Tässä viime viikkoina olen miettinyt elossa olemista. Ei, en ole aikonut vahingoittaa itseäni, enkä ketään muutakaan. Voisi sanoa, että elämä on lahja, mahdollisuus, jopa pyhä. Minulle elämä on kuin tyhjä ruukku, jota vuosien saatossa täytetään ja tyhjennetään. Joskus se pursuu yli, välillä tuntuu, että se on ääriään myöten tyhjä. Se saa kolhuja ja halkeamia, joista vain osan saa liimalla korjattua.
Elämä on hauras. Ihmisen kuori ei suojaa loputtomia. Nuori elää kuolemattomuuden illuusiossa, kunnes maailman uutiset tavoittavat tajunnan ja todellisuus kutistaa ikuisen elämän kuin paperiarkin. Lehdet kirjoittavat onnettomuuksien yhteydessä turhista kuolemista, että joku katastrofi vei liikaa ihmishenkiä. Kuka voi sanoa, mikä olisi muka sopiva kuolemien luku? Mitä vanhemmaksi elän, sitä arvokkaampana jokaisen päivän näen. Klisee, mutta minulle tänään hyvin totta.
Ajatukset elämisestä ovat akutisoituneet työni kautta. Olen työskennellyt kohta 20 vuotta psykiatriassa ja löytänyt kotoa kaksi ihmistä kuolleena ja ollut estämässä yhtä itsemurhayritystä. Olen viime viikkoina törmännyt ihmisiin, joilla on joko kipeitä menetyksen kokemuksia tai omakohtaista kuoleman pelkoa. Olen istunut alas ihmisen kanssa, jonka on vaikeaa tavoittaa sitä pientä liekkiä, minkä lämmössä voisi pysyä hengissä. Hiljaiseksi vetää Thanasos. Voi vain kuvitella sen tuskan, jonka itse eläminen aiheuttaa. Eikä sitä ymmärrä, ellei itse ole vastaavanlaista kuoleman viettiä kokenut. Enkä minä ole! En voi siis tietää, miltä ihmisestä oikeasti luitansa myöten tuntuu.
Yritin pohtia, mikä pitää ihmisen elossa primaaritoimintojen lisäksi. Harlowin apinakokeet osoittivat, että vaikka eläin oli ruokittu ja sai asua lämpimässä, se kuihtui eristyksissä ja vailla läheisyyttä. Meidän ihmisten käy samoin, ellei itse juuri valitse erakoitumista. Kyseenalaistan kuitenkin elinikäisen erakoitumisen. Tapaan näitäkin ihmisiä, jotka ovat joutuneet eristetyiksi yhteisöstä, koulukiusattuja, vanhempien väheksymiä, uskonnollisesti vainottuja, väkivallalla nitistettyjä, tiettyjen ahtaiden kriteerien rajaamaksi tulleita, ulkoapäin määriteltyjä ihmisiä, jotka eivät saa kasvaa itsekseen vaan jonkun toisen kuvaksi. Ja taas huomaan ihmetteleväni, miten ihminen voikin olla toiselle peto!
Suurin syy työssä tapaamaani kuolemisen haluun liittyy miltei aina toisiin ihmisiin tai sairauteen. Niihin se tästä näkökulmasta kulminoituu. Katsoin tilastoja. Suomessa itsemurhan teki vuonna 2006 reilu tuhat ihmistä.
Mikä sitten saa ihmisen pysymään hengissä? Miten pysyä järjissään tässä kakofonisessa maailmassa. Ei minulla ole siihen vastauksia... on vain omakohtaisia tärkeitä asioita, joiden vuoksi ja kanssa haluaa elää. Eikä lista ole kovin pitkä.
- oma perhe
- läheiset ihmiset
- mielekäs toiminta
- kauniit asiat
- uteliaisuus elämään
- halu kehittyä ja oppia
- vaikuttaminen asioihin
- ..........
Tästä pitää tehdä gallup: Mikä pitää sinut elossa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti