Tosi silmukoitua

Tämän syyskuisen sunnuntain tunnelmissa kirjoittelen tänne kaksi silmukoitua runoa.

Laahaavin askelin
voima kertyy takaisin.
Rauhoitun aina,
kun alkaa sataa lunta.

Yksikään marraskuun päivä 
ei jäänyt mieleen.
Valo on irtisanottu.
Se harhailee Afrikan tasangoilla,
ei enää hymyile,
ei puhu kenellekään,
ei tarjoa lämmintä kättä.

Täällä sydänöiden maassa
muuta et voi!
Kapinoi!
Pimeys on ruoska ja kärsimys.
Sitä odottaa, että
näkisi selvästi,
erottaisi,
mikä ajatus on sinun,
mikä minun.

Olkihatun alta ei näe kurkiauraa

Aika, jolloin suru
lipui taivaalle kuin 
kevätjuhlapukuinen kurkiaura.
"Ylös ja mukaan", huikea joiku.

Aika, jolloin ahdistus
puristeli hellemmin kuin
kukaan elämässä
ja riisti kaiken.
Oli riisuutumisen aika.

Nyt ihminen velkoo saataviaan,
katsoo puiden läpi itseään,
odottaa, että elämä on raju antaessaan.
Ei kerrankin ottaisi.

Saapuivat
vastasyntynyt rakkaus
kompastellen, aukaisi umpeutuneet huokoset,
hiljainen hyvyys,
vastapuhjennut, valkoinen,
uteliaisuus, sen valo ja väri.
Tuli ilo olkihatussaan,
ojensi auringonkukkakimppua:
"Ota, miksi huolia talletat?"

Miksi itkisin?
Miksi pelkäisin?
Minulla on ihmisiä ikävä:
Iloisia, rakastavia, uteliaita, hyviä.