Tosi joulukalenteri 4

Tänään ei ole kirpputorikenkäpäivä! Nämä keltaiset nilkkurit ostin Ideaparkista (kavereiden kesken Idioottiparkki). Yhden käytävän perimmäisessä nurkassa aukeaa Warehouse, joka myy outlet-hinnoin merkkivaatteita ja kenkiä. Käyn siellä hypistelemässä aika ajoin, lähinnä teinejä sinne kuljettaessani.

Olimme omien ja ystävättären nuorten kanssa shoppailureissulla nyt tänä syksynä, kun huomasin keltaiset kaunottaret hyllyllä. Reilu vuosi sitten alkanut keltaisvillitys on siis jatkunut... Kokeilin... Pyörittelin... Kipsuttelin... Katsoin kenkien pohjaa, hinta 14.95e. Kassalle ja kotiin ;)

Avoimen maan aikana ehdin kuljeskella näillä Tampereella siistissä sisätiloissa ja Hämeenlinnassa. Senhän tietää, mitä siitä seuraa näillä mukulakivitetyillä kaduilla. Rouva koikkelehti kuin muutamassa promillissa ja päätti, että näillä mennään autosta kauppaan parkkihallien kautta, ravintolaan taksilla etuovelle tai varmistetaan, ettei kulkureitillä ole epätasaisuuksia. Mikä siinä onkaan, että jossain vaiheessa järki ja käytännöllisyys jäävät tunteiden ja estetiikan jalkoihin!

Tosi joulukalenteri 3

Onpa olleet hauskat kaksi ensimmäistä kenkäkalenteripäivää. Olen saanut tosi paljon kommentteja =) Suurin osa naisväeltä, mutta onpa joukossa yksi miespuolinen ystävänikin, jonka mielestä kalenteripäivä kakkosen kengät eivät olleen ollenkaan minun näköiseni. Heh! Mielikuvien voimaa ja yllätyksiä!

Tänään olkoon vaaleanpunainen päivä! Kohti itsenäisyyspäivää mennään ja edelleen pikkujoulukautta on jäljellä. Ja arjestakin voi tehdä juhlaa, vaikka kipsuttelemalla näillä yhden tiistain!

Vaaleanpunaiset söpöläiset tulivat Suomeen matkalaukussani Roomasta noin 9 vuotta sitten. Olimme mieheni kanssa kahdestaan kevätmatkalla, vaeltelimme Villa Borghesella, Palatinus-kukkulalla, Colosseumilla, Circus Maximuksella, Fontana di Trevillä ja tietysti Espanjalaisilla portailla.

Rooma oli ihana, roomalaiset eivät. Matka oli ikimuistoinen huonojen kohtaamisten vuoksi. Ensimmäinen taksikuski uhkasi heittää laukkumme Tiber-jokeen, huijari puijasi meiltä Vatikaaniin mennessämme 50 e ja sain raivokohtauksen tarjoilijalle yhdessä Rooman kuuluisimmista kahviloista. Sattumalta löysimme hieman sivummalla olleelle kujalle, jossa oli paikallisten markkinat.  Sieltä ostin matkamuistoksi itselleni nämä viidellä eurolla.

Tosi joulukalenteri 2

Pakkaspäivä tuulisen, suorastaan myrskytuulisen, yön jälkeen. Hrrrr!

Joulun vihreää tänään. 

Minun kantakirpparini on Kantolan Kammari Kantolassa Hämeenlinnassa. Sieltä olen nämäkin vihreät Tamarinin laatukenkäni ostanut. Hintaa taisi olla suloiset 8 euroa. Saappaat istuvat jalkaan napakasti ja niillä on hyvä kävellä. Ne ovat petroolin värinsä (kuva hieman vääristää vihreämmäksi) vuoksi herättäneet laajalti huomiota ja ihastusta.

Kantolan Kammariin liittyy tämän päivän kenkätarina. Silloin en tosin ollut ostamassa näitä kenkiä vaan eräitä valkeita, joissa on ihana karvavuori ja käännettävät piikit pohjassa liukkaita kelejä varten. Saattoi sillä kerralla tarttua matkaan jotkut muutkin hieman kesäisemmät kengät... Tiskillä nimittäin rouva siinä rahastaessaan ensi ihaili valkeat kengät, vilkaisi minuun, rahasti myös toisista, vilkaisi minuun uudelleen ja totesi: "Ai mutta sinähän olet se kenkien ostelija!"

Rapsakkaa maanantaita!

Tosi joulukalenteri 1

Näin kopistelee käyntiin joulukuu! Hyvää ensimmäistä adventtisunnuntaita!

Aiemmassa postauksessani otin itselleni haasteeksi kehitellä tänne blogiin kenkäjoulukalenterin. Viikon mittaan olen kuvaillut kenkiä kaappien pölyisistä nurkista ja kesäsäilöstä. Ideani oli se, että kerron kulloiseenkin kenkäpariin liittyvän tarinan. Kengät, jotka kalenterissa näkyvät, ovat etupäässä kirpputori- ja alennuskoppalöytöjä, joten hinnalla ne eivät ole pilattuja!

Siis...

1. JOULUKUUTA

Kun olin alakoulun ylimmillä luokilla. minulla oli pakkomielle saada punaiset satiiniset balleriinat. Kuudennella sellaiset sain. Olin ikionnellinen kevätjuhlissa ne jalassani. Alkukesän kipsuttelin niillä kotikadulla, Vuoksenniskalla ja jopa uimarannalle niillä piti päästä.

Kävi sitten kerran niin, että menimme lähirantaan Ukonniemeen (ei sinne kuuluisaan Imatran Ukonniemeen vaan Immalanjärven rannalle). Niemi oli kallioinen paikka ja kahdessa kohtaa rannan tuntumassa kohosi vedestä valaskivi. Yksi kivi oli hyppykivi. Päätimme sisareni ja naapurin tytön kanssa mennä toiselle valaskivistä uimaan. Riisuimme kengät ja päällysvaatteet kivelle ja pulikoimme tovin.

Rantapusikossa kahahteli. Olimme kuulleet pelottavia juttuja kyttääjistä. Kaikki kolme säikähdimme kamalasti ja kaavimme kamat kasaan kiveltä. Lähdimme kiipeämään kallion reunaa ylös polulle, joka johti kotiin. Toinen punainen ballerinani lipesi otteestani ja vieri kallion sileää pintaa pitkin Immalanjärveen. Sinne se jäi, pohjaan. Vaikka vielä peloltani olisinkin kyennyt kenkäpoloni pelastamaan, niin syvään en pystynyt sukeltamaan, mitä siinä kohdassa oli vettä.

Nämä polkkapopot ovat kai joku korvaava kokemus tuolle lapsuusiän traumalle. Nämä kaunokaiset kiljuivat minulle muutama vuosi sitten kirpputoripöydän alatasolta, että "Ota meidät!" Maksoin muistaakseni alle 5 euroa priimoista satiinitossukoista.

Näillä punaisilla askelilla joulukuuhun!

Tosi joulukalenteri

Nyt olen siis jo niiiiiin vanha, ettei viimeisinkään lapsukaisista halua suklaajoulukalenteria! Se on kuulemma epäterveellinen. Kotiin voisi kehittää terveyskalenterin, johon aamutuimaan kävisi kuorimassa porkkanan tai palan lanttua, omenalohkoja, mandariinin tai piilottaa viinirypäleitä, kuivattuja karpaloita tai mulperipuun marjoja. Niin ja myslipatukoitakin voisi sinne ladata.

Muutama vuosi sitten Nelliinan vaatehuoneessa oli aivan ihana kenkäjoulukalenteri. Mitäs jos pistäisin omistani tänä jouluna sellaisen pystyyn tänne ?

Aloitetaanko pikkujouluajan kunniaksi punaisilla varpaankynsillä !

Tosi tunnustusten äärellä

Tämä vuosi on ollut kaikkiaan muutosten vuosi. Universaalit energiat ja tähtien asennotko ovat sen aikaan saaneet, vai mikä? Tänä vuonna olen kuullut suru-uutisia enemmän kuin koko elämäni aikana. Osa on koskettanut syvästi ja läheltä, osa ollut tuttujen surua, jota olen saanut jakaa. Jo viime vuoden puolella oma levottomuus asettui taloksi, mutta vasta tänä vuonna -13 olen uskaltautunut tekemään ratkaisuja, joita olin pitkään myssytellyt: irtautumaan energiasyöpöistä, heittäytymään täyspäiväiseksi (toivottavasti täyspäiseksi) opiskelijaksi ja eroamaan kirkosta.

Tuo kirkosta eroaminen oli uskomattoman vaikea prosessi, henkisesti. Järjellä ajatellen, mitä minä kirkkohäät aikoinani saanut, lapseni kastanut ja kummiuteni hoitanut nainen enää kirkolta saan? Pohdin ja pyörittelin. Mietin, tarvitsenko instituutiota sille, jos uskon omalla lapsen tavallani? Pitääkö siitä maksaa, että saa uskoa? Onko kirkkoon kuulumisesta tullut kohdallani vain tapa, johon en kiinnitä enää huomiota. Se vaan ikään kuin roikkui sivulla.

Olin jo kauan ajatellut, että luterilainen uskomme on synkkä ja tuomitseva. Se tuo myös sairasta työorientoitumista yhteiskuntaan, joka pahimmillaan johtaa suorituskeskeisyyteen ja uupumiseen. Mielestäni uskon pitää olla iloista, suvaitsevaa ja kaunista. Nyt se oli  mielessäni rötvätty joksikin ihan muuksi, rankaisevaksi, kapeakatseiseksi ja ahtaaksi. Kaipasin hartauden rinnalle ilonpitoa ja ameriikan meininkiä negrospirituaaleineen.

Olin jo täytettyäni 40 v saanut jonkinlaisen yhteiskunnallisen valaistumisen ja alkannut seurata enemmän uutisia ja ajankohtaisohjelmia. Sain hirmuiset kilarit muutaman vuoden takaisesta Homo-illasta. Siellä nimenomaan kirkon edustajat tuomitsivat homouden sairaudeksi, parannettavissa olevaksi vääristymäksi. Voisinko allekirjoittaa nuo perustelut? Tulin tulokseen, että en missään nimessä. Tunnen monia seksuaalisesti eri tavalla suuntautuvia ihmisiä kuin minä ja he ovat ihania ihmisiä.  Minun käsitykseni uskosta on armollinen, suvaitseva eikä se osoittele sormella. Ajattelen, että ihminen on hyvä niin kauan, kunnes itse toisin todistaa satuttamalla toista tai tekemällä vääryyttä. Mielestäni rakastamisessa ei ole mitään väärää, oli kohde sitten nainen tai mies!

Viimeiset silaukset päätökselle tulivat tämän vuoden kesällä. Kävimme ystävättäreni kanssa syviä keskusteluja kohtuullisuudesta, elämän kärsimyksestä ja siitä, onko se lohduttava, oikeudenmukainen Jumala, jonka antaa läheisille sairaudet ja ottaa heidät kesken elämän kukoistuksen pois? Seuraava niitti tuli "Haureuden kattilasta", Imatralta. http://m.iltalehti.fi/uutiset/2013073117313779_uu.shtml
Sijaistava pappi oli pureutunut asioihin tavallista hartaammin... ja kiihkomielisesti. En halunnut olla mukana noissakaan mielipiteissä. Sitten riehaantui (kuinkahan monetta kertaa) ministerimme P. Räsänen: http://kansanlahetyspaivat.fi/sites/default/files/klp2013_kanava_6_paivi_rasanen_060713.pdf
Sanouduin irti monesta kohtaa ja pam, seuraavana päivänä tein eroilmoituksen netissä.

Mieleni on kevyt. Voin kävellä metsään ja katsoa maailman kauneutta ja olla kiitollinen olemassaolosta. Joulua ennen aion pitää kiinni traditiostani mennä Vanajan kirkkoon laulamaan kauneimpia joululauluja. Kukaan tuskin tulee ovella kysymään, kuulunko kirkkoon! Matkoillani menen aina kirkkoon. Ne ovat kauniita rakennuksia ja siellä vallitsee rauha. En kuitenkaan tarvitse tuolle rauhalleni hintalappua, joka näkyi joka kuukausi palkkakuittini lopussa. Puhumattakaan arvoista, jotka eivät yhdy omiini!

Tosi kohtuudella

Mikä on ansaittua? Mikä on kohtuus? Kenelle minkäkin verran, toiselle vähemmän on toiselle enemmän. Vaikeaa suhteellisuutta!

Aloitan kohtuuden pohdinnan elämän tapahtumilla. Olen työssäni kohdannut hurjan määrän kohtuuttomuutta, kun ihmistä on kolhittu menetyksillä, yksinäisyydellä, sairastumisella ja kenties epäonnella. Välillä sitä miettii, että eikö vähempikin olisi ollut riittävästi! Joku sanoo, että se annetaan, minkä ihminen jaksaa kantaa. Kuka antaa? Mistä tuo kohtuuttomus tulee? En usko sananparteen. Kukaan ei kohdalleen moista epäonnea ja rankkuutta toivo.

Joskus toiset ihmiset aiheuttavat tahallista kohtuuttomuutta toisten elämään omalla toiminnallaan. Se on katalaa ja voi vain kysyä, mistä tarpeesta tuo ilkeys ja kataluus kumpuaa.

Kenties enemmän kuitenkin keskustellaan taloudellisesta kohtuuttomuudesta, eriarvoisuudesta jne. Elopin jättipalkat! Tuloerot kasvavat! Tuttuja otsikoita. Nyt otsikoissa on huudeltu Kevan pomon etuisuuksista ja äskettäin Katainen heitti uutisissa ilmoille hyvän kysymyksen: Pitääkö kaikki se ottaa, mitä tarjotaan? Päästään syvemmälle ongelmaan, mistä kumpuavat tarjotut edut, kuka ne määrittelee? Eihän se ole hölmö, joka pyytää vaan se joka maksaa! Mutta entäs jos ei pyydä vaan ottaa sen, mitä tarjotaan?

Tietysti palkkataso ja luontaisedut ovat työpaikoilla kilpailuvaltti. Sekin vaan jotenkin näillä työttömyysluvuilla iskee otsaan: Samalla ruhtinaallisella jaetulla palkalla saisi kaksi ihmistä töihin.

Kevassa johtajat ovat nyt luopumassa mm. autoeduistaan. Palkka kuitenkin pysyy samana... Edut ovat kirjoitettuna palkkakuittiin sisälle! Mitä luopuminen oikeasti merkitsee, vai merkitseekö mitään?

On myös ihmisiä, jotka haluaisivat vähentää työmäärää ja olisivat valmiita tinkimään rahallisesta osuudestakin toisenlaisen hyvinvoinnin puolesta. Suomessa tulisikin kehittää uusia joustavia työn teon muotoja, jotta noitakin työpaikkoja voitaisi käyttää kahden hyväksi; vähentäjän ja työttömän. Molemmat kokisivat varmaankin parempaa kohtuutta kuin aiemmassa järjestelyssään. Onhan kohtuutonta joutua olemaan parikin vuotta ilman työtä tai vastavuoroisesti liian kuormittunut vuosikausia. Kuitenkin tulisi kohtuullistaa myös työttömyyspäivärahat ja niiden ehdot... Tarkoitan tällä, että työn tekeminen tulisi olla aina kannattavampaa kuin työttömänä oleminen.

Kohtuullisuuden äärellä olemme joka jumalan marraskuu, kun Suomen verotiedot jukaistaan. En ole koskaan tajunnut tuon julkistamisen funktiota. On listaa ansiotuloista, pääomatuloista ja sitten siellä jossain hännillä (joissakin listoissa) on veroprosentti. Sinne saakka eivät kenties nopeimmin kiihtyvien ihmisten silmät ehdi, kun jo käsitys kohtuuttomuudesta on ottanut vallan. Ihmiset tuijottavat listoja ja kehittävät kukin omat käsityksensä siitä, onko toisen tulo kohtuullista verrattuna omaan. Suomessa, jota on sanottu yhdeksi maailman kateellisimmista maista!

Tuntuu, että kohtuullisuuden pohtiminen on jatkuva kehä. Aina tulee uusia huomioitavia asioita, asioita, jotka vaikuttavat päätöksiin ja kehitykseen. Jokaisella on oma käsityksensä kohtuudesta. Onneksi ei ole tullut hapsahdettua tuohon politiikkaan... Toivon vain, että ihmiset eivät sotkisi toistensa elämää turhautumisensa, kateutensa tai ilkeytensä avulla vaan jokainen ottaisi vastuun ihan vain omasta elämästään!