Edinburgista lentokenttäbussiin astumisesta (klo 4.35) kotipihaan 12 h. Eikä se edes ollut pitkä paluumatka verrattuna työkaverini kotiinpaluuseen Thaimaasta: 28 h! Meidän oli määrä laskeutua Pirkkalaan 11.15. Koneen kapteeni nimeltään English (jos John English Mr Beanin elokuvahahmon mukaan niin sitten pelottaa!) päätti kolmannen koneen ylösvedon jälkeen laskeutua Turkuun klo 11.45. Ensin luulin sitä poikani pilaksi, että "äiti, me ollaan Turussa!" Mutta kyllä, pömpelin seinässä luki TURKU ÅBO! Tunti bussikuljetuksen odottelua ja köröttelyä maateitse Pirkkalan kentälle autoa hakemaan.
Mitä tapahtuu ihmisille tilanteen kriisiytyessä? Se tässä oli mielenkiintoista. Tietenkin itseänikin harmitti, että kotiin pääsy venähti; Kurkon hoidosta hakeminen, kotisaunaan pääsy, ensimmäisen pyykkikoneellisen päälle laittaminen... No niin! Ensin alkavat päät pyöriä. Minä teen sudokua. Epätietoisuus saa ihmiset liikehtimään. Vauvojen korviin sattuu ja he alkavat kiljunnan. Minä teen sudokua. Juttelen istuinnaapurini kanssa, joka sanoo, ettei ole ennen moista kokenut. Minä olen: v.-01 Zyrichissä, kun oli kova lumimyrsky ja silloin 4 v tyttäreni kiljaisi ne hyytävät sanat "Kohta rysähtää!". Yksi painaa jatkuvasti kutsunappulaa ja kolmesti lentoemännät ja stuertti käyvät neitoa rauhoittelemassa. Kolmaskin laskeutumisyritys kariutuu. Huokaan ja tuntuu, että alkaa oksettaa! Joku panee vitsiksi: "Laskeudutaan varmasti vielä johonkin Turkuun!" Päätän tehdä vielä yhden sudokun vaikkakin hikisin kourin. Hyvä jos kynä pysyy kädessä. Koneen pysähdyttyä lentokenttärakennuksen eteen alkavat taputukset ja hermostuneisuus purkautuu naureskeluna.
Odottaminen käy hermoille. Alkaa nälväily: "Puikoissa tais olla ihan Spede! Olisinhan minäkin sen rotiskon alas saanut! Sen siitä saa kun lähtee halpalentoyhtiöllä!" Huomautan lähimmilleni, että rauha! Sitten on nälkä, ärsyttää, vessahätä, kuuma, kallista, kohtuutonta, bussikin varmasti hajoaa matkalla, kunhan ensin tulee kyytiin noukkimaan. Ja tilanne nyt kuitenkin on vaan sellainen, ettei sille voi mitään. Joten auttaako rutina? Joillain alkaa armoton acting out: puhelimeen on saatava henkilö joka asiasta vastaa! Kävellään terminaalia ulos ja sisään ja hikoillaan taatusti kaksin verroin. Istun lentolaukkuni päällä, syön Edinburgin lentoasemalta ostamiani shortbreadeja ja otan aurinkoa.
Taas oltiin sisäistä Zeniä tai Muumimammaa etsimässä. Toisilla ja toisinaan se onnistui vähän paremmin, toisilla ja toisinaan ei juuri ollenkaan. Onneksi oltiin maassa ehjinä. Alkoi nimittäin se alas-ylös veivaaminen jo hermostuttaa kokeneempaakin lentomatkailijaa. Kiitos kapteeni Englishille siitä, että oli varovainen, ei riskeerannut mitään. Syyn kyllä haluaisin tietää, mikä lopulta esti laskeutumisen. Kuulutuksissa vedottiin huonoihin sääoloihin, mutta pilvien lisäksi mitään poikkeavaa ei ikkunoista näkynyt. Ihminen nimittäin haluaa vastauksia. Jokaisella lähti oma teoria tapahtumien kulusta liikehtimään päänupissa. Jokainen kuvitteli, mitä kiitoradan yllä tapahtui, tarttui toisen parempaan selitykseen sen toivossa, että se olisi oikea. Ukkosmyräkkä? Kova sade, jonka jäljiltä kiitorata olikin joki? Liian kova maatuuli? Vaikea lähestyminen pilvien vuoksi? Laskutelineissä jotain vikaa, joka laukesi Turkuun lennettäessä?
Kotona ollaan, saunottuina, hyvin syöneinä ja hieman väsyneinä, mutta kasassa. Kyllähän se keljuttikin, mutta vaikken mitään muuta olisikaan elämässä oppinut niin yhden asian olen: Turha murehtia asiaa, johon itse ei voi vaikuttaa!
"Anna minulle tyyneyttä hyväksyä se, mitä en voi muuttaa,
rohkeutta muuttaa se minkä voin ja
viisautta erottaa nämä kaksi toisistaan." Franciscus Assisialainen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti