Tosi aistirunoilua

Olen etuoikeutettu kun saan tehdä työtä,
* joka ei tunnu työlle
* asioiden parissa, jotka kiinnostavat minua
* ihmisten parissa, jotka jakavat saman mielenkiinnon
* joka herättää tunteita, oivalluksia, keskustelua ja kohtaamisia
* jota voin itse suunnitella ja toteuttaa tärkeäksi kokemallani tavalla

Tänä kesänä olen saanut kokeilla voimauttavaa kirjoittamista luonnossa. Viisas kynä luonnossa on kokoontunut jo kaksi kertaa ja kolmas ja viimeinen tapaaminen on 16.6. maanantaina. Olemme tavanneet Hämeenlinnan Kaupunginpuistossa sekä Mantereenlinnalla. Tulevana maanantaina tapaamme Aulangon maisemissa Tekosaaren kodalla. Tulevassa Vanajaveden opiston kurssijulkaisussa Viisas kynä luonnossa on ensi kesänkin ohjelmistossa. Iloitsen siitä ja kolmesta muusta ohjaamastani kurssista.

Olemme keskustelleet kurssilaisteni kanssa voimauttavan kirjoittamisen termistä. Voimauttava-, voimaannuttava- sanat herättävät monenlaisia fiiliksiä. Se on kulunut termi. Toisia se ärsyttää. On pohdittu kertooko se kirjoittajakurssilaisen vai ohjaajan prosessista: kuka / mikä voimautuu, voimaannuttaa, voimauttaa? Sain hyviä vaihtoehtoja termille Fb:n Viisas kynä -ryhmässä:

KALLIOENERGIAALATAAVA
VALTAISTAVA
OSALLISTAVA
OIVALTAVA

Itse ajattelen, että sana voimauttava on kulunut, mutta kuvaava: ihmisessä itsessä tapahtuvaa vahvistumista ja oman elämän asioiden voimallisempaa kokemista ja haltuun ottoa. Ihastuin uusista vaihtoehdoista tuohon oivaltavaan! Se on hyvin lähellä alkuperäistä, mutta siitä puuttuu kuitenkin ehkä se oivaltamisen mukanaan tuoma prosessi, jonka voi voimautumisesta lukea.

Mutta vielä toviksi ohjaajuuteen. Jotta ohjaaja itse tietäisi, millaisia vaikutuksia hänen ryhmään tuomillaan sytykkeillä on, tulee hänen aika ajoin tehdä harjoituksia itse. Kesän Viisaissa olemme pohtineet kohtaamisia, kulkeneet porttien läpi itselle tärkeää asiaa mukana kuljettaen. Olemme kuunnelleet kivien tarinaa ja tehneet aistihavaintoja kalliolla istuen. Olemme kirjoittaneet näiden tuomista oivalluksista.

Mantereenlinnalla paneuduimme kuulemaan, näkemään, haistamaan ja tuntemaan ja kirjoittamaan havaintoja kunkin aistikanavan kautta. Kustakin asitikirjoituksesta jokainen sai valita itselleen tärkeimmät ilmaisut ja tehdä niistä silmukoimalla yhden tekstin. Liitän tämän postauksen loppuun runon, jonka kirjoitin omien aistihavaintojeni pohjalta puhtaaksi kotona Mantereenlinnan ryhmäkerran jälkeen.

"Tässä lähellä on ollut nuotiopaikka.
Neulaset ovat katkeilevan kuivia,
tuli nielisi helposti sälän.
Vinot männyt, 
suuntiinsa pakotetut vai
valinneet taipua noin?
Miten voi metsä olla noin monenvihreä,
sininenkin!

Tuuli oikealla poskella
ja lämpö.
Liukkaat heinät,
joiden suonissa pulppuaa vesi.
Vesi ei kuulu tänne saakka.

Pikkulintu,
sillä on paljon kauniita nuotteja.
En kuule pilvien ääntä,
ääneti lipuvat,
nuo paksut ja kliseisen pumpuliset.
Pilvet, pilven varjo.
Jalkojen varjo viltillä
valuu kallioille.

Kallio on kova, mutta lämmin,
viltti taittaa kovimman.
Iho tuoksuu auringolle..
Sanovat, että se on D-vitamiinia.
Minä sanon, että aurinkoa.
Sama tuoksu on hiuksissa,
olkea ja onnea."