Laitetaanpa tänne kenkäjoulukalenterin väliin yksi matkakertomuksen pätkä.
Olimme siis ajaneet Itävallasta Italian kautta Sveitsiin. Seuraava määränpäämme oli St Moritz. Hiljainen oli kylätie "köyhät kyykkyyn"-alueella kesäkuussa. Eteemme aukenivat kaunis järvilaakso, melkoiset korkeuserot ja kalliit kaupat. Hotellilla oli 4 *, kylpyamme ja huikea aamiainen järvinäköalalla. Vesi oli aivan turkoosinvihreää.
Iltakävelyllä katselimme kylän läpi ja käväisimme syömässä ainoassa meille sopivan hintatason auki olevassa ravintolassa. Vastaanotto oli mahtava. Tarjoilija ällistyi kuultuaan, että olimme autoilleet Suomesta saakka, kyseli aina vaan lisää ja lisää, tarjosi aperitiivit talon piikkiin ja lähtiessämme antoi vielä lahjan: paikallisen taiteilija Otto Koblerin taidekirjan. Mies huikkasi, että matkaamme Venäjälle asti. Tarjoilija vaati, että sieltä kyllä lähetätte sitten kortin ja antoi oman käyntikorttinsa.
(Lähetin kortin kotisuomesta palattuamme!)
Seuraavana aamuna jatkoimme matkaa kohti Keski-Sveitsiä, Unterägeriä. Ylitimme jälleen yhden vuoriston ja maisemat olivat henkeäsalpaavat. Keskeltä "ei mitään" löysimme Harrikka-kahvilan. Vastapäisellä rinteellä laidunsi lehmälauma, jota saatteli valtaisa kellojen kumu. Pidimme siellä pienen breikin ja sitten matka jatkui taas pitkin kapeita, osin kaiteettomia teitä. Minä kaula pitkällä kamerani kanssa, mies kädet tiukasti ratissa ja katse tien pinnassa. Eikä antanut minun ajaa, kun olisi pelottanut vielä enemmän...
Saavuimme keskelle juhlahumua. Lähikylän tiet olivat tukossa juhlaparaateja varten. Siellä vietettiin suurta taistelun muistopäivää. Ajelimme perille pyöräteitä pitkin.
Oli ihanaa nähdä vanhat ystävät ja heidän kautta tutuiksi tulleita ystäviä. Ohjelmassa oli kirpparikäyntejä, juhlaparaatin seurantaa ja tietysti juhannusjuhlat.
Paraati oli hauska. Eri kylien väkeä oli pukeutunut alueelle tyypillisiin kansallisasuihin, nykyisