Tosi sananparsia Tosi elämässä

Ruåttalaiset vetävät viisunsa duurissa, korkealta ja kovaa, eivätkä välttämättä edes nuotilleen! Suomalaista kansan luonnetta taas on sanottu mollivoittoiseksi. (Viikonloppuisä... Ihmisen ikävä toisen luo... Aavan meren tuolla puolen....) Enkä ihmettele! Lukekaapa vaikka vain muutama vanha sananlasku niin käy selväksi, miten varovaisiksi ja pessimistisiksi meidät on kasvatettu.

Mies se tulee räkänokastakin vaan ei tyhjän naurajasta.

(Pidä kuule ilo vaan ihan sisälläsi äläkä ollenkaan ala sitä ulospäin viljelemään.)

Parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla.

(Olet ihan nyt vaan tyytyväinen siihen mitä on, etkä tavoittele mitään parempaa.)

Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa.

(Sama kuin edellä. Nöyryys se miehen tiellä pitää.)

Ovatko nämä sananlaskujen kyseenalaiset viisaudet pesiytyneet niin syvälle meihin suomalaisiin, että ennemmin ajattelemme asioita negatiivisten kuin positiivisten linssien läpi?

Kävi nimittäin niin tässä yhtenä päivänä, että Fb-kaverini, joka asuu maalla, päivitti sivuilleen linkin lehtiartikkelista: "Joka kymmenes katuu maalle muuttoa!" Voi herramanjee! Pitikö tuokin nyt noin ilmaista? Hei, yhdeksän kymmenestä ei kadu! Otsikko olisi voinut olla "Yhdeksän kymmenestä on tyytyväisiä maalle muuttoon!"

Meitä on täällä pohjolassa hellinyt uskomaton lämpöaalto, kun Keski-Eurooppa on kylpenyt (lue: kahlannut) kesäsateessa. Se on hyvä, että varoitellaan ihmisiä lämmön vaaroista. Tietenkin, tulee juoda normaalia enemmän ja olla altistumatta liialliselle auringon säteilylle. Terveys ennen kaikkea! Mutta missä ovat kehoitukset: "Nauttikaa hyvät ihmiset!" ?

Päätän tämän täältä tähän... Ameriikkalaisen laulun kertosäkeeseen: Life is life, la laa laa la la!

Tosi lyhyesti miehistä

Ajoin Vespalla töistä kotiin. Myönnän, ylinopeutta 60-alueella. Vaan mitä teki takanani moottoripyörällä ajanut nuori mies? Ei antanut luonne periksi ajaa Vespan (ja naisen) takana vaan kyseenalaisessa ylämäessä tuhatta ja sataa ohi. Seuraavassa risteyksessä olimme taas peräkkäin...

Ajoimme mieheni kanssa Hätilässä Itellan ohi kohti Aulangontietä. Mies upotti kenkänsä kaasupolkimelle ja hetkessä auto kiiti 80:ä 50:n alueella...

Takaisin tullessa Aulangontiellä poikalauma keuli polkupyörillään...

Onko miehiin sisäänkirjoitettuna keulimisen tarve?

Tosi minä-pantoum

Ruosteen kutsu

Minua kiehtoo vanha.
Ruoste, hapertunut puu, kivi.
Kun istun auringon kuumentamalla kalliolla,
kuulen vuosituhansien kaiut.

Ruoste, hapertunut puu, kivi,
niille olen kosketus, paino.
Kuulen vuosituhansien kaiut
vain olemalla minä.

Niille olen kosketus, paino,
jotka näkevät ihoni alle.
Vain olemalla minä
voin ruostua itseni näköiseksi.

Jotka näkevät ihoni alle,
kun istun auringon kuumentamalla kalliolla.
Voin ruostua itseni näköiseksi.
Minua kiehtoo vanha.

Pantoum syntyi valokuvasta, jossa on vanhan aitan harmaata seinää ja ruostunut kettinki ja munalukko.

Tosi kesäyössä

Kyllä se vaan Suomen suvi on kaunis. Juhannuksena se antoi parastaan.

Saimme seurata taivaan värien muuttumista kirkkaan sinivalkoisesta oranssiksi ja lopulta purppuran kautta tummansiniseksi.

Mustaksi ei kuitenkaan tänä yönä.

Luonnon parantava voima oli läsnä ja siitä nauttivat niin ihmiset kuin ihmisen paras ystäväkin.

Juhannusta sanotaan keskikesän juhlaksi. Keskiyön auringon juhla se oli tänä vuonna, mutta keskikesään on vieläkin matkaa. Nautitaan!

Tosi pehmeää juhannusta

Eilen vietimme Kanta-Hämeen keskussairaalan Ahveniston talon juhannusjuhlaa. Haitari soi, kahvi tuoksui, maljakoissa heilahtelivat aamulla kerätyt luonnonkukat ja nurmella käyskenteli alpakoita. Aivan... ei niitä vanhan ajan lusikoita vaan eläimiä: Ylitalon alpakoita.

Hämeen alueella on meritoitunutta terapiaeläintoimintaa ja me saimme nauttia koulutettujen terapia-alpakoiden seurasta ja liikuttua. Suurisilmäisen eläimen lumovoima on uskomaton. Silmät kurkkivat rastaetutukan alta tarkkaavaisina ja lempeinä.

Kun käden upotti kaulalle, se hävisi superpehmeään villaan rannetta myöten. Ja alpakoita oli jo siistitty kesäkuumille.

Oli liikuttavaa katsoa nuoria mielenterveyskuntoutujia, jotka nauliutuivat kontaktiin tämän kauniin eläimen kanssa jopa tunniksi. Sanoja ei tarvittu, vain läsnäolo ja kosketus, puolin ja toisin.

Alpakka ei haise, eikä siitä jää käteen rasvaista tahmaa. Teki mieli vain sillittää, silittää, halata ja tuijottaa takaisin. Välillä se kallisti kaulansa kiinni minun rintaani ja kerjäsi lisää, kuunteli kuin koira rapsutusta korvan takaa.

Kuin koira Madonna myös käveli kasvattajansa Pirkon kanssa metsän siimekseen. Alpakka on siisti eläin, ei papanoi eikä pissi kuin "vessapaikalleen".

Näitä kaunottaria olisi voinut katsella vaikka kuinka kauan. Huomasin hymyileväni poskeni kipeiksi ja hakevani katsekontaktia Fuksien ja Madonnan kanssa. Madonna päästeli vienoja äännähdyksiä kuin jutellen meille ihmisille tai lajitoverilleen.

Olen alpakkafani! Tämä oli kaikkiaan kuudes kohtaaminen tämän eläinlajin ja kolmas tämän duon kanssa.

Ollaan läsnä luonnossa ja toistemme kanssa, ollaan ihan alpakkoina!

Pehmeitä juhannusterveisiä kaikille <3

Tosi kysymyksissä

Pablo Nerudan Kysymysten kirja pyöri jälleen käsissäni tässä männä päivinä. Sujahdin kysymysten maailmaan ilman valmiita vastauksia. Ei niitä ole minulla näihinkään kysymyksiin.

Onko haluttomuus sallittua?

Jos tallaan vesilätäkköön, sattuuko pisaroita?

Olisinko ripillä anteeksiannettu?

Pitääkö tavallisuus hyväksyä?

Onko "jossain määrin rakkautta" parempi kuin "rakastaa hullun lailla"?

Onko sinulla oikeutta sanoa, että minä olen väärässä?

Missä perhoset ovat sateella?

Olenko turvallisempi kuin hevonen?

Teenkö väärin?

Miten kerrostalon kokoinen laiva voi kellua?

Onko autopilotilla tunteet?

Kukkiiko paremmin kanan vai hevosen lannalla?

Jos kerta kasveissa on lehtivihreää, miksi verivaahterat ovat punaisia?

Kysyn vaan...

Tosi ystävällistä

Terveisiä Lontoosta! Viime yönä lentelimme Suomeen ja busseilimme Helsingistä Hämeenlinnaan. Oli aivan loistomatka naisseurassa: oma tytär, ystävätär ja kummityttöni. Tämä oli kolmas kertani tuossa metropolissa. Pidän Lontoosta, sen kuhinasta ja ihmisistä. Yritimme laskea, montaako kansallisuutta tapasimme viiden päivän aikana, mutta sekosimme laskuissa. On se sellainen sulatusuuni!

Matkoilla minulle on tärkeää, että minulle ollaan ystävällisiä. Saan näppylöitä töykeistä ihmisistä ja ihan ruvelle menen epärehellisyydestä. Jännä kyllä, vaikka Suur-Lontoossa asuu kaikkiaan noin 10 miljoonaa ihmistä, siellä ei tule tunnetta, että laukku ja kukkaro olisivat vaarassa. Melkoinen tungos vallitsi shoppailupäivänämme Oxford Streetillä lauantaina. Primark oli kuin helvetin esikartano 100 metrin kassajonoineen. Kuitenkaan ihmiset eivät äyskineet toisilleen vaan hymyilivät kassoilla, pyysivät anteeksi törmätessään olkaa tai lonkkaa vasten vellovassa massassa.

Maanantaina oli jo huomattavasti rauhallisempaa kuljeskella samaisella ostoskadulla. Kassalla työskennelleet nuoret miehet kyselivät kuulumisia, matkustuskohteita, mitä pidän Lontoosta ja toivottivat mukavaa kotimatkaa. Hotellissa oltiin huomaavaisia ja kiinnostuneita siitä, miten olemme huoneessamme viihtyneet. Lippuluukuilla travel card-ostoksilla saimme rauhallista ja ystävällistä palvelua ja netistä varaamamme liput toimivat loistavasti. Hyvä mieli!

Sitten sattuu eteen se ihminen, joka on ystävällinen vain ja ainoastaan tipin saamisen toivossa. Aitous on tuosta ihmisestä kaukana. Hänestä näkyy se, ettei hän ole aidosti kiva. Niinpä testasin teoriaani Lontoon lentokentällä ravintolassa. Otilia oli tarjoilijan nimi ja hän kävi kyselemässä kolme kertaa ruokailun aikana, onko kaikki hyvin, väläytti teennäisen hymyn ja luimi pois paikalta. Varsinaista palvelua (ruoan tuomista) saimme odottaa. Loivat olivat liikkeet. Ja kun tuli maksun aika, hän toi kortin lukijan ja antoi sen minulle. Summan kohdassa ei ollut mitään, mutta kysymys, haluanko maksaa ekstraa. En halunnut. Otilian hymy hyytyi saman tien ja hän ei sanonut kiitos, ei hei, ei toivottanut mukavaa päivää. Olin osunut oikeaan!

Tippi jäi hotellille. Näkymätön hyvä hengetär oli käynyt huoneessamme siistimässä paikat, vaihtamassa pyyhkeet ja sijaamassa vuoteet. Hymyilevät ravintolatyöntekijät ottivat meidät joka aamu vastaan aamupalalle ja vastaanottovirkailijoiden auttavaisuutta ei voi kuin ihailla.

Seuraavan kerran kun tapaan tuollaisen Otilian, aion sanoa, että maksan mielelläni aitoudesta, feikistä en! Lontooseen menen kyllä vielä neljännenkin kerran. Teen todennäköisesti puistomatkan kirjan ja kirjoituslehtiön kanssa...