sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Tosi päivän poimijaksi

Olen kuullut erään psykologin sanovan, että masentuneen ihmisen mieli askaroi menneessä, ahdistuneen tulevassa. Monesti huomaan tuon määritelmän olevan aivan totta. Se iskee silmille työssäni mielenterveyskuntoutuksessa, mutta myös omaan nenään tärähtää aika ajoin. Hektinen arjen tahti pakottaa tutkimaan vähintään lähitulevaisuutta ja elämään monenlaisen keskeneräisyyden kanssa. Vaan onko siihen pakko suostua?

Siedän huonosti keskeneräisyyttä ja entistä huonommin kiirettä. En panisi rasittumista pelkästään iän lisääntymisen piikkiin vaan ajattelen kyseessä olevan myös henkisen kasvun. Mietin entistä enemmän suostumista hyötymisen sijaan, mielihyvää palkkion sijaan, laatua määrän sijaan. Huomaan hermostuvani, jos joudun miettimään monia tehtäviä etukäteen. Tuntuu kuin energia holahtaisi mustaan aukkoon ja juuri siihen elettävään hetkeen ei jää kuin rippeet. Olen pyrkinyt elämään päivässä, poimimaan päivän kerrallaan, Carpe Diem.

Carpe Diem on kenties kulahtanut klisee, liikaa hoettu, mutta kuitenkin niin totta. Wikipedia kertoo lauseen tulleen tutuksi Horatiuksen oodista, jossa hän kehottaa neitoa käyttämään kaikki hetket ja olemaan luottamatta liiaksi tulevaisuuteen. Mindfulness lienee nykypäivän carpe diem: "Kun kykenemme olemaan läsnä tässä hetkessä, olemme tietoisempia jokaisesta hetkestä ja tietoisempia meille avoimina olevista mahdollisuuksista. Mindfulnessin pyrkimyksenä ei ole päästä eroon ongelmista vaan oppia hyväksymään ne ja elämään niiden kanssa. Kabat Zinn. http://www.rentoutus-stressinhallinta.info/2-apua_stressiin.html

Entistä paremmin pysähdyn arjessa makustelemaan hetkeä, missä olen juuri nyt, miltä tuntuu, millaisia aistimuksia hetki minussa herättää. Tavoittelen niitä hetkiä, kun tunnen juurten kasvavan jaloistani lattiaan tai maan kamaraan ja rintani kohoilee syvän, rauhallisen hengityksen tahtiin. Tunnistan ahdistuksen hetket, pintahengityksen ja kiireen puristavan vanteen otsallani. Koska minulla on pitkät sosiaaliset tuntosarvet, kanssakulkijan kiire saattaa tarttua ja sen loitolla pitämiseen joudun orientoitumaan kerta toisensa jälkeen.

Lähden tänä vuonna yrittämään tietoista muutosta toimintaani, minimoimaan ahdistuksen määrää ja sietämään keskeneräisyyksiä, sillä eihän tämä maailma tämän valmiimmaksi tule. Yksi menetelmä on uusi kalenteri. Aiemmin työpäivääni on kuulunut kalenteri, joka näyttää koko viikon kerrallaan. Siinä on ollut se etu, että on pystynyt aukeaman avattuaan orientoitua uusien aikojen antamiseen ja viikon kiireeseen kertakatsomalla. Nyt hommasin kalenterin joka näyttää kaksi päivää kerrallaan. Pyrin suuntaamaan huomioni käsillä olevaan päivään kerrallaan. 

Keskityn positiivisiin asioihin, mutten kiellä negatiivistenkaan olemassaoloa. Silmien sulkeminen ei auta ketään! Kirjaan hyviä asioita ylös, teen niitä konkreettisesti näkyvämmiksi.

Yritän kuunnella kehoani ja pysäyttää tiedostamalla väärät toimintamallit: olenko oikeasti nälkäinen vai aionko napostella turhautumiseen / ahdistukseen / mielihyvään, tarvitsenko nyt kehollista vai älyllistä rasitusta jne.

Kotona kieltäydyn myös pohtimasta työasioita tai järjestelemästä kotoa materiaalia töihin vietäväksi. Teen pohtimisen ja järjestelemisen aamulla ennen töihin lähtöä. Suostun ottamaan vapaapäiviä enemmän kuin lomaoikeuteni lupaa. Kannustevapaat aion käyttää viimeistä päivää myöden ja virkavapaan mahdollisuuksia siihen päälle. En suostu syyllistymään. Valtiovallan taholtakin on kailotettu työssä jaksamisen merkitystä ja työurien pidentämistä. Kannan oman korteni kekoon näillä keinoin.  

Hetkessä eläminen kuulostaa yksinkertaiselta. Sen pitäisi olla helppo, helposti toteutettava asia, mutta se on vaikeaa. Imua erilaisiin asioihin ja hoppuun  arjessa riittää. Miten siis virittää itsensä taajuudelle, jossa on tilaa omille tuntemuksille ja omista tarpeista lähteville valinnoille? Valinnoista taitaa tämäkin muutos lähteä: valitsetko mahdollisuuden kokea ja tuntea laadullisesti määrällisen sijaan? Stop....... and then go!






6 kommenttia:

  1. Olen tässä, kotona. On puhdasta ja raikasta, lämmintä. Kaikki hyvin. Silti olen jossain muualla: huomisessa, tulevassa, menneessä, tapahtuneessa. Ei ihmisen elämän pitäisi olla ainaista suorittamista! Itselläni paljon matkaa tähän hetkeen. PS. Carpe diem tuli tutuksi Kuolleiden runoilijoiden seurasta :-) Horatius? Pyh! T. Heli K.

    VastaaPoista
  2. Wiisaita se Satu taas kirjoittaa. Ma en kyllä onnistu tuolla kahden päivän allakalla. Mutta ei se mitään. Nytkin ajattelen, että täytyy mennä töihin. Eikun ajattelenkin, että voin mennä. Olen terve ja mulla on työpaikka. Ja koti josta lähteä, ihan pian. Koitan olla repeämättä liian moneen asiaan. Siinä minuus katoaa lopullisesti. Kiitos, Satu!

    VastaaPoista
  3. Allani on pehmeä työtuoli. Kaulaa lämmittää oranssi tuubihuivi, vaikka muuten olen harmaissa. Alan asettua päivän arviointiryhmään ja teen sen jälkeen kaiken muun suunnittelemani. Illalla ajan Helsinkiin pienellä autonkäppänälläni mukanani Hanna. Tavoitteemme on klo 18 Kallion kirjasto ja kirjallisuusterapiayhdistyksen opintopiiri. Ohjaaja lähtee oppimaan ja syventymään toisen ohjaajan ohjaamaan harjoitukseen. Ennen nukkumaan menoa ehkä luen, ehkä kuukahdan väsyneenä vuoteeseen. Huomisesta en vielä tiedä enempää, kuin että uusi tiistai, uusi työpäivä tulossa.

    Aamulla oli haastetta tavoittaa tuo Leenan "voin mennä töihin"-tunne ;) Mutta nyt kun istun tässä, olen tyytyväinen. Mitä olisi elämä ilman jonkinlaisia raameja? Lilluntaako? Vapaata valintaa? Itse tarvitsen raameja, joiden sisällä hääriä.

    Ihanaa tiistaita!

    VastaaPoista
  4. Masentuneen ihmisen mieli askaroi menneessä, ahdistuneen tulevassa.. Kipeillä asioilla aloitit.
    Tuohon kun vielä lisää, ettei muista, tai halua muistaa menneitä ja pelkää ajatella tulevaa, ollaan umpikujassa. Sitä vain elää päivän kerrallaan, tuskastuu iltaa kohden ja aamulla huokaa, suoriuduin.
    On taas uusi päivä aikaa oppia hyväksymään ongelmia ja yrittää elää niiden kanssa.
    On taas uusi päivä aikaa oppia huomaaman hyvyyttä ja kauneutta elämässä. Niin siinä oppii taas luottamaan, pikkuhiljaa. Mihinkäs tässä kiirettä, valmiissa maailmassa.
    Selvitän kyllä tämän labyrintin.

    VastaaPoista
  5. Kuvaat hyvin Anonyymi masennuksen kognitiivisia ja itseen kohdistuvia vaikutuksia. Avainsanoiksi ja lauseiksi tekstistäsi toipumiselle ja kuntoutumiselle poimin: oppia hyväksymään, elää niiden kanssa, huomaamaan hyvyyttä ja kauneutta,oppia luottamaan, pikkuhiljaa, mihinkäs tässä kiire. äärimmäisen tärkeitä asioita käden ulottuvilla ja jopa iholla, mutta miksi me aika ajoin unohdamme ja hukkaamme ne?

    Eilisillan tilaisuus Kallion kirjastossa käsitteli kiltteyttä ja polkua liian kiltistä oikeasti kiltiksi. Hanna Sulander piti hienon alustuksen ja kirjoitutti meillä pari harjoitusta. Kiteytin itselleni kiltteysasiaa: Liian kiltti on kiltti muille, oikein kiltti on kiltti myös itselleen! <3

    VastaaPoista
  6. Anonyymi olisi voinut laittaa edes nimimerkin, mutta jäi sitten laittamatta. Oli vain tarkoitus antaa oma näkökantani päivien kulumisesta. Toisille on vaikeaa pitäytyä tässä ja nyt, ja toisille on vaikeaa hahmottaa yhtään tulevaisuuteen. Kuka määrittää, mikä on hyväksi mielelle? Tämä oli pointtini, mutta kummastuksekseni luit rivien välistä diagnoosini..puolet siitä.
    Ilokseni huomioit minun olevan toipumisen tiellä, palkitsit ahkerointiani. Olen kaksi vuotta menettänyt elämästäni kasaamalla itseäni kokoon, kuntoutuksen ja terapian keinoin. Vaikeinta on ollut hyväksyä, etten koskaan palaa entiselleni. Jokainen päivä vaikeuksineen muistuttaa tästä, kärsivällisyyttäni on koeteltu.. muuta vaihtoehtoa ei ole, kuin oppia keinoja selviytymään.
    Hauska sattuma, tuo kiltteyden kiteytys..tai sitten vain olet niin hyvä ihmistuntija, kun otit sen tässä puheeksi. Olen juuri oppinut, olen itse itseni voimavarojeni syöjä. Olen liian ankara itselleni. Tällä hetkellä opettelen asettamaan tavoitteeni alemmaksi, realistisemmalle tasolle ja olemaan kiltimpi itselleni.

    VastaaPoista