Tosi taiteellista

Kirjan aika Hämeenlinnan Verkatehtaalla. Kirjoja, kirjailijoita, samanhenkisiä yhteisen asian äärellä. Taide-elämyksiä ja asiapaneeleja. Mahtavaa jouten oloa ja kirjava kopallinen tunteita.

Kirjoittajakavereiden kanssa pohdimme runojameja kuunnellessamme, miten monenlaista ilmaisua maailmaan mahtuukaan. Pilven postauksessa (http://pilve.blogspot.fi/2012/09/onko-rumaa-taidetta-olemassa.html) eilisillalta pohditaan onko rumaa taidetta. Se pani minutkin ajattelemaan kokemiani vuosien varrelta. Onko rumaa taidetta?

Niin... sitten on kysyttävä, kuka määrittelee ruman? Onko kauneus aina katsojan silmässä? Mikä viehättää toista, voi toista jopa kauhistuttaa, kolmannen se jättää totaalisen kylmäksi. Kuitenkin eilen illalla olimme harvinaisen yksimielisiä siitä, että osa kuulemistamme runoista olivat rumia, inhottaviakin jopa. Jäimme pohtimaan, mikä on ollut kirjoittajan motiivi pistää ronskeja, rivoja, rumia sanoja peräkkäin ja kutsua sitä runoksi.

Taiteen tehtävä on herättää ajatuksia ja tunteita. Siinä ainakin onnistuttiin eilen. Mutta haluanko viettää iltaani inhon väristysten vieriessä selkää pitkin, iho kananlihalla ja yökkien? En! Kesän Annikin runofestivaaleilla sain kuulla eroottista runoutta. Siinä ei ollut mitään nolottavaa, yökkimistä aiheuttavaa eikä hävettävää. Teksti oli ajoittain niissäkin ronskia, mutta kirjoitettu taidokkaasti hyvällä maulla. On siis runoja ja r u n o j a!

Pääsin inhokokemusteni jäljille Pilven pohdinnasta ja sain kiinni kaikkein yököttävimmistä taide-elämyksistä. Ne ovat videoteoksia ja tekijä on sama, Teemu Mäki. Ensimmäinen oli kissantappovideo. Järkyttävä jo näin kirjoitettuna. Julmaa, raakaa, lainvastaistakin. En voinut katsoa videota loppuun. Kyseenalaistan sen rankasti, onko se taidetta? Saako taiteen nimissä tehdä mitä vaan? Toinen Mäen video valui verkkokalvoilleni taideterapiakoulutuksessa. Meille esitettiin rinta rinnan Teemu Mäen video, jossa hän hakkaa päätään alastomana metallisen pukukaapin oveen, jossa on koukku ja naistaiteilijan (jonka nimeä en muista) videotyö viljapellon ja ladon vuodenajoista. Toinen oli raaka, väkivaltainen, brutaali pätkä, joka päättyi masturbaatioon. Teoksen sanoma ei auennut, ei sitten millään. Yökötti! Tuli tirkistelijäolo! Hävetti! Viljapeltoteos oli verkkainen, rauhaisa, viipyilevä, kaunis. Siinä ei juurikaan tapahtunut mitään, mutta katsojan mielessä tapahtui paljonkin.

Jos kaiken elämän haluaisi psykologisoida, voisi kysyä, mitä traumoja kannan sisälläni ja mitä yökötykseni ilmentää. Haluan kuitenkin itse valita paikan ja ajan, missä vapaaehtoisesti yökötyn. Satunnaisia tilanteitahan tulee vastaan ihan luontaisesti, mutta en ensisijaisesti lähde kokemaan ällötyskokemuksia taiteen pariin.

Samuli Heimonen The road part two

Kesällä Purnun taidekeskuksessa Orivedellä Samuli Heimosen valitsema kokoelma oli mielestäni synkähkö. Olin voimauttavan tarinan pajan porukalla valitsemassa omaa voimataideteosta. Alkuun tuntui vaikealta löytää sellaista siitä valikoimasta. En kuitenkaan kärsinyt teosten äärellä, en kokenut kiusallisia tunteita. Ajatuksia teokset herättivät roppa kaupalla. Oli mahtavaa nähdä, miten erilaisia  teoksia ihmiset voimatöikseen valitsivat.

Rumaa taidetta on siis olemassa. Mikä sen paikka ja tarkoitus on, riippuu katsojasta ja siitä, mihin tarpeeseensa kuluttaja lähtee taidetta hakemaan. Epäilen kuitenkin, että suurin osa ihmisistä haluaa nähdä hyvän maun mukaista taidetta.