkuaan ilmoille. Kotijoukkueen tehdessä maalin voi halata kaveria luvan kanssa, ei tule leimatuksi. Ajauduin Facebookin ihmeelliseen maailmaan kännykälläni.

Hävisimme 3-5. Ottelussa ei ollut juuri minkäänlaista estetiikkaa. Muutama aivan turha jäähy tappelun nujakoinnin seurauksena. Ajoittain mielenkiinnon varastivat ulkomaalaisvahvistukset, joiden nimiä yritin tavailla vauhdissa. Mainostauoilla kaksi taitoluistelijatyttöä kävivät työntelemässä lapioilla jäähilettä maalien tienoilta ja sitten pyöräyttivät pari piruettia. Hauskin hetki koko  matsissa oli, kun toinen luistelijatyttö ja seepraraitainen tuomari törmäsivät toisiinsa ja tyttö päätyi sedän syleilyyn. Mies totesi vierestä lakonisesti "pedofiili".