Tosi päivän poimijaksi

Olen kuullut erään psykologin sanovan, että masentuneen ihmisen mieli askaroi menneessä, ahdistuneen tulevassa. Monesti huomaan tuon määritelmän olevan aivan totta. Se iskee silmille työssäni mielenterveyskuntoutuksessa, mutta myös omaan nenään tärähtää aika ajoin. Hektinen arjen tahti pakottaa tutkimaan vähintään lähitulevaisuutta ja elämään monenlaisen keskeneräisyyden kanssa. Vaan onko siihen pakko suostua?

Siedän huonosti keskeneräisyyttä ja entistä huonommin kiirettä. En panisi rasittumista pelkästään iän lisääntymisen piikkiin vaan ajattelen kyseessä olevan myös henkisen kasvun. Mietin entistä enemmän suostumista hyötymisen sijaan, mielihyvää palkkion sijaan, laatua määrän sijaan. Huomaan hermostuvani, jos joudun miettimään monia tehtäviä etukäteen. Tuntuu kuin energia holahtaisi mustaan aukkoon ja juuri siihen elettävään hetkeen ei jää kuin rippeet. Olen pyrkinyt elämään päivässä, poimimaan päivän kerrallaan, Carpe Diem.

Carpe Diem on kenties kulahtanut klisee, liikaa hoettu, mutta kuitenkin niin totta. Wikipedia kertoo lauseen tulleen tutuksi Horatiuksen oodista, jossa hän kehottaa neitoa käyttämään kaikki hetket ja olemaan luottamatta liiaksi tulevaisuuteen. Mindfulness lienee nykypäivän carpe diem: "Kun kykenemme olemaan läsnä tässä hetkessä, olemme tietoisempia jokaisesta hetkestä ja tietoisempia meille avoimina olevista mahdollisuuksista. Mindfulnessin pyrkimyksenä ei ole päästä eroon ongelmista vaan oppia hyväksymään ne ja elämään niiden kanssa. Kabat Zinn. http://www.rentoutus-stressinhallinta.info/2-apua_stressiin.html

Entistä paremmin pysähdyn arjessa makustelemaan hetkeä, missä olen juuri nyt, miltä tuntuu, millaisia aistimuksia hetki minussa herättää. Tavoittelen niitä hetkiä, kun tunnen juurten kasvavan jaloistani lattiaan tai maan kamaraan ja rintani kohoilee syvän, rauhallisen hengityksen tahtiin. Tunnistan ahdistuksen hetket, pintahengityksen ja kiireen puristavan vanteen otsallani. Koska minulla on pitkät sosiaaliset tuntosarvet, kanssakulkijan kiire saattaa tarttua ja sen loitolla pitämiseen joudun orientoitumaan kerta toisensa jälkeen.

Lähden tänä vuonna yrittämään tietoista muutosta toimintaani, minimoimaan ahdistuksen määrää ja sietämään keskeneräisyyksiä, sillä eihän tämä maailma tämän valmiimmaksi tule. Yksi menetelmä on uusi kalenteri. Aiemmin työpäivääni on kuulunut kalenteri, joka näyttää koko viikon kerrallaan. Siinä on ollut se etu, että on pystynyt aukeaman avattuaan orientoitua uusien aikojen antamiseen ja viikon kiireeseen kertakatsomalla. Nyt hommasin kalenterin joka näyttää kaksi päivää kerrallaan. Pyrin suuntaamaan huomioni käsillä olevaan päivään kerrallaan. 

Keskityn positiivisiin asioihin, mutten kiellä negatiivistenkaan olemassaoloa. Silmien sulkeminen ei auta ketään! Kirjaan hyviä asioita ylös, teen niitä konkreettisesti näkyvämmiksi.

Yritän kuunnella kehoani ja pysäyttää tiedostamalla väärät toimintamallit: olenko oikeasti nälkäinen vai aionko napostella turhautumiseen / ahdistukseen / mielihyvään, tarvitsenko nyt kehollista vai älyllistä rasitusta jne.

Kotona kieltäydyn myös pohtimasta työasioita tai järjestelemästä kotoa materiaalia töihin vietäväksi. Teen pohtimisen ja järjestelemisen aamulla ennen töihin lähtöä. Suostun ottamaan vapaapäiviä enemmän kuin lomaoikeuteni lupaa. Kannustevapaat aion käyttää viimeistä päivää myöden ja virkavapaan mahdollisuuksia siihen päälle. En suostu syyllistymään. Valtiovallan taholtakin on kailotettu työssä jaksamisen merkitystä ja työurien pidentämistä. Kannan oman korteni kekoon näillä keinoin.  

Hetkessä eläminen kuulostaa yksinkertaiselta. Sen pitäisi olla helppo, helposti toteutettava asia, mutta se on vaikeaa. Imua erilaisiin asioihin ja hoppuun  arjessa riittää. Miten siis virittää itsensä taajuudelle, jossa on tilaa omille tuntemuksille ja omista tarpeista lähteville valinnoille? Valinnoista taitaa tämäkin muutos lähteä: valitsetko mahdollisuuden kokea ja tuntea laadullisesti määrällisen sijaan? Stop....... and then go!