Vaan eivätpä yhtäläisyydet ulkonäköön lopu. Sisältä sitä vasta lainattua, opittua, äidinmaidossa imettyä tavaraa löytyykin.
Pääsiäispyhät vietimme perheeni kanssa vanhempiemme luona Itä-Suomessa. Oli aikaa oleskella ja seurata ikääntyvien vanhempiemme puuhailua kotonaan, meidän lapsuutemme kodeissa. Tutkailemalla puolisomme vanhempia opimme myös puolisomme tavoista toimia. Pelottavaa, mutta totta! Olen sitä mieltä, että suurimman osan noista ominaisuuksista täytyy períytyä. Olemme molemmat asuneet jo niin kauan poissa lapsuudenkodeistamme, etteivät vanhemmiten korostuvat tavat ja kotkotukset millään voi olla opittuja!
Vaikka olen opetellut omassa kodissani väljyyttä, olen taipuvainen hamstraamaan. Se ei ole ihme, kun katselee kotitaloani Imatralla. Yksikin tuoli lisää olohuoneeeen, niin se näyttäisi huonekalukaupalta. Työkalua ja -tarviketta, jota isältäni ei löydy, ei tarvita! Äitini käsityökorista (niitä on noin viisi) löytyy tarviketta joka lähtöön (viikonloppuna tarvitsin "jotain nyöriä" ja muamo kaivoi säkillisen sisalnarua). Vanhat korut, koulukirjat, miesten puvut, lasipurkit ja muovitonkat elävät omaa elämäänsä talon vintillä. Säästeliästä, ettenkö sanoisi nuukaa elämää.
Konfliktien välttelyn olen perinyt äidiltäni. Isäni on toista maata, hän oikein hakeutuu niihin. Otamme äidin kanssa rauhallisesti (yleensä) epämääräiset tilanteet, emme tee hätiköityjä johtopäätöksiä vaan "kattellaan". Äiti luottaa siihen, että asioilla on tapana järjestyä ja että niillä on joku tarkoitus. Olemme myös yhtä lahopäisiä asioissa, joilla ei nyt niin suurta merkitystä ole. Meitä yhdistää kyky ottaa asiat rennosti ja nautiskella. Itkijänaisen vikaakin on meissä molemmissa.
Mieheni nukkuu huonosti, hänellä kiehahtaa herkästi, outo tilanne saa hänet hätääntymään äkkiseltään, hän aina kysyy ensin minulta jos jokin asia ei toimi tai on hukassa. Hän on tarkka asioissa, mihin ryhtyy (ei tykkää siitä, että asiat tehdään ryssimällä *suora lainaus) Mitä kauemmin vierailemme hänen vanhempiensa luona, sitä selvemmäksi perheen dynamiikka käy. Ruokolahdella asuvat huonosti (liki olemattomasti) nukkuva, perheen asioita murehtiva, aktiivinen anoppi ja vahvatahtoinen ja tekninen appiukko. Toinen ei oikein näe ja toinen ei kuule! Ihania ihmisiä ovat appivanhempani. Heidän kauttaan ymmärrän heidän poikaansa paremmin. Olen jo useaan otteeseen pääässyt huomauttamaan miehelleni, että "kuuletko kenties isäsi äänen tuossa kohtaa?" Lapset joutuvat toistamaan selityksiään: miehenikin kuulo on uhkaavasti heikentynyt... tai sitten se on valikoitunut...
Minkähänlaisia ristisiitoksia tuosta jälkikasvustamme sitten tulee? Nyt jo näen tyttäressäni samanlaista teknistä vahvuutta kuin isässään ja papassaan. Hänessä on päättäväisyyttä ja toimeen tarttumisen voimaa. Minulta tulee ehkä rennosti ottamisen taito, uskallus hullutella ja luovuus. Pojassa on boheemiutta, mikä tulee meikäläiseltä. Hermoilun on tainnut saada isänsä puolelta tai minun isältäni... Hänen täytyy aina tietää asiat jo hyvissä ajoin. Poika ei kestä yllätyksiä. Jääräpäinen se on kuin miehen suvun uroot! Jännää nähdä, millaisiksi kehittyvät aikuistuttuaan. Kenen äänillä puhuvat ja millaisia sananparia perintönään kulljettavat?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti