Madonna di Campiglio on italialaisten näyttäytymispaikka. Keekoilevat siellä pääkadulla myös rikkaat ulkomaalaiset ja julkimotkin. Oli mielenkiintoista istua katukahvilan terassilla (nyt osasin käyttäytyä ja odottaa tarjoilijaa pöydässä!) ja katsella ohi lipuvia, kopsuttelevia, valuvia ihmisiä. Oli käsivarsissa vanhoja piippua polttelevia äijiä ja Vuittonin käsilaukkua, jaloissa hyvin harjatut Uggit ja farkkujen D&G-merkki tarkasti mitoitetun lyhyen talvitakin alapuolella. Ei ollut vaikeaa erottaa ökyrikkaita itänaapureita, ei rinteessä eikä pääkadulla. Lasketteluasuissa oli metalliväriä ja karvaa. Rinneravintolassa yläasemalla otettiin aurinkoa valkohopeisissa lasketteluhaalareissa ja pinkeissä Guzzin bikiniyläosissa. Kenelläkään ei ollut hikikarpaloita otsalla eikä tukka märkänä kypärän alla.
Eräänä iltapäivänä luulin nähneeni hotellimme nurkilla itse Yrjö Klovninkin (George Clooney). Tarkemmin katsottuna mies oli kyllä sharmantisti harmaantunut, hieman pönökämpi, siis ei George, mutta sangen komea mies hänkin.
Afterski on yksi kokoontumisen, mutta myös näyttäytymisen muoto. Italiassa afterski on laimeaa ja hiljaista. Viikon aikana vauhdikkaimman meininkin jälkkäripubissa järjestivät norjalaisturistit. Juomalaulut raikuivat keskiviikkoiltapäivässä ja puisia metrinmittaisia juomalankkuja kannettiin pöytään. Me suomalaiset kokoonnuimme samaan Franz Josefiin vaiteliaammissa (uskokaa tai älkää) tunnelmissa. Kertoiltiin, missä päin Dolomiitteja sitä kukakin oli päivän mittaan hiihtänyt, missä kunnossa rinteet olivat olleet ja kuinka kauan oli vuorilla viihdytty. Melko pro-puhetta. Yhdellä oli korkeus- ja matkamittari ollut päivän taskussa ja sitten laskettiin kulutettuja kilometrejä ja kaloreita, piirreltiin kuviteltuja laskukaaria ja muisteltiin ympyrän säteen kaavoja. Oli pakko saada lisää punaviiniä... Viimeisenä laskupäivänä hieman irroteltiin. Eräs seurueen miehistä kaivoi taskustaan MP3-soittimen ja hampurilaista muistuttavan pienen taskukaiuttimen. Eivät soineet juomalaulut, ei Eppujen Baarikärpästä eikä Hectorin Juodaan viinaa... Mikko Alataloa panivat soimaan. Ei sentään Ihmisen ikävää toisen luo...
 |
| Jonkun sortin patikoijan rukous tai muistutus kuolevaisuudesta. |
Todelliset alppihiihtäjät (ja alppioppaat) erottuivat katukuvasta pandamaisesta rusketuksestaan. Kauluksen ja laskettelulasien väliin jää kymmensenttinen kaistale paljasta ihoa, jonka aurinko maalaa kauniin ruskeaksi. Itse asiassa se näyttää ikilialta kalvakkaa hiusrajaa vasten.
Hauskoja muistoja kirjoituksina ja valokuvina sekä himmenevä rusketus jäivät viikosta. Italia-jakso päättyy tähän. Pönötykseen on hyvä lopettaa.
Ps. Ei ne maailman merkit nyt mitään ihmeellisiä ole (Ajatelkaa nyt joku Alma-kassikin. Tylsän mallinen ja sinne sisuksiin takuulla hukkuvat avaimet, nenäliinat, huulipunat, puuterit, kynät, muistilehtiöt, silmätipat, kalenteri, lompakko, irtokolikot, kauppakuitit, kampa...) Ihmiset kuvittelevat olevansa ihmeellisiä kantaessaan niitä ihollaan. Joku on nähnyt siinä kohtaa hyvän markkinaraon...Ihmisenmentävän...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti