Tosi kuumeessa

No niin... nyt se sitten iski taas vaihteeksi. Autokuume!

Järki sanoo: "Sinulla on ihan hyvä auto, pieni ja näppärä, vähän ajettu ja aina katsastuksista läpi mennyt. Likainenhan se on, mutta se ei kuntoa huononna. (Omistajansa laiskuudesta kertoo kyllä!) Tällä ajelee vielä monta vuotta."

Mielihalu sanoo: "Tahdot uuden auton, et välttämättä ihkauutta, mutta sinulle uuden, pienen näppärän, vähän ajetun, kivemman värisen... Ehkä Beetlen tai Minin tai vaikka sporttisen Tigran!"

Käytäntö kommentoi: "Poika saa kohta ajokortin. Mites sitten autot jaetaan?"

Mielihalu komppaa: "Just niin! Sillä täytyy olla oma auto käytettävissä. Harrastuksia ja kaikki. Riitaahan siitä vaan tulee jos kolme joutuu taiteilemaan kahden auton välillä. Sitä paitsi sinä et voi Vespalla ajaa talviaikaan! Johan olet kolme vuotta tällä kotterolla ajanut. Osta sähäkämpi! Osta kivempi! Osta, osta, osta!!!"

Järki korottaa ääntään: "Hirveää rahan hukkausta ostaa auto. Se on kaikista maailman sijoituksista se huonoin. Hinta laskee heti, kun kärry on autoliikkeestä pihalla."

Jaa-a. Kuinkahan tässä käy? Riippuuko se siitä, kuka huutaa kovimmin? Vai voittaako se, jota ruokin ja vahvistan?

Tosi jumitilanne

Meitä työskentelee työpisteessämme kolme naista vakituisesti ja muutaman kerran viikossa 5/6 tiimiläisestämme lounastaa yhdessä. Toimintaterapiassa on neliöitä ihan mukavasti, mutta neliöiden jakautuminen työskentelytiloihin on huono. Vielä reilu vuosi sitten liki puolet neliöistä oli varastoa. Teimme raivausta ja saimme pienen lisätilan, jossa voi hätätilanteessa vastaanottaa yksilöasiakkaan. Rumahan se on eivätkä turvallisuustekijät ole kohdillaan. Ei kyllä koko toimintaterapiassa. Me kolme siis jaamme tuon varastokopin lisäksi yhden toimiston, kaksi terapiatilaa, joista toisessa ei ole äänieristettä ja harjoituskeittiön, jota ei voi tämän eristeettömyyden takia potilastyössä käyttää. Kun sairaanhoitaja ohjaa osaston toiminnallista ryhmää toisessa terapiatilassa ja toinen toimintaterapeutti toisessa, yksi toimintaterapeutti hakee paikkaansa ja yrittää kirjata edellisen potilaan käyntiä Efficaan. Mutta mutta, paperit ovatkin toisessa huoneessa, jossa on juuri alkanut terapia... Mahdollinen yhtälö?

Keittiötoiminnot on siis pitänyt suunnitella muualle. Roudaamme ruokatarvikkeita, pannuja ja kattiloita kolmanteen kerrokseen kuntoutusosaston keittiöön. Olo on välillä aika idioottimainen. Keittiöön päästyämme emme voi olla varmoja, onko siellä sillä kertaa riittävä määrä lautasia, haarukoita tai pikkulusikoita tai onko kaikki mustapippuri juuri loppunut.

Toimintaterapiassa toimintaa käytetään asiakaslähtöisesti ja tavoitteellisesti. Toimintaterapia ei ole menetelmälähtöistä toimintaa, puuhastelua, ajanvietettä. Puutteellisissa tiloissa toiminnan soveltaminen ja porrastaminen on vaikeaa, liki mahdotonta.

Kanta-Hämeen keskussairaalassa remontoidaan koko ajan jossain päin taloa. Tilan puute on valtava. Olisi mietitty silloin hieman pitkäjänteisemmin, kun Hattelmalasta luovuttiin. Vuodesta 2000 on ollut suunnitteilla jonkinlaista tilojen uudelleen organisoimista. Itse tulin taloon 2006, mutta tuo pieni raivuu on tähän mennessä ainoa, joka on saatu aikaiseksi. Kiljuin miltei riemusta, kun kuulin, että kesällä oli palkattu arkkitehti suunnittelemaan tilamuutosta ja remonttia toimintaterapiaan. Hienoa! Se siis ehkä tulisi jo vuoden sisällä... Vaan eipä ei!

Erikoissairaanhoidossa aletaan kehittää avohoitoa ja suljetaan yksi vuodeosasto. Tilapalaveri oli piirtänyt nuolen remonttimme kohdalta listan alimmaiseksi. Ohi menivät kaksi osastojen remonttia ja nuorisopsykiatria. Auts! Tätäkö on avohoidon kehittäminen? Osastoja remontoidaan. Turhautuminen, kiukku, pettymys, luokkaantuminen! Kaikkea noita tunsin kuultuani tuomion. Heräsi kiukku siitä, että nuorisopsykiatria menee aina kaiken muun edelle. Osasyy siihen on media, joka rummuttaa nuorison puolesta. Kyllähän he tarvitsevat, mutta niin tarvitsevat muutkin psykiatrian yksiköt. Nuorisolle tehtiin talossa suuret remontit muutama vuosi sitten. Nyt taas samanlainen työtila toiseen rakennukseen ja juuri remontoidut muuhun käyttöön. Näinkö tämä menee? Järkevää kuntayhtymän rahojen käyttöä? Nuorisopsykiatria sitten vaan hoitaa nuoret potilaat kuntoon ennen 18 ikävuotta, ettei aikuispsykiatriaa tarvita. Sillähän tästä ongelmasta päästään! Mutta kun jonkun on pidettävä huolta niistä nuorista, jotka eivät toivu vielä täytettyään 18 v. Jonkun on kuntoutettava nuorten vanhempiakin, elämän kuormissa uupuneita, äkillisen traumaattisen kokemuksen kärsineitä...

Olemme siis tilanteessa, jolloin täytyy miettiä, kuinka tehdä töitä alimitoitetuissa tiloissa ja välttää päiden koliseminen toisiinsa. Vaihtoehtoja? Työn joustavuutta, käytännöllisyyttä, turhan karsimista. Hyviä ideoita meidän yksiköstä kyllä tulisi, jos joku älyäisi / viitsisi kysyä. Tiedän mm. sen, että kun talolle vuokrattiin lisätilaa Mehiläisen talosta Keinusaaresta, eivät kaikki aikuispsykiatrian työntekijät olleet omaan siirtoonsa täysin tyytyväisiä. Kenellekään ei tullut mieleen kysyä, kävisikö poliklinikan toimintaterapeutille siirto. Kohteessa on loistava toimintaterapiatila, jonka voi jakaa kahden käyttöön. Tai talon vuokraamat kaksi tyhjää työhuonetta Turuntien yksikössä. Voisiko niihin perustaa vastaanottotilan terapeutille?

Ei voi välttyä ajatukselta, että rahojen ja tilojen käyttö on hyvin lyhytnäköistä, teutaroivaa. Työviihtyvyys ja -tyytyväisyys alkavat olla kovalla koetuksella. Ellen pitäisi työstäni, viihtyisi hyvien työkavereitteni parissa, elleivät kuntayhtymän loma- ja harraste-edut tällaiselle nestorille olisi näinkin hyvät, olisin jo nostanut kytkintä! Katsotaan nyt vielä tovi...

Tosi maailmalla

En voi kuvitella toista tapaa rikastuttaa ymmärrystä kuin muiden kulttuurien kohtaaminen ja erilaisten maisemien kokeminen. Lukeminen on tälle kokemukselle sukua, muttei silti yllä samaan.

Matkustaminen on ihanaa! Kotiin tulo on mahtavaa! 

