Tämän päivän perinnerinki on laaja. Se kattaa liki koko maailman. Ongelmana on tiedon määrä: sitä on loputtomasti. Perinnerinkinä toimii vaikka sähköpostirinki tai Fb. Tarinointi on niukempaa kuin ennen vanhaan ja sen muodot ovat muuttuneet kovastikin. Nyt kuulija / lukija joutuu ennemminkin rajaamaan infomäärää kuin kyselemään sitä lisää. Tarinointiin lienee aikaa 10 minuuttia lapsen iltasadun verran.
Muistatko satuja, joita rakastit tai pelkäsit? Meillä oli lapsuudenkodissani Valittujen Palojen Suuri Satukirja. Sain kuunnella iltasatujani sieltä. Meillä tosin eivät ihan hirveästi vanhemmat lapsille lukeneet. Kun opin lukemaan, luinkin sitten itse kirjasta kannet irti. Suuren Satukirjan suosikkini oli Kolme pientä porsasta. (Liekö ohjannut minua ammatilliselle urallenikin, sen verran neuvokkaita possupojat olivat.) Ihailin possujen kekseliäisyyttä. Toinen syy sadun viehättävyyteen taisi olla se, että se oli kaikista kirjan saduista lyhyin... Pinna ei ole koskaan ollut mikään järin pitkä...
Kun omat lapseni olivat pieniä, luin heille ahkerasti. Poika oli tosin enemmän iltalaulujen perään. Hän oli sitkeä sinnittelijä hereillä pysymisessä ja siinä saattoi puolikin tuntia vierähtää hoilatessa. Sininen uni ja Pieni pojan palleroinen olivat ehdottomat unilaulusuosikit. Jostain syystä hän halusi kuulla usein myös Mikki Hiiri Merihädässä-laulun. Päästyäni "Oon meripeikko, tyirättättää..."-kohtaan, poika alkoi itkeä. Tyrskähdyksiltään sai sanottua, "jatka vaan!" laulussa oli jotain pelottavaa, jotain lohdullista ja jotain niin koskettavaa, että sitä toisteltiin tietyssä vaiheessa illasta toiseen.
Tyttäreni oli viehättynyt sadusta Kolme Pukkia. Siinä oli jotain samaa kekseliäisyyttä kuin pienten porsaiden toiminnassa. Satu piti lukea tietyllä nuotilla aina kunkin pukin repliikkien kohdalla. Pukki-sadun rinnalle tulivat lammasleikit.
Vielä isompanakin lapset toivoivat yhteislukuhetkiä. Luimme Ronja Ryövärin Tyttären ja Hobitin. Nelisen vuotta sitten vielä luin heille Joulutarinan. Huonostihan siinä iltalukemisena kävi. HArvoina iltoina sain kappaleen selväpäisenä loppuun. Useimmin nukahtelin kesken lauseen ja jostain alitajunnan syövereistä sävelsin aivan omaa tekstiä jatkoksi. Havahduin joko hervottomaan nauruun tai tönimiseen. Kampesin itseni tanakampaan istuma-asentoon makuulta ja jatkoin loppuun. Toisinaan tarina herkisti lukijaäidin ja sanoista ei meinannut saada selvää, kun alkoi itkettää. Jossain loppuvaiheessa tytär jo tiesi katsoa naamatauluani, unohti koko tekstin ja odotti vain, koska äiti alkaa pillittää. Ihana tarina kaikkiaan ja niin tunteisiin vetoava!
Nyt poika on Potterinsa lukenut ja on siirtynyt lukiokirjoihin sekä Kingin jännäreihin. Saduista käyvät nekin. Tytär opiskelee naiseuttaan nykypäivän tyttökirjoista ja Cosmosta. Itse viihdyn myös kirjojen äärellä edelleen. Nytkin odotan joululomaa ja sitä, että saa kääriytyä sohvan mutkaan torkkupeiton, suklaarasian ja hyvän kirjan kanssa.
Muutama päivä sitten tyttäreni luki koulussa ryhmätyönään kirjoittamansa joulutarinan. Ajoin autoa ja kun tarina oli lopussa, huomasin itkeväni. Se oli lämminhenkinen ja kauniisti kirjoitettu, täynnä hyvyyttä. Olin vaikuttunut ja onnellinen, sanoilla ja lukemisella kosketettu. Seuraavana päivänä minua ilahdutti suuresti entisen kirjoittajaryhmäläiseni lähettämä joulusatu. Ihastuin siihen ikihyvikseni! Se oli moderniin muotoon kirjoitettu tarina taivaalta tipahtaneesta pikku tähdestä ja ihmisestä sitä pelastamassa. Minua viehätti tarinan sijoittaminen kirjoittajalle tuttuun ympäristöön ja työyhteisöön. Lukiessani jo hymyilin, töissä huomasin kertovani sadusta läheisimmille työkavereilleni ja tulostin sen, jos vaikka lukisin sen joulusatuna aattoiltana seurueemme jälkiruoaksi. Saanhan luvan Lenchen, saanhan?
Meillä oli myös Valittujen Palojen suuri satukirja, ei meilläkään vanhemmat lukeneet lapsille, äiti oli laiska lukija, isäni luki ahkerasti, kertoi lukeneensa Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan seitsemän kertaa. Ei kuitenkaan koskaan kotona kertonut sotajuttuja rintamalta.
VastaaPoistaMinäkin lauloin pojalleni iltaisin: Joka ilta kun lamppu sammuu ja saapuu oikea yö, niin nukkumatti hiipii ja ovehen hiljaa lyö...
Tämän pidemmälle ei tarvinnut laulaa, hän sanoi minulle: Äiti, älä laula enää, minä nukun jo.
Tässä minun lapsuuden kirjoja, joita luin moneen kertaan, aina tempasivat mukaansa yhtä mielenkiintoisina.
En muista tarkalleen, mutta ainakin neljä Pekka Töpöhäntä kirjaa minulla oli lapsuudessani:
Pekka Töpöhännän seikkailut, Pekka Töpöhännän uudet seikkailut, Pekka Töpöhäntä Amerikassa, Pekka Töpöhäntä ja Maija Maitoparta.
Luin niitä sitten vielä omalle pojalleni (synt. -69), nyt kirjat ovat luettavissa hänen lapsillaan, toivottavasti ovat tallessa.
Pekka Töpöhäntä (Pelle Svanslös) on Gösta Knutssonin luoma rakastettu lastenkirjasarja. Kirjasarja on julkaistu vuosina 1939-1972.
Pekka Töpöhännän vaimo Maija Maitoparta
Pekan ja Maijan lapset.: Mai, Muh ja Murre
Maj'lla ei ole häntää, Muff'illa on keskipitkä häntä ja Murrella pitkä häntä.
Ilkeä Monni, tarinan antagonisti, joka aina sanoo ilkeitä ja julmia asioita toisille.
Pilli ja Pulla ovat kaksi tyhmää kissaa, jotka aina kulkevat Monnin vanavedessä ja toistavat koomisia versioita siitä, mitä Monni kulloinkin sanoo.
Pilli ja Pulla ovat riippuvaisia toisistaan. Ilman toisiaan he ovat aika pelkureita ja etsivät turvaa jopa kiusaamastaan.
Heissä voi nähdä koulukiusaajien ryhmän. Heissä on myös pelkurimaisten populistien äänestäjien piirteitä.
Tirlittan - orpotyttö ihmisten ihmemaassa on Oiva Paloheimon lastenkirja vuodelta 1953. Kirjan perusteella on toteutettu useita teatterinäytelmiä, televisiotaltiointi ja elokuva.
Tarina kertoo kultatukkaisesta tytöstä, joka jää ”orpolapseksi” kun ukkonen iski hänen kotitalonsa taivaan tuuliin: ”Äidin pohjoiseen vei tuuli jäinen, isä lensi kauas etelään, ukkonen kun iski uhmapäinen, siskot myös ja veljet se vei mennessään.”
Tirlittan itse lensi kanavaan! Tirlittanille on jäänyt vain okariinapilli käteen ja pyjama päälle ja sekin väärin päin.
Tirlittan menee torille ja nälissään varastaa tomaatin. Poliisit veivät hänet kammarille jossa Tirlittan tiedusteli että: ”Milloin minut hirtetään?”. Ystävällisen poliisin avulla hän pakeni ja löysi itsensä luuvaloa sairastavan rouvan luota. Sytytettyään vanhan rouvan talon vahingossa tuleen, ja siinä sivussa parannettuaan rouvan luuvalon, hän pakeni jälleen. Etsiessään perhettään Tirlittan aiheutti kommelluksia säännöllisesti siellä ja täällä missä kulkikin. Myöhemmin Tirlittan liittyi sirkukseen, jossa hän ilmoittautui trapetsitaiteilijaksi. Kesken nuorallakävelyn hän havaitsi isänsä yleisössä, tarkkaavaisuus herpaantui ja hän putosi ja joutui sairaalaan. Onnettomuus teki Tirlittanista kuuluisan ja perhe saatiin sen ansiosta jälleen kokoon. Luuvalosta parantunut rouva rakennutti Tirlittanille uuden kodin tuhoutuneen tilalle.
Koko tarinan läpi Tirlittan keskustelee säännöllisesti ”taivaan isän kanssa” ja televisiotaltioinnin lopussa Tirlittan toteaakin, että: ”Voi kyllä että te sitten olette hienoja rouvia ja hienoja poliiseja ja kyllä te teitte minulle ihmeen. Mutta minähän olenkin taivaan isän lemmikki!”.
Kirjojen kuvatukset olen kopioinut Wikipediasta.
Pidetään kynät ja paperit lähettyvillä ja satuillaan, tehdään vaikka uuden vuoden lupaus, että ainakin kaksi satua/tarinaa kirjoitan tulevana vuonna, siinä on meille haastetta.
Mukavaa loppuvuotta!
Oho! Pääsi putkahtamaan kirjoitusvirhepaholainen: Kirjojen kuvatukset, pitäisi olla kuvaukset, no ei se haittaa... HYVÄÄ TÄTÄ ALKANUTTA VUOTTA 2013!
VastaaPoistaHeh, tuo oli söötti kirjapainopaholainen ;) Oikein ihanaa alkanutta vuotta sinne myös!
VastaaPoista