Tosi muokkaus treenitekstiin

"Rajan takana


Isä täytti 70. Eestin serkku tuli kylään. Toi tuliaisiksi virolaista juustoa, sitä samaa, jota äiti ja isä raahaavat reissuiltaan. Minua iljetti juuston merimatka. En voinut syödä vanhempienkaan tuomaa juustoa. Olin varma, että se ehti pilaantua vuorokaudessa matkallaan Tallinnasta Imatralle. Vanhemmat toivat myös kestomakkaraa. Se oli turvallisempi vaihtoehto leivän päälle.


Kyselin, millaista Tallinnassa oli nykypäivänä. Kuulemma eurooppalaista ja edelleen naiset olivat naisia. Hinnat olivat kohonneet pilviin ja talouslama vienyt säästöt. Ensimmäisen kerran serkun luona käydessäni itkin torin laidalla nähdessäni ne pahvilaatikoissa nököttävät kissanpennut. Olisin halunnut adoptoida ne kaikki kissat. Ja mummot, jotka kissoja kauppasivat. Kaikki oli halpaa, pilkkahintaista. Vanhemmat kävivät serkun luona puolen vuoden välein ja toivat meille halpatuotteita: ikävän nihkeitä huppareita, joita ei voinut pitää ensimmäisen käyttökerran jälkeen. Alkoivat haista hielle. Ja lenkkareita, joissa luki Abidas. Se oli hervottoman hauskaa.


Viimeiksi kävin Tallinnassa vuonna -98. Silloin vielä Mustamäellä oli se aito ja oikea itämaisen tunnelman omaava tori. Itku eläinmyyjien kohdalla tuli taas. Nyt syynä oli hormonihässäkkä. Kuopukseni oli puolivuotias ja kotona mummin kanssa. Minun rintani olivat räjähtää. Juoksin sotkuiseen vessaan, pyyhin valuneet meikkini ja tyhjensin rintani pyttyyn. Itku tuli siitäkin. Enää en tiennyt, kumpi oli suurempi suru: kissanpennut ilman kotia vai pyttyyn pumpattu hukkaan menevä äidinmaito.


Serkku pyysi kylään. Lupasin lentää. Sinä aamuna en tiennyt, että 10 km ennen Tallinnan rantaviivaa kopteriin tulisi tekninen vika."

Tehtävä valmis. Yllätin itsenikin. Nyt kävi nimittäin niin, etten yhtään tiennyt, mitä tuleman piti.

Tosi viimeinen treenikirjoitus (tällä erää julkisesti)

Nyt kirjoitan 7 minuuttia. Otan lauseen Kirjapäiväkirjasta. Se on Khaled Hosseinin Leijapojasta.

Minusta tuli se mikä tänään olen kahdentoista ikäisenä eräänä kylmänä ja pilvisenä talvipäivänä vuonna 1975. Paitsi että minusta tuli alunperin minä eräänä syksyisenä päivänä klo 11.55 vuonna 1968. Tänään on syntymäpäiväni ja aika mones sellainen. Mietin aamulla, voisiko aika lähteä nyt kulkemaan takaperin, kuten Benjamin Buttonin mystisessä elämässä. Olisi ihanaa elää joitakin asioita uudelleen, mutustella ja herkutella niillä, koska tietäisin jo etukäteen, miten mahtavalta ne tuntuivat. Mutta ei kuitenkaan. Näin on hyvä. Aion parantua (siis muuttua hyvemmäksi) kuin viini vanhetessaan. Paitsi että viinikin etikoituu iän myötä. En halua etikoitua. Ja jos viiniä juo liikaa, menee muisti. Haluan muistaa, olla elämälle ahnas. Tänään olen hirvittävän onnellinen kaikista niistä onnitteluista, joita olen ystäviltäni ja kavereiltani saanut. Ihan mahtavaa! Ulkoisesti jo huomaan, että ikää on tullut, mutta sisäisesti olen kolmikymppinen kokeilunhaluinen. Saatan olla jopa nuorempikin... Ihan uhmaikään saakka ei tarvitse mennä. On hyvä säilyttää lapsenmieli. Se on osa luovuutta ja erilaisia katsantokantoja, kyseenalaistusta ja ihmettelyä, naurua ja vaeltelua. Osaan kuitenkin jo erottaa oikean väärästä (minun kriteereitteni mukaan) ja halutessani käyttäytyä. Itse asiassa viihdyn kässä lihakimpaleessa. 

Noin! Nyt on viikko treenikirjoituskokeilua tehty. Seuraavaksi pitää valita yksi suolto ja editoida sitä. Katsotaan, mihin päädyn. Ehkä illalla.

Tosi treeniä VI

minulla on matkakuume nyt pitää päästä euroopan joulumarkkinoille johonkin ensin se oli budabest sitten varsova ja nyt bremen koska saksassa ne ovat kuulemma parhaita praha olisi ollut yksi vaihtoehto mutta ville kielsi ja sanoi haluavansa sinne itsekin kuudella sadalla pääsisi jo mutta mies kyttää halvempia lentoja ja pelkään pahoin että kohta ei niitä kalliimpiakaan ole irtiotto se olisi arjesta kurssit ohjattu ja joulutunnelma nousussa minä olen jouluihminen esteetikko joka rakastaa kaikkea kaunista sen lisäksi kaikkea hyvää eli saksanmaalle makkaraa syömään ja brezeliä ja miehelle olutta minä kun en sitä juo mutta jos glüchweiniä tunnelman vuoksi sinne etupäässä haluan aistimaan vanhan hansakaupungin henkeä ja sielua

Selittelemättömästi päivän 5 minuuttia tajunnanvirtaa. Kohta tämä "Aamupalakynässä" tehtäväksi annettu treenikirjoittamisen viikko alkaa olla lusittu =0) Hetken inspiraatiota ja arjen höpinää. 

Tosi treeniä, kai se on osa V

Heitin koiran sohvalta ja aloin kirjoittaa mitä mieleen tulee se oli taas ärsyttävällä päällä ja huomionhakuinen työnsi kuonollaan kirjoittavan käteni pois näppäimistöltä ja veti korvia luimuun tuijotti tiukasti ja urahteli hiljaa sitten se lensi lattialle kai ei ollut nähnyt minua riittävästi koko päivänä ja nyt oli huomiovajaus kaikkein pahiten se iskee iltaisin ja sisareni tullessa kylään se istuu minun ja sisareni väliin ja haukkuu niin että lopulta se joutuu vessaan jäähylle sillä on muutenkin omituisia tapoja persoonia ne ovat kaikki karvatassut niinkuin ihmisetkin mutta että muistuttaisin koiraani en tiedä

Tässä kuvassa Kurko oikeasti tippui sylistä, ei heitetty

Tämän päivän 5 minuuttia tajunnanvirtaa. Näköjään pysyttiin yhdessä aiheessa eikä rönsytty tällä kertaa. Joka kerta näitä treenitekstejä kirjoittaessa meinaa iskeä sensuuri, että ei tällaista voi julkisuuteen päästää. Silti tänäkin iltana suljen korvani kriitikon ääneltä, tungen sormet korviin ja lällätän. Siedettävä se on tämäkin tunne, että tietäisi...

Tosi aika aikaansa

Erilaiset asiat ja ilmiöt ovat akuutteja riippuen omasta ja lasten iästä. Niin kuin esimerkiksi kahvilat, joihin pääsee lastenvaunujen kanssa, maksetaanko eläkkeitä vielä siinä vaiheessa, kun minä olen "sitku-iässä", asuinalueemme nopeusrajoitus 30 km/h tai millaisia asioita haluan kunnallispolitiikkoni edustavan.

Rakensimmes talon kaupungin kylkeen ja asuinalueella oli paljon pikkulapsiperheitä. Vajaan 100 metrin päässä sijaitsee alakoulu ja 200 metrin päässä päiväkoti. Kadulla on kolmenkympin rajoitus. Kun lapset olivat päiväkoti-ikäisiä ja ekaluokkalaisia pidimme kyläläisten kanssa tarkasti huolen siitä, että nopeusrajoitusta noudatettiin. Naapurin isäntä teki paksusta pahvista 30-lätkän ja heilutteli sitä portin pielessä hurjasteleville autoilijoille. Mieheni kimpaantui sladissa kurvista porhaltaneelle nuorelle miehelle, pysäytti hänet keskellä tietä seisten pihakivi kourassa kohollaan päänsä päällä. Siinä ei suomenkielen kirosanoja säästelty, mutta viesti meni perille.

Nyt kylällä eletään aikuistuvien esikoisten ja teinikuopusten aikaa. Huoh! Olisiko jollain jossain jonkinlaista reseptiä sille, miten paljon ripotella hellyyttä murkkujen päälle, millaiseen aitaukseen istuttaa ja kuinka runsaasti kuorruttaa luottamuksella?

Luen Jennifer Weinerin kirjaa Tietyt tytöt. Siinä 13-vuotias tytär ja neljääkymppiä lähestyvä äiti vuoropuhelevat. Kovin on tutun oloista kerrontaa... Äiti pyrkii helpottamaan tyttärensä elämää, tasoittamaan vaaroja, olemaan tuki, läsnä. Tytär yrittää rimpuilla  otteesta, muttei tiedä, miten sen kauniisti tekisi. Silmien pyörityksiltä ja murahteluilta ei vältytä.

Se on käynyt selväksi, ettei lapsiensa kanssa voi eikä tule olla kaveri. Vanhemman tehtävä on olla äiti tai isä. Tuohon tehtävään kuuluu se ikävän ihmisenkin rooli: rajoittaja, kieltäjä. Välttämätöntä, niin raastavaa ja teinistä epäreilua. "Koko maailman vanhemmista juuri nämä idiootit on pantu minun riesakseni!"

Olen äitinä aina ollut kova kyselemään ja vastailemaan, kertomaan todenmukaisesti lapsilleni sen, mitä he haluavat tietää. Meillä ei siis kamalasti ujostella suukotella, puhua kuukautisista tai kuumista aalloista, alkoholin vaikutuksista, vierasperäisistä sivistyssanoista (kuten "Äiti, mitä tarkoittaa ejakulaatio?"). Perustan teinienkin kanssa elämän toden puhumiseen ja yhteisiin sopimuksiin. Minusta on tärkeää, että nuori saa vaikuttaa kodin ruokalistaan, sanoa mielipiteensä siitä, mikä hänen mielestään olisi arki-iltana sopiva kotiintuloaika.

Kotiintuloajat ovat melko hyvin tähän asti toteutuneet. Olemme sopineet niitä  mm. yhdessä kuopuksen kaverien äitien kanssa. Vältämme näin sen riitelyn, että muut saavat olla pidempään kuin minä. Muutenkin inforinki on mitä mainioin ja teinit ovat siitä myös tietoisia.

Perjantaina vanhempi lapsi lähti skeittihallille Jopollaan. Kahdeksan maissa tuli tekstiviesti, että menisi kaverille yöksi, saunoisivat ja pelaisivat. Ehdotin kotiin tuloa, kysyin ketä on paikalla ja keskustelun jälkeen poika sai luvan jäädä. Tuli lauantaina klo 10 kotiin ja kertoi suu vaahdossa miten kivaa oli ollut, pelaili hetken tietokoneella ja otti parin tunnin päiväunet. Kesällä oli skeittikeikkoja pitkin Suomea ja neljän päivän Ruotsin turnee poikain kanssa. Olin siis joutunut aivan uudenlaisen tilanteen eteen: lapseni tekee lähtöä maailmalla ja minun tulee irrottaa! Kysymys kuuluukin, miten paljon pelataan luottamuksella, kumpaankin suuntaan?

Merkittäviä yhdessä elämisen kulmakiviä ovat välittämisen tunne ja tieto siitä, että vanhemmalleen voi puhua, oli pulma mikä tahansa. Ei kasvavia lapsiaan pysty 24/7 vahtimaan, eikä tarvitsekaan. On ihanaa saada myös omaa tilaa. Miehen kanssa olemme saaneet taas yhteistä aikaa huristella Vespalla, käydä sunnuntaibrunssilla, varata teatterilippuja. Silti suhtaudun kielteisesti teinien jättämiseen viikonlopuksi yksin. Joku kontrolli täytyy olla. Hyvän ystäväverkoston ja isovanhempien turvin reissutkin ovat onnistuneet (nimim. joulumarkkinamatkaa Budabestiin suunnitteleva keski-ikäistyvä muamo).

Niin että aika aikaansa kutakin. Tänään päätin suustani (myös itselleni yllätyksenä), että sitten kun toinen kotoa muuttaa, niin huone voitaisi sisustaa kirjastoksi. Lause jatkui niin, että "löysin nimittäin rautakaupan mainoslehdestä ihanan kirjatapetin..."

PS. Kontrolloitu treeniteksti, kun en kestänyt enää neljättä perättäistä päivää keskeneräisyyttä...

Tosi paljon helpompaa kommentoida nyt (treeniteksti III)

Hahaa, bloggaaja löysi asetukset ja sai tehtyä muutoksen kommentointiin. Nyt kaikki lukijat, oli sitten omaa Google-tiliä tai ei, voivat kertoa kommenttejaan teksteihin. Käytänkin tämän postauksen loppuosan sitten treenikirjoittamiseen, eli tämän päivän (siis osa III) 5 minuuttia alkaa lauseella, jonka nappaan sattuman varaisesti osoittaen IS:n sivua....Eestin serkku...

Eestin serkku tuli kylään ja toi virolaista juusto sitä samaa jota äiti ja isä reissuiltaan raahaavat sitä samaa jota minä en voi koskaan syödä koska minua iljettää sen juuston merimatka olen varma että se on ehtinyt pilaantua puolessa vuorokaudessa matkallaan Tallinnasta Imatralle vanhemmat tuovat myös makkaraa kesto-sellaista ja vielä kun Mustamäen tori se aito ja alkuperäinen oli olemassa saimme tuliaisiksi halpatuotteita Nike-kopioita ja lenkkareita joissa uki Abidas se oli minusta älyttömän hauskaa ensi kerran itse serkun luona käydessäni itkin Mustamäen portilla nähdessäni pahvilaatikossa nököttävät kissanpennut olisin halunnut adoptoida ne kaikki ja tarjota myyjämummolle kahvit mutta menin pyyhkimään valuneet meikkini sotkuiseen vessaan ja samalla tyhjensin rintani kuopus oli 5 kk vanha ja kotona mummin kanssa minun rintani olivat räjähtää

Näin. Tällaista tänään alitajunnan ääni saneli!

Tosi kotoilua

Ihmisen pesä on koti. Sieltä lähdetään päivän suorituksiin, sinne palataan ja siellä nukutaan rasitusta pois. Homing? Tarvitsemmeko oikeasti muistutusta siitä, että kotonakin voi viihtyä? Kauas on ihmispolo kolostaan joutunut. Uusi trendi KOTOILU on rantautunut (vai pitäisikö sanoa raahautunut) Suomeen. Anu Harkki tuo kotona oleilun ilosanomaa meille harhautuneille vähän joka päivä. Kanavina radio ja tv. Löysäilyä, leivontaa ja säilöntää! Kotoilun ympärille on muodostunut blogipataljoona. Kaksplus-lehti on sitä mieltä, että kotoilu on muotia.

Alun perin homing-termi tarkoittaa lohikalojen vaellusta tuttuun jokeen kutemaan. Siis kaikki nyt koteihinsa kutemaan?

Kenties kotoilu on luotu täydentämään sohvan painona makaavan miehen onnea. Kotoilla saa nyt oikein luvan kanssa.

Vai onko ohjelma ohjausta uusavuttomille perheen äideille? Koti tulisi pitää puhtaana, ruokaakin voisi laittaa vähintään kerran päivässä... ainakin viikonloppuisin! Puhdas pyykki tuoksuu, tiesittekö? Leipominen on HAUSKAA! Harkki tarjoilee viikon ruoka- ja ostoslistan, jonka voi vaikka tulostaa suoraan koneelta maanantaiaamuna töissä. Ohjelma antaa vinkkejä elämänhallintaan. Voiko elämää hallita? Kokemuksia? Minun elämäni järjestää yllätyksiä, törmäyksiä, liukuja ja luisuja hallitsemattomasti ja hyvä niin. Täydelliseen hallinnan tunteeseen pyrkii vain neurotikko ja hakkaa samalla päätään seinään.

Työssäni tapaan paljon ihmisiä, jotka vallan kotoilevat. Nuoria aikuisia, jotka ovat kotoutuneet. Koulukiusattuja keski-ikäisiä. He pelkäävät kauppoja, kouluja, työpaikkaruokaloita, liikuntasaleja, jalkakäytäviäkin. Kotoilu ei aina ole pelkästään nautinto ja ihanuus. Kotoilusta koetetaan kuntouttaa kyläilyllä, ryhmäilyllä, vahvistamalla sosiaalisia taitoja.

Niin se vaan taitaa olla, että ihmisriepua vanutetaan vuoroin sinne, sitten taas tänne. Aina on tarjolla joku suppilo, johon ihmistä kokoon katsomatta yritetään tunkea. Joku tykkää vääntää vehnästä joka lauantai, toinen maksaa viikkosiivouksesta hyvillä mielin, kolmannen koti on kommuuni ja neljäs pitää cityyksiötä, asuu talvet Marbellassa ja matkustaa kaiken liikenevän ajan ja rahan. Näissä asioissa tuskin muotivirtauksia paljon kysellään?