Tosi Kotkanpesässä

Kesä 2015 oli sukellus holokaustiin! Krakovan juutalaiskorttelit, keskitysleirit, Berliini ja nyt Hitlerin kesähuvila Kehlsteinhaus Saksan ja Itävallan rajalla. Natsipuolue oli lahjoittanut upealla paikalla kallion kielekkeellä sijaitsevan "mökin" Führerilleen 1938. Hitler vieraili majallaan vain 14 kertaa vuosien 1938-1940 välillä.

Julkiselle autoliikenteelle majalle vievä tie päättyi matkailukeskukseen. Sieltä Kotkanpesälle pääsi bussikuljetuksella tai patikoiden. Valitsimme bussin. Tie kiemurteli jyrkkää vuoren rinnettä ylös ja paikka paikoin heikompihermoista heikotti. 

Parkkipaikalla hyppäsimme bussista ulos ja kävelimme yli 100 metriä pitkän tunnelin läpi hissille, joka oli upeampi kuin monessa huippuhotellissa. Hitlerillä oli kuulemma suljetun paikan kammo... Siksi hissi oli päällystetty peilein.

Hissin yläpäässä odotti kivinen huvila ja huikea maisema alas laaksoihin vuoren molemmin puolin. Toisella puolella Saksa ja toisella Itävalta. Vuoren huipulta lähti patikointipolkuja molempiin suuntiin.

Saavuttuamme vuoren huipulle aamun usva leijui vielä laaksojen yllä ja esti näkymät. Kun usva hälveni, tajusi, miten korkealla olimme ja maisemat olivat upeat. Onneksi toisen maailmansodan jälkeen paikka säästettiin jälkipolville. Uhka paikan pommittamisesta maantasalle oli suuri vihapäissään. 

Rakennuksen sisällä sijaitsee nykyisin ravintola. Sieltä kantautui melkoinen puheen sorina kiviseinien kaiuttamana. Näimme Mussolinin majalle lahjoittaman jykevän takan. Vierailin myös Aatun vessassa... Tai ehkä se oli Evan vessa...

Istuimme terassilla viinillä ja olusella ja nautimme lämpiävästä päivästä. Taivaalla liiteli useita mustia keltanokkaisia lintuja ja ne olivatkin sangen sosiaalista laatua. Suorastaan röyhkeitä!

 Matka jatkui iltapäivällä kohti Itävaltaa...

Tosi Saksassa: München

Matka jatkuu, vaikkakin hitain kanan askelin. Onpahan ollut tässä taas vähän kaikkea...

Mutta niin: München. Baijeri. Totaalisen erilainen osa Saksaa kuin Berliini. Meidän piti majoittua yhdeksi yöksi pienehköön hotelliin, mutta sepä olikin buukattu täyteen. Onneksi olivat sijoittaneet meidän läheiseen sisarhotelliin, josta saimme viehättävän parvekkeellisen keittiön, huoneen ja kylpyhuoneen kompleksin. Ei valittamista.

Päivän pyörimme kaupunkia ihastellen ja Hoffbrauhausissa sianpolvea nautiskellen. Melkoinen oluttupa. Harmi, etten juo olutta!

Münchenin rakennukset ja keskusta olivat henkeäsalpaavan kauniita. Olen aina viehättynyt näistä vanhaa kulttuuria kantavista kaupungeista.





 




Seuraavana aamuna olikin sitten taas tarkoitus lähteä jatkamaan kohti Itävaltaa.


Poikkesimme kuitenkin
pienelle aamukävelylle englantilaistyyppiseen puistoon, jossa oli kaunis huvimaja ja myös japanilainen teehuone.






Puistoa halkovalla joella oli mielenkiintoinen harrastuspaikka: jokisurffaus. Ihmettelimme touhua tovin ja sitten jatkui matka.


Ja niin matka jatkui kohti Itävaltaa Kotkanpesän kautta....

