Törmään jatkuvasti siihen, että ihmiset tekevät johtopäätöksiä oletusten perusteella, osatotuuksista. Itse olen syyllistynyt tähän myös. Olen yrittänyt opetella tuosta ulos. Joskus se onnistuu, toisinaan ei. Huomasin tavan vievän hirvittävästi energiaani. Kuohahdin ihan liian heppoisesti.
Luin äskettäin postauksen, joka oli saanut suuria tunteita aikaan lukijoissaan. Hyvä niin. Eikö blogin yksi tehtävä olekin ojentaa tarjottimella asioita ja ilmiöitä, joita voi omalta kantiltaan tutkia, halutessaan kommentoida? Kommenteissa kuitenkin kuului olettamus. Rivien välistä kuului myös ihmisten erilaisuus, eri temperamentit ja toimintatavat, arvot ja suhtautuminen ulkomaailmaan. Yksi reagoi salamannopeasti ensimmäiseen ärsykkeeseen ja ryntää koneelle kommentoimaan. Toinen kaivaa tietoa, KVG, Wikipedia, viimeisimmät artikkelit. Kolmatta naurattaa koko juttu, miksi vaivautua moisesta?
Minulla on tuttuja, jotka tekevät salamannopeita johtopäätöksiä kuultuaan vain yhdensuuntaisen asiankulun. Asiathan ovat kuin norsu ja 5 sokeaa miestä. Yksi johdatellaan norsun etujalan luo ("Ahaa, pilari!"). Toinen saa pideltäväkseen norsun korvan ("Nahkainen keittiönpöydän tabletti."). Komannelle tarjotaan hännän tupsu käteen ("Verhon tupsuksi sanoisin!"). Neljäs ottaa kaksin käsin kärsästä kiinni ("Palosotilaan letku."). Viides seisoo norsun kyljen luona ja sivelee sitä ("Tämä on rapattu seinä.") Niinpä: mihin hukkui kokonaisuus?
Monilta väärinkäsityksiltä vältyttäisiin, jos ihmiset ottaisivat huomioon sen, että asioilla on monia puolia ja että me ihmiset olemme erilaisia. Millainen on luontainen tapani hankkia tietoa, tehdä päätöksiä, suhtautua ulkomaailmaan ja miten energisoidun? Nämä ominaisuudet vaikuttavat kaikessa ihmisten välisessä kommunikaatiossa, niin perheen sisäisissä jännitteissä kuin työyhteisössä.
Olen tutustunut temperamenttiluokituksiin ja saanut itse tehdä kolme erilaista versiota. Ole keltainen, keskiympyrätyyppi, ENFP: Ulospäinsuuntautunut, innovatiivinen, utelias, nopeatempoinen, spontaani, kannustava, sovittelija. Näen helposti kokonaisuuksia, en pysty niinkään keskittymään yksityiskohtiin. Suuntaviivani ovat laveat, mikä ärsyttää pedantti-patea aivan suunnattomasti. Puhun paljon. Puhun seurustellakseni, mutta myös ymmärtääkseni ja jäsentääkseni maailmaa. Kriisitilanteessa minun on pakko päästä pulputtamaan asiaa edestakaisin ja vähän kauemmaskin läheisilleni. Toinen puhuu itsekseen, sisäistä syvää pulinaa ja unohtaa, ettei ole puhunut siitä ääneen toiselle. Ja ajatustenlukuunhan harvempi pystyy.
Olen huomannut, että kun ymmärtää toiminnan taustoja, ei tarvitse kuttuuntua pelkästä vastapuolen pärstästä. Voi oppia ymmärtämään, ettei toinen tee asiaa (välttämättä, sillä heitäkin on) kiusallaan vaan aivan luontaisesti. Voi myös oppia omista ominaisuuksistaan, millaisiin konfliktitilanteisiin ne altistavat. Tuolloin ei siis enää tarvitse olla yllättynyt siitä, miksi taas olen tässä tilanteessa. Siinä tilanteessa voisi sitten yrittää miettiä, miten voin kehittää itseäni, jotta en enää viidettäsadatta kertaa kajauta päätäni karjalan mäntyyn!
Virtuaalimaailma myös mahdollistaa nopeahko ja nimettömän ärähtelyn. Ihmisistä on tullut terrierejä, toinen toistensa poliiseja ja opettajia. Kovin helposti luullaan, että on olemassa vain yksi totuus, se oma ja oikea!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti