Tosi tunnustusten äärellä

Tämä vuosi on ollut kaikkiaan muutosten vuosi. Universaalit energiat ja tähtien asennotko ovat sen aikaan saaneet, vai mikä? Tänä vuonna olen kuullut suru-uutisia enemmän kuin koko elämäni aikana. Osa on koskettanut syvästi ja läheltä, osa ollut tuttujen surua, jota olen saanut jakaa. Jo viime vuoden puolella oma levottomuus asettui taloksi, mutta vasta tänä vuonna -13 olen uskaltautunut tekemään ratkaisuja, joita olin pitkään myssytellyt: irtautumaan energiasyöpöistä, heittäytymään täyspäiväiseksi (toivottavasti täyspäiseksi) opiskelijaksi ja eroamaan kirkosta.

Tuo kirkosta eroaminen oli uskomattoman vaikea prosessi, henkisesti. Järjellä ajatellen, mitä minä kirkkohäät aikoinani saanut, lapseni kastanut ja kummiuteni hoitanut nainen enää kirkolta saan? Pohdin ja pyörittelin. Mietin, tarvitsenko instituutiota sille, jos uskon omalla lapsen tavallani? Pitääkö siitä maksaa, että saa uskoa? Onko kirkkoon kuulumisesta tullut kohdallani vain tapa, johon en kiinnitä enää huomiota. Se vaan ikään kuin roikkui sivulla.

Olin jo kauan ajatellut, että luterilainen uskomme on synkkä ja tuomitseva. Se tuo myös sairasta työorientoitumista yhteiskuntaan, joka pahimmillaan johtaa suorituskeskeisyyteen ja uupumiseen. Mielestäni uskon pitää olla iloista, suvaitsevaa ja kaunista. Nyt se oli  mielessäni rötvätty joksikin ihan muuksi, rankaisevaksi, kapeakatseiseksi ja ahtaaksi. Kaipasin hartauden rinnalle ilonpitoa ja ameriikan meininkiä negrospirituaaleineen.

Olin jo täytettyäni 40 v saanut jonkinlaisen yhteiskunnallisen valaistumisen ja alkannut seurata enemmän uutisia ja ajankohtaisohjelmia. Sain hirmuiset kilarit muutaman vuoden takaisesta Homo-illasta. Siellä nimenomaan kirkon edustajat tuomitsivat homouden sairaudeksi, parannettavissa olevaksi vääristymäksi. Voisinko allekirjoittaa nuo perustelut? Tulin tulokseen, että en missään nimessä. Tunnen monia seksuaalisesti eri tavalla suuntautuvia ihmisiä kuin minä ja he ovat ihania ihmisiä.  Minun käsitykseni uskosta on armollinen, suvaitseva eikä se osoittele sormella. Ajattelen, että ihminen on hyvä niin kauan, kunnes itse toisin todistaa satuttamalla toista tai tekemällä vääryyttä. Mielestäni rakastamisessa ei ole mitään väärää, oli kohde sitten nainen tai mies!

Viimeiset silaukset päätökselle tulivat tämän vuoden kesällä. Kävimme ystävättäreni kanssa syviä keskusteluja kohtuullisuudesta, elämän kärsimyksestä ja siitä, onko se lohduttava, oikeudenmukainen Jumala, jonka antaa läheisille sairaudet ja ottaa heidät kesken elämän kukoistuksen pois? Seuraava niitti tuli "Haureuden kattilasta", Imatralta. http://m.iltalehti.fi/uutiset/2013073117313779_uu.shtml
Sijaistava pappi oli pureutunut asioihin tavallista hartaammin... ja kiihkomielisesti. En halunnut olla mukana noissakaan mielipiteissä. Sitten riehaantui (kuinkahan monetta kertaa) ministerimme P. Räsänen: http://kansanlahetyspaivat.fi/sites/default/files/klp2013_kanava_6_paivi_rasanen_060713.pdf
Sanouduin irti monesta kohtaa ja pam, seuraavana päivänä tein eroilmoituksen netissä.

Mieleni on kevyt. Voin kävellä metsään ja katsoa maailman kauneutta ja olla kiitollinen olemassaolosta. Joulua ennen aion pitää kiinni traditiostani mennä Vanajan kirkkoon laulamaan kauneimpia joululauluja. Kukaan tuskin tulee ovella kysymään, kuulunko kirkkoon! Matkoillani menen aina kirkkoon. Ne ovat kauniita rakennuksia ja siellä vallitsee rauha. En kuitenkaan tarvitse tuolle rauhalleni hintalappua, joka näkyi joka kuukausi palkkakuittini lopussa. Puhumattakaan arvoista, jotka eivät yhdy omiini!