Tosi raskasta elämää

Se tiedetään, että ensimmäiset 10 sekuntia tapaamisesta muodostavat mielikuvan ihmisestä. Ketuttaa vaan, että ihmiset jäävät kiinni näihin mielikuviin kovin herkästi.

Olen viimeisen parin vuoden aikana kiinnittänyt huomiota ihmisten tapaan olla raskaita! Tässä tarkoitan sitä, että moni kuvittelee suurten raskaiden kokemusten,  kurtun otsassa, beigen-harmaan-tummansinisen vaatetuksen, vakavan ilmeen ja vain asiallisen puheen merkitsevän vakuuttavuutta. Vastaavasti siis tästä voisi johtaa ajatuksen, että iloinen ilme, riemunkirjavat asusteet ja kevyt "läppä" aika ajoin tarkoittavat, ettei ihminen ole vakavasti otettava. Voit olla vartennotettava vasta kun sinulla on riittävä elämänkokemus, takana nujerrettu sairaus tai traumakokemus, kirjakieli hallussa, tutkintojen lista, kuuluisa puoliso, hyvä työpaikka. Näinkö?

Työssäni toimintaterapeuttina ohjaan ihmisiä elämään omien tarpeidensa ja toiveidensa suuntaisesti. Pyrin siihen myös itse. Oman itsensä kuunteleminen voi olla rankkaa ja raskasta, mutta miksi tehdä elämästään sellaista? Loppujen lopuksi monessa asiassa kysymys on valinnoista. Kuulen jo vasta-argumentteja: etteivät ihmiset ole valinneet niitä raskaita elämäntapahtumia itselleen. Eivät, eivätkä valitsisi, vaikka saisivatkin. Niitä vaan ei voi pois pyyhkäistä, ne ovat olemassa. Valita voi sen, miten niihin alkaa suhtautua ja mitä niiden kanssa tekee!

Vaihtoehtoja:
* Jään märräämään tapahtuneita enkä päästä niistä irti ja kuvittelen, etteivät tapahtumat päästä minusta irti
* Totean, että shit happens ja jatkan elämääni turtana asian aika ajoin  pulpahdellessa tietoisuuteen ahdistuksena
* Tajuan, miten asia on vaikuttanut minuun, haluan asioiden olevan paremmin ja haen apua
* Puran kokemuksen taiteeksi
* Etsin vertaisryhmän ja käyn kokemuksiani läpi vertaisteni kanssa
* Hidas itsetuho; ryyppään ja tuhoan kehoani, laihdutan itseni olemattomiin, syön itseni mammutiksi. * Nopea itsetuho.

Raskaudessaan ihmiset huokailevat, ettei raskaita elämänkokemuksia ja niiden vaikutuksia voi ymmärtää kukaan muu kuin vastaavaa itse kokenut. Mistä lopulta tiedämme, kuka on kokenut ja mitä? Se helakan vihreään haalariin pukeutunut pirteä, itselleen nauraa osaava pulputtaja saattaa olla kaikkein vaikeimman trauman läpikäynyt, tietää siis mistä puhuu, mutta puhuu paljon ennen kaikkea muustakin. Vihreä haalari ei poista traumakokemusta, mutta voi piristä kantajaansa ja keskustelukumppaneita. Valinta! Hän voisi valita myös niin, että kun olen tämän kokenut, en voi koskaan enää olla kevyempi, hihittää tai pukeutua iloisesti.

Mitä tarkoittaa sitten olla vakavasti otettava, vakuuttava, pro? Eikö jokaisella ihmisellä tulisi olla titteli "oman elämänsä asiantuntija"? Kuka voi osoittaa sormella ja sanoa, että sinä siellä olet vakuuttavampi kuin tuo tuolla? Varsinkin jos mielikuvat syntyvät ilmeen, vaatetuksen värien tai puheen puron perusteella. Syvimmät asiat ihminen kuitenkin säästää vain läheisimmilleen tai ammattiauttajien korville.