Nautin matkustamisessa monesta asiasta. Ensimmäinen kihelmöivän ihana asia on matkan suunnittelu ja odottaminen. Rakastan lentokenttien tunnelmaa, kenkien kopinaa, vapautta kun on saanut laukut hihnalle ja pääsee croissantille ja kahville. Lentokoneessa kaikki on vielä edessä, on luotu mielikuvia Googlen ja kohteen matkailusivujen avulla.

Pidän kaupunkilomista, kuljeskelusta, taidemuseoista, kirkoista, vanhoista linnoista, kahviloista ja puistoista. Joskus on ihanaa reissata valmiiden ruokapatojen ääreen meren rantaan tai kylpylään, lämpöön. Valkeat lumihuiput kutsuvat myös aika ajoin ja silloin tunnelma on aivan erilainen ja sporttinen. Pidän kuitenkin eniten omatoimimatkailusta. Tällöin reissunsa saa suunnitella omannäköiseksi ja seikkailla.

Olinkin hyvin onnellinen kun kuulin tänään radiosta, että Madventures-kaksikko oli saanut valtion tiedonjulkistamispalkinnon. http://www.radiocity.fi/uutiset/vapaalla/madventuresille-valtion-tiedonjulkistamispalkinto/2/3881 Wau! Ei mitään karmivaa reportaasia sota-alueilta, ei kuivaa poliittista hapatusta vaan reippaasti eri tavalla tehtyä hurttia ja hurjaa menoa maailmalta. Kieltämättä joskus ohjelmaa katsoessa on tullut mieleen, että miten noiden miesten vatsakalvot voivat kaiken heidän kokeilemansa eksoottisen ja kihelmöivän, tulisen ja ei niin hygieenisen ruoan jäljiltä.



"Tuomas Milonoff ja Riku Rantala ovat onnistuneet luomaan omaperäisen seikkailumatkailuun perustuvan konseptin, joka lisää maailman tuntemustamme erityisesti kehittyvien maiden osalta. Tekijöiden lähestymistapa eri maihin on viihdyttävä, karismaattinen, kiinnostava, omakohtainen ja kantaaottavakin. Tällä otteella tekijät onnistuvat puhuttelemaan erityisesti nuorisoa, jonka tavoittaminen on tavallisemmin keinoin haasteellista. 

Tekijöiden kehittämää konseptia voidaan sanoa kansainväliseksi menestykseksi. Työn perustana on Madventures-televisiosarjan kolme tuotantokautta. Sarjan kolmatta tuotantokautta (2009) on esitetty Yhdysvallat ja Britannia mukaanluettuina 189 maassa. Tekijät ovat saaneet useita televisioalan ja matkailualan palkintoja. 

Televisiosarjaan liittyen tekijäkaksikko on julkaissut kirjat Madventures. Kansainvälisen seikkailijan opas (2007), Mad Cook. Kulinaristinen seikkailukirja ( 2010) ja Mad World. Seikkailijan Atlas (2011). Tulossa on lisäksi Mad Manners, joka käsittelee kulttuurietikettejä ja kulttuurien yhteentörmäyksiä (julkaistaan syksyllä 2012). 

Tekijät aloittivat matkailun ja ohjelmien teon hyvin vaatimattomalla budjetilla. Kahdestaan he muodostivat ja muodostavat yhä koko kuvausryhmän, vaikka tavallisesti sarjoja tehdään kymmenien ihmisten tuotantoryhmällä. Silti Madventures on laadukas sarja, tosin rosoinen, eivätkä tekijät halua siloiteltua kuvaa antaakaan. Myös faktat ja kartat tulevat esimerkiksi Seikkailijan Atlas -teoksessa riittävästi esitellyksi. 

Tekijät hankkiutuvat ohjelmissaan lähelle paikallista väestöä, kertovat ihmisten elämästä ja kulttuurien erikoisuuksista. He ottavat tarvittaessa kantaa havaitsemiinsa epäkohtiin. " (Palkinnon perustelut)

Meidän perheen seuraava omatoimimatka on suunniteltu. Nyt sitä odotetaan Googlesta tulostetut kopiot hiirenkorvilla. Lento Barcelonaan lähtee 13.10. aamutuimaan. Espanjan maaperällä olemme klo 9 jälkeen. Vuokra-auto on sinne varattu ja sillä ajelemme noin 400 km etelään Costa Blancaa Javean kaupunkiin saakka. Javeasta olemme vuokranneet huvilan, jossa vietämme seuraavan viikon. Ympärillä on mielenkiintoisia luontokohteita, meriveden pitäisi vielä olla 23 asteista ja golfkenttäkin ihan siinä kulmilla. Eiköhän sitä viihdy!

Tosi kukkanen

Kuljin töissä Riihimäellä 12 vuotta. Syksyn tullessa kaupunkiin saapujaa ihastuttivat keltaiset pellot. Ei, ei rypsiä, rapsia, eikä voikukkaa. Auringonkukkia pellollinen! Ja mikä parasta, niitä sai poimia vapaasti.

Rakastan auringonkukkia. Olen tatuoittanut yhden sellaisen ihollenikin. 

En ole viherpeukalo, mutta auringonkukkia täytyy viljellä joka vuosi. Tämän vuoden istutukseni ovat pieniä, vahvavartisia miniaurinkoja. Laitoin niitä parvekelaatikkoon, viiteen pieneen kukkaruukkuun ja yhteen suureen siniseen. Matalia on kahta laatua, 30 senttinen tavallinen ja kerrottu. Kukkivat! Koivun juureen ja kodan vierelle istutin korkeita parimetrisiä. En tiedä, ehtivätkö jättiläiset kukkia ennen lumen tuloa.

Eilen olimme rakkaan ystäväpariskunnan kanssa pelaamassa golfia Lepaalla. Siellä oli pari pellollista auringonkukkia! Mikä ihana paikka pelata! Ehkä juuri kukkien takia peli kulki, koin itseni rentoutuneeksi ja onnistuin pienentämään tasoitustanikin. Päätimme pelikierroksen valokuvaan: minä ja ystäväni kukkina kukkien keskellä.

Tätä kirjoitan olohuoneessa nojatuolissa. Vieressä korkeassa maljakossa komeilee kolme uljasta auringonkukkaa! 

Tosi pantoum (väärin luetusta kirjan nimestä)

Keljut

Ei keljut kenkiä käytä!
Paljasjaloin potkivat pois tieltä
kaikki ajattelevat, kauniit ihmiset.
Keljut! Pahansuovat!

Paljasjaloin potkivat pois tieltä
ne, jotka nostavat peukalot ylöspäin.
Keljut! Pahansuovat!
"Muka maailman parantajat!"

Ne, jotka nostavat peukalot ylöspäin,
kävelevät mustelmat ahterissa.
Muka maailman parantajat,
verissä päin.

Kävelevät mustelmat ahterissa
kaikki ajattelevat, kauniit ihmiset,
verissä päin.
Ei keljut kenkiä käytä!



( Työpaikan pöydälle oli kollega nostanut pienen keltavihreäkantisen kirjan. Se toimii näytön suuntijana, että on hieman ergonomisempi katsella. Luen jatkuvasti kirjan nimen väärin ja se aina vaan jaksaa hymyilyttää. Jo muutama viikko sitten ajattelin, että väärin luetusta lauseesta täytyy tehdä runo. Noh, tällainen siitä tuli. Kirja on Heli Hyvösen romaan Ei keijut kenkiä käytä. )

Tosi elossa

Tässä viime viikkoina olen miettinyt elossa olemista. Ei, en ole aikonut vahingoittaa itseäni, enkä ketään muutakaan. Voisi sanoa, että elämä on lahja, mahdollisuus, jopa pyhä. Minulle elämä on kuin tyhjä ruukku, jota vuosien saatossa täytetään ja tyhjennetään. Joskus se pursuu yli, välillä tuntuu, että se on ääriään myöten tyhjä. Se saa kolhuja ja halkeamia, joista vain osan saa liimalla korjattua.

Elämä on hauras. Ihmisen kuori ei suojaa loputtomia. Nuori elää kuolemattomuuden illuusiossa, kunnes maailman uutiset tavoittavat tajunnan ja todellisuus kutistaa ikuisen elämän kuin paperiarkin. Lehdet kirjoittavat onnettomuuksien yhteydessä turhista kuolemista, että joku katastrofi vei liikaa ihmishenkiä. Kuka voi sanoa, mikä olisi muka sopiva kuolemien luku? Mitä vanhemmaksi elän, sitä arvokkaampana jokaisen päivän näen. Klisee, mutta minulle tänään hyvin totta.

Ajatukset elämisestä ovat akutisoituneet työni kautta. Olen työskennellyt kohta 20 vuotta psykiatriassa ja löytänyt kotoa kaksi ihmistä kuolleena ja ollut estämässä yhtä itsemurhayritystä. Olen viime viikkoina törmännyt ihmisiin, joilla on joko kipeitä menetyksen kokemuksia tai omakohtaista kuoleman pelkoa. Olen istunut alas ihmisen kanssa, jonka on vaikeaa tavoittaa sitä pientä liekkiä, minkä lämmössä voisi pysyä hengissä. Hiljaiseksi vetää Thanasos. Voi vain kuvitella sen tuskan, jonka itse eläminen aiheuttaa. Eikä sitä ymmärrä, ellei itse ole vastaavanlaista kuoleman viettiä kokenut. Enkä minä ole! En voi siis tietää, miltä ihmisestä oikeasti luitansa myöten tuntuu.

Yritin pohtia, mikä pitää ihmisen elossa primaaritoimintojen lisäksi. Harlowin apinakokeet osoittivat, että vaikka eläin oli ruokittu ja sai asua lämpimässä, se kuihtui eristyksissä ja vailla läheisyyttä. Meidän ihmisten käy samoin, ellei itse juuri valitse erakoitumista. Kyseenalaistan kuitenkin elinikäisen erakoitumisen. Tapaan näitäkin ihmisiä, jotka ovat joutuneet eristetyiksi yhteisöstä, koulukiusattuja, vanhempien väheksymiä, uskonnollisesti vainottuja, väkivallalla nitistettyjä, tiettyjen ahtaiden kriteerien rajaamaksi tulleita, ulkoapäin määriteltyjä ihmisiä, jotka eivät saa kasvaa itsekseen vaan jonkun toisen kuvaksi. Ja taas huomaan ihmetteleväni, miten ihminen voikin olla toiselle peto!

Suurin syy työssä tapaamaani kuolemisen haluun liittyy miltei aina toisiin ihmisiin tai sairauteen. Niihin se tästä näkökulmasta kulminoituu. Katsoin tilastoja. Suomessa itsemurhan teki vuonna 2006 reilu tuhat ihmistä.

Mikä sitten saa ihmisen pysymään hengissä? Miten pysyä järjissään tässä kakofonisessa maailmassa. Ei minulla ole siihen vastauksia... on vain omakohtaisia tärkeitä asioita, joiden vuoksi ja kanssa haluaa elää. Eikä lista ole kovin pitkä.
- oma perhe
- läheiset ihmiset
- mielekäs toiminta
- kauniit asiat
- uteliaisuus elämään
- halu kehittyä ja oppia
- vaikuttaminen asioihin
- ..........

Tästä pitää tehdä gallup: Mikä pitää sinut elossa?

Tosi taiteellista

Kirjan aika Hämeenlinnan Verkatehtaalla. Kirjoja, kirjailijoita, samanhenkisiä yhteisen asian äärellä. Taide-elämyksiä ja asiapaneeleja. Mahtavaa jouten oloa ja kirjava kopallinen tunteita.

Kirjoittajakavereiden kanssa pohdimme runojameja kuunnellessamme, miten monenlaista ilmaisua maailmaan mahtuukaan. Pilven postauksessa (http://pilve.blogspot.fi/2012/09/onko-rumaa-taidetta-olemassa.html) eilisillalta pohditaan onko rumaa taidetta. Se pani minutkin ajattelemaan kokemiani vuosien varrelta. Onko rumaa taidetta?

Niin... sitten on kysyttävä, kuka määrittelee ruman? Onko kauneus aina katsojan silmässä? Mikä viehättää toista, voi toista jopa kauhistuttaa, kolmannen se jättää totaalisen kylmäksi. Kuitenkin eilen illalla olimme harvinaisen yksimielisiä siitä, että osa kuulemistamme runoista olivat rumia, inhottaviakin jopa. Jäimme pohtimaan, mikä on ollut kirjoittajan motiivi pistää ronskeja, rivoja, rumia sanoja peräkkäin ja kutsua sitä runoksi.

Taiteen tehtävä on herättää ajatuksia ja tunteita. Siinä ainakin onnistuttiin eilen. Mutta haluanko viettää iltaani inhon väristysten vieriessä selkää pitkin, iho kananlihalla ja yökkien? En! Kesän Annikin runofestivaaleilla sain kuulla eroottista runoutta. Siinä ei ollut mitään nolottavaa, yökkimistä aiheuttavaa eikä hävettävää. Teksti oli ajoittain niissäkin ronskia, mutta kirjoitettu taidokkaasti hyvällä maulla. On siis runoja ja r u n o j a!

Pääsin inhokokemusteni jäljille Pilven pohdinnasta ja sain kiinni kaikkein yököttävimmistä taide-elämyksistä. Ne ovat videoteoksia ja tekijä on sama, Teemu Mäki. Ensimmäinen oli kissantappovideo. Järkyttävä jo näin kirjoitettuna. Julmaa, raakaa, lainvastaistakin. En voinut katsoa videota loppuun. Kyseenalaistan sen rankasti, onko se taidetta? Saako taiteen nimissä tehdä mitä vaan? Toinen Mäen video valui verkkokalvoilleni taideterapiakoulutuksessa. Meille esitettiin rinta rinnan Teemu Mäen video, jossa hän hakkaa päätään alastomana metallisen pukukaapin oveen, jossa on koukku ja naistaiteilijan (jonka nimeä en muista) videotyö viljapellon ja ladon vuodenajoista. Toinen oli raaka, väkivaltainen, brutaali pätkä, joka päättyi masturbaatioon. Teoksen sanoma ei auennut, ei sitten millään. Yökötti! Tuli tirkistelijäolo! Hävetti! Viljapeltoteos oli verkkainen, rauhaisa, viipyilevä, kaunis. Siinä ei juurikaan tapahtunut mitään, mutta katsojan mielessä tapahtui paljonkin.

Jos kaiken elämän haluaisi psykologisoida, voisi kysyä, mitä traumoja kannan sisälläni ja mitä yökötykseni ilmentää. Haluan kuitenkin itse valita paikan ja ajan, missä vapaaehtoisesti yökötyn. Satunnaisia tilanteitahan tulee vastaan ihan luontaisesti, mutta en ensisijaisesti lähde kokemaan ällötyskokemuksia taiteen pariin.

Samuli Heimonen The road part two

Kesällä Purnun taidekeskuksessa Orivedellä Samuli Heimosen valitsema kokoelma oli mielestäni synkähkö. Olin voimauttavan tarinan pajan porukalla valitsemassa omaa voimataideteosta. Alkuun tuntui vaikealta löytää sellaista siitä valikoimasta. En kuitenkaan kärsinyt teosten äärellä, en kokenut kiusallisia tunteita. Ajatuksia teokset herättivät roppa kaupalla. Oli mahtavaa nähdä, miten erilaisia  teoksia ihmiset voimatöikseen valitsivat.

Rumaa taidetta on siis olemassa. Mikä sen paikka ja tarkoitus on, riippuu katsojasta ja siitä, mihin tarpeeseensa kuluttaja lähtee taidetta hakemaan. Epäilen kuitenkin, että suurin osa ihmisistä haluaa nähdä hyvän maun mukaista taidetta.