Vielä muutama makupala kirkon alttarikoristeesta ja talojen yksityiskohdista.

Tosi Saksassa: Berliini

On aika matkakertomusten. Aika kultaa muistot ja nyt on kulunut jo 3 kk Eurooppa -tourneesta!
Aloitan Saksanmaalta, jonne kiisimme halki eteläisen Ruotsin ja Tanskan itäosien juurikaan pysähtymättä (paitsi tankkaamaan, jolla reissulla vierähtikin toista tuntia isännän tankattua väärää bensaa...).

Ajoimme siis yhtä soittoa Tukholmasta Berliiniin. Pikku kakku vanhoille Lapin kävijöille. Tuli todettua taas, että Suomi on pitkä maa! Euroopassa Suomen pituuden verran ajettuaan on jo pitkällä!

Yhtään majoitusta emme olleet varanneet etukäteen vaan hoitelimme Hotels.com:n ja Momondon kautta varauksia jostakin tien päältä. Tavoitteenamme oli ottaa ihan kelpo yöpymispaikka kunnon aamupalalla edulliseen hintaan. Berliinissä hotellimme oli superedullinen: 2 yötä yhteensä 64 e. Hotelliesittelyssä luki, että paikka on gay-ystävällisellä alueella länsi-Berliinissä kävelymatkan päässä keskustasta. Sitä se tosiaankin oli ja kaikkea muutakin lämminhenkistä. Oikeasti mukava hotelli, mahtava aamiainen ja kaikkea mielenkiintoista ympärillä.

Saavuttuamme illalla lähdimme heti etsimään ruokapaikkaa. Sellainen löytyi seuraavasta korttelista, itämainen pikaruokala, jossa söimme hyvin rasvatun, erittäin maukkaan iltapalan. Siinä ruokailun yhteydesä seurasimme ohi lipuvia pareja ja ajoittain näkymä muistutti keväällä Suomessa lanseerattua Tom of Finland -postimerkkiä... Iltakävelyllä pysähtelimme silmäilemään eksoottisia nahka- ja alusasuliikkeiden näyteikkunoita... Istahdimme tuopposille paikalliseen pikku pubiin, jossa omistaja - tarjoilija oli elämää nähnyt rouvashenkilö, mutta niin ystävällinen.


Seuraavana aamuna lähdimme tutkimaan kaupunkia. Pitkin kadun vartta liehui sateenkaarilippuja ja liikenneaseman pitkää tukikaidetta koristi myös kymmenien metrien pituinen värikäs kangas.

Suunnistimme ensimmäisenä tv-tornille. Olin vaikuttunut näystä jo alhaalta käsin. Hissikuilu tarjosi seuraavan elämyksen ja paukautti korvat lukkoon. Mentiin melkoista haipakkaa ne metrit!

Odotin pääseväni panorama floorille... Minulla oli mielikuva lasilattiaisesta tasanteesta ja etsiskelin opasteita sinne. Kun kysyin virkailijalta, että mistä sen löytäisin, hän hymyili ystävällisesti ja kertoi minun olevan siellä. Katselin ympärilleni ja totesin: vrt. Näsinneula plusmetreillä. Mutta olihan sieltä kiertävistä ikkunoista hulppeat näkymät yli Berliinin.


Tornilta laskeuduttuamme otimme liput sightseeing -bussiin. Oppaana oli hilpeä heppu, jonka jutut naurattivat lähinnä häntä itseään. Ajelimme Merkelin "huvilan" ohitse, yliopistokin nähtiin. Brandenburgin portilla loikkasimme pois kyydistä.

Näimme pommien vaurioittaman kirkon ja kaduilla merkintöjä siitä, missä kohdin vanha muuri oli kulkenut. Minua eniten kuitenkin kiinnosti Holokaustin muistomerkki, josta olin nähnyt kuvia. Se on Peter Eisenmanin suunnittelema 19000 m2 kompleksi, jonka alueella makaa 2711 erikokoista betonipaatta. Hiljainen monumentti. Hiljaiseksi veti vaikuttavuudessaan.




 Istahdimme sulattelemaan näkemäämme kadun toiselle puolelle kattoterassille. Sieltä aukesi vieläkin huikeampi näkymä yli muistomerkin. Juutalaisuus, holokausti ja kaksijakoisuus ovat näkyvä osa Berliiniä. Kävelimme muistomerkiltä uutta juutalaismuseorakennusta katsomaan.

Kiersimme samalla Checkpoint Charlien ohi vanhan muurin varrelle. Sieltä tirkistelin "toispuolt muurin".

Keskustassa oli hulinaa, liikennettä ja jossain päin joku lauloi tai soitti koko ajan. Tuli käveltyä liki 10 kilometriä.

Viimeisin voimanponnistus oli kävellä takaisin hotellille. Ystäväni tietävät minut suuntavammaiseksi, joten annoin suosiolla kartan miehelle. Pysähdyimme vielä pastalle korttelin italialaisravintolaan. Ruoka oli hyvää, viini liian lämmintä.

Viimeinen sukellus berliiniläiseen katukuvaan oli shokeeraava. Aivan ensiksi kiinnittyi huomio siihen, että kadunpätkällä oli huomattavan paljon naisia. Nämä naiset olivat huomattavan vähäpukeisia ja heillä oli huomattavan korkeat korot... Huomattavan moni auto pysähtyi näiden naisten luona... Sinä vaihdettiin muutama sananen ja nainen joko nousi autoon tai pyöritti päätään ja auto ajoi pois. Olimme saapuneet "iloisten tyttöjen kadulle".

Samaisen kadun toisessa päässä huomion vei suuri määrä katutaidetta. Minun silmiini se on aina ollut viehättävää. Meinasi siinä niskat nyrjähtää, kun joka suuntaan piti nähdä ja saada taltioitua näkemänsä filmillekin. Yhdessä kadun kulmassa tapasimme itse taiteilijattaren paikan päällä. Hänellä oli hengityssuojat ja tusinan verran spray-maaleja laatikossa. Huikkasin hänelle "Great!", taiteilijatar hymyili silmillään suojansa takaa ja me jatkoimme matkaa kohti hotellia ja ansaittuja yöunia.

Näiden taidekuvien myötä lopettelen Berliinin vierailun. Matka jatkuu seuraavan postauksen myötä Müncheniin.

Tooooooosi pitkästä aikaa

Heippa!

Elämän heitellessä haasteitaan kirjoittamiselle ei aina jää aikaa. Nyt aion kuitenkin taas ottaa tämän purkautumistavan hyödyt käyttöön ja terästäytyä täällä blogimaailmassa.

Kesä meni jo.
- Hieman reissattiin pitkin keskistä Eurooppaa (siitä tuonnempana).
- Kurko täytti 12 v.
- Kotona asuu abi, jonka syksyn kirjoitukset aiheuttivat jännitystä sekä neidille että äidille.
- Normi työvaihe on saatu asemoitua päälle ja Perheniemen Kirjallisuusterapiaohjaaja -koulutus, kurssi II, on pyöräytetty käyntiin. Se rytmittää mukavasti seuraavaa 9 kuukautta. Myös Metropolian ryhmämuotoisen arvioinnin koulutus on reflektiokertaa vaille paketissa.
- Golfia on pelattu ja tasaria alennettu. Parhaat kierrokseni olen pelannut tänä kesänä Imatralla.
- Kuvia on napsittu tulevaan Sibeliuksen jalanjäljissä -valokuvanäyttelyyn sekä kenkäjoulukalenteriin. Kyllä, aion taas toteuttaa sen, kolmannen kerran!

Jäin kaipaamaan menneeltä kesältä lisää hellepäiviä, kirjoittajakurssia, jolle osallistua livenä itse ja vaellusta. Ihanaa, kun on edelleen jotain odotettavaa!

Palaan pian matkakuvien ja -tarinoiden parissa, terveisin Satu

Tosi siistiä

Reissussa jalostunut (ja vähän rähjääntynytkin) taas! Tällä kertaa kohteena oli Puola ja Krakova.

Oma käsitykseni Puolasta muuttui. Sitä muutosta seuraillessani pohdin, että mistä nuo ennakkoasenteet muita maita ja niiden tapoja kohtaan kumpuavat. Pidän itseäni ennakkoluulottomana ihmisenä, mutta noita piileviä luuloja tuntuu aina vaan olevan. Olin ajatellut Puolan jotenkin "köyhäksi" ja ränsistyneeksikin. Kenties sitäkin on isossa maassa tarjolla, olenhan nähnyt vain parhautta ja muutamaa kaupunkia.

Onneksi ruokalistat olivat myös englanniksi..

Puola on keskellä Eurooppaa. Se on käynyt läpi monenlaisia miehityksiä, aivan kuin Suomikin. Se on ollut joskus suurvalta, mutta sitä on kutistettu milloin miltäkin suunnalta. Puolan kieli... noh, se on vähintäänkin eriskummallinen, varsinainen konsonanttiparatiisi. Esim. hotellimme Antique Apartments sijaitsi osoitteessa Plac Szczepanska. Eräs suurimmista keskustaan johtavista kaduista oli nimeltään Zwierzyniecka. Tsekki ehkä vetää vielä vertoja tuolle!

Puolalaiset osoittautuivat ensinnäkin hyviksi englannin puhujiksi, toiseksi ystävällisiksi ja palvelualttiiksi ja kolmanneksi siisteiksi. Kaduilla oli runsaasti sightseing-kierrosten kauppaajia, mutta "no thanks" riitti ja perään toivoteltiin hymyillen hyvää päivän jatkoa. Vapauttavaa! Sehän nimittäin suomalaista ahdistaa jos mikä, jos ei saa rauhassa katsella ja oleskella. 

Käytimme opaspalveluita kolmesti neljän päivän aikana. Otimme kierrokset Auschwiziin ja Auschwiz-Birkenauhun (n. 50 km kaupungista), vanhalle suolakaivokselle (n. 15 km kaupungista) sekä kävelyturneen juutalaisalueisiin (2,5 h, n. 8 km). Keskitysleirit ja suolakaivos olivat Info toursin järjestämiä ja kustansivat noin 25 e/hlö sisältäen noudon hotellilta, kuljetuksen kohteeseen, museokäynnit oppaan johdolla.  Korttelikierrokset Kazimierzin juutalaiskortteliin, entiseen ghettoon ja Schindlerin tehtaalle oli Free walking tour. Kaikki kolme opasta olivat erinomaisia historian tietäjiä, koulutettuja, kielitaitoisia ja innostavia. 

Meillä täällä pohjolassa olisi paljonkin opittavaa katujen siistinä pitämisestä. Onko se täällä siinäkin asiassa talouskysymys? (Puola on muuten pitänyt oman slotinsa...) Joka aamu oli katu pesty tai vähintään lakaistu. Ainoat suttupaikat olivat sunnuntai-iltapäivänä lohikäärmeparaatien jälkeen, kun roskikset ja niiden aluset pursusivat eväspusseja ja pikaruokapakkauksia perheiden jäljiltä. Kadun siistijöitä oli siellä täällä pusseineen ja tarttumapihteineen ja näppärästi hävisivät niin tupakan tumpit kuin purukumitkin maisemaa rumentamasta. Krakovan vanha kaupunki on tosin yksi Unescon maailmanperintökohde, mikä velvoittaakin pitämään paikat kunnossa. Tällä matkalla näin itse asiassa myös kaksi muuta Unescon maailman perintökohdetta, tuon karmivan keskitysleirin ja suolakaivoksen.

Kävelyretket vanhan kaupungin ulkopuolelle näyttivät rakennuksista myös erilaisia puolia, vanhaa Krakovaa, jonka kunnostustöitä ollaan vasta aloittelemassa. Silti, lohjenneista rappauksista huolimatta yleisilme oli siisti.

Palaan Krakovaan vielä! Yksi syy on se, etten ole nähnyt todellakaan kaikkea mielenkiintoista. Haluan palata vanhoihin juutalaiskortteleihin kuljeksimaan ja aistimaan tunnelmaa. Olen aina sympannut tuota väheksittyä väestöä. Toinen syy paluuseen on tyttäreni, joka tuntee tuota samaa sympatiaa. Hän haluaa nähdä korttelit ja leirit! Lupasin viedä hänet sinne katsottuani ne ensin itse. Piti nähdä, voiko hänet sinne viedä. Postaan leirikokemuksesta tuonnempana... Täytyy sulatella hieman!

Tosi raskasta elämää

Se tiedetään, että ensimmäiset 10 sekuntia tapaamisesta muodostavat mielikuvan ihmisestä. Ketuttaa vaan, että ihmiset jäävät kiinni näihin mielikuviin kovin herkästi.

Olen viimeisen parin vuoden aikana kiinnittänyt huomiota ihmisten tapaan olla raskaita! Tässä tarkoitan sitä, että moni kuvittelee suurten raskaiden kokemusten,  kurtun otsassa, beigen-harmaan-tummansinisen vaatetuksen, vakavan ilmeen ja vain asiallisen puheen merkitsevän vakuuttavuutta. Vastaavasti siis tästä voisi johtaa ajatuksen, että iloinen ilme, riemunkirjavat asusteet ja kevyt "läppä" aika ajoin tarkoittavat, ettei ihminen ole vakavasti otettava. Voit olla vartennotettava vasta kun sinulla on riittävä elämänkokemus, takana nujerrettu sairaus tai traumakokemus, kirjakieli hallussa, tutkintojen lista, kuuluisa puoliso, hyvä työpaikka. Näinkö?

Työssäni toimintaterapeuttina ohjaan ihmisiä elämään omien tarpeidensa ja toiveidensa suuntaisesti. Pyrin siihen myös itse. Oman itsensä kuunteleminen voi olla rankkaa ja raskasta, mutta miksi tehdä elämästään sellaista? Loppujen lopuksi monessa asiassa kysymys on valinnoista. Kuulen jo vasta-argumentteja: etteivät ihmiset ole valinneet niitä raskaita elämäntapahtumia itselleen. Eivät, eivätkä valitsisi, vaikka saisivatkin. Niitä vaan ei voi pois pyyhkäistä, ne ovat olemassa. Valita voi sen, miten niihin alkaa suhtautua ja mitä niiden kanssa tekee!

Vaihtoehtoja:
* Jään märräämään tapahtuneita enkä päästä niistä irti ja kuvittelen, etteivät tapahtumat päästä minusta irti
* Totean, että shit happens ja jatkan elämääni turtana asian aika ajoin  pulpahdellessa tietoisuuteen ahdistuksena
* Tajuan, miten asia on vaikuttanut minuun, haluan asioiden olevan paremmin ja haen apua
* Puran kokemuksen taiteeksi
* Etsin vertaisryhmän ja käyn kokemuksiani läpi vertaisteni kanssa
* Hidas itsetuho; ryyppään ja tuhoan kehoani, laihdutan itseni olemattomiin, syön itseni mammutiksi. * Nopea itsetuho.

Raskaudessaan ihmiset huokailevat, ettei raskaita elämänkokemuksia ja niiden vaikutuksia voi ymmärtää kukaan muu kuin vastaavaa itse kokenut. Mistä lopulta tiedämme, kuka on kokenut ja mitä? Se helakan vihreään haalariin pukeutunut pirteä, itselleen nauraa osaava pulputtaja saattaa olla kaikkein vaikeimman trauman läpikäynyt, tietää siis mistä puhuu, mutta puhuu paljon ennen kaikkea muustakin. Vihreä haalari ei poista traumakokemusta, mutta voi piristä kantajaansa ja keskustelukumppaneita. Valinta! Hän voisi valita myös niin, että kun olen tämän kokenut, en voi koskaan enää olla kevyempi, hihittää tai pukeutua iloisesti.

Mitä tarkoittaa sitten olla vakavasti otettava, vakuuttava, pro? Eikö jokaisella ihmisellä tulisi olla titteli "oman elämänsä asiantuntija"? Kuka voi osoittaa sormella ja sanoa, että sinä siellä olet vakuuttavampi kuin tuo tuolla? Varsinkin jos mielikuvat syntyvät ilmeen, vaatetuksen värien tai puheen puron perusteella. Syvimmät asiat ihminen kuitenkin säästää vain läheisimmilleen tai ammattiauttajien korville.

Tosi sydämellä puurrettu

Viime syksynä tulin luvanneeksi kaikenlaista... Liittyen töihin ja osallistumiseen ja ohjaamiseen ja ja ja... Tämä kevät on noita lupauksia lunasteltu! Omaan toimeen palattu ja terapiatyö aloitettu. Metropolian ryhmämuotoisen arvioinnin täydennyskoulutus aloitettu ja ensi viikolla kevään osalta purkissa. Sen tiimoilta ensimmäinen versio käsikirjasta julkaistu. Irti Huumeista ry:n Hämeenlinnan vapaaehtoisten työnohjauksellinen Voima-ryhmä kertaa vaille ohjattu. Ja kirjallisuusterapiaohjaajakoulutus Perheniemessä on viimeistä viikonloppua vaille valmis! Kotihommelit ovat autuaasti retuperällä, mutta tiedättekö mitä? Ei paljoa harmita! Vielä...

Vain yksi sana kuvaa tätä kevättä kaikkiaan: HEKTINEN! Olen ollut innoissani, hämmentynyt, läkähtynyt, huojentunut ja ties mitä. Mutta mitä suurimmassa määrin olen ollut rakastunut! Rakastunut tähän kirjallisuusterapeuttisen työhöni (terapeuttina, kouluttajana, kirjoittajana) ja ihmisiin asian tiimoilta, niihin joiden kanssa olen saanut kirjoittaa ja niihin, joille olen kirjoittanut.

Olen huomannut, että vaikka minua pidetään hyvin sosiaalisena naisena, on minun silti helpointa ilmaista itseäni kirjoittamalla. Kirjoittamalla sanat tulevat helpommin ja minusta tuntuu, että saan niihin syvemmän kontaktin ja merkityksen. Puhuttaessa sanat katoavat avaruuteen ne sanottua, kirjoitetut sanat jäävät merkeiksi paperille, tietokoneen ruutuun, kännykkään ja vaikuttavat kauemmin! Niihin voi palata ja elää sanat uudelleen tarkasti, ei vain muistinvaraisesti.

Myös musiikissa sanat ovat rytmin ohella ne tärkeimmät. En osaa sanoa, mitä instrumentteja kappale sisältää, mutta tiedän minkä tyylin musiikkia poljento on ja opin sanat nopeasti. Kiinnyn sanoihin. Ja hoilaan! Itselleni tärkeistä kirjoista minun on vaikeaa, lähes mahdotonta, luopua. Nytkin haen epätoivoisesti yhtä lastenkirjaa kahdesta pupusta, isopupusta ja pikkupupusta, jotka kiistelevät siitä, kumpi rakastaa toista enemmän kuin toinen! Se on jossain, en vaan tiedä missä!

Lähdenkin tästä vappupäivän etsinnöille pupujahtiin! Se on toukokuu, KEVÄT!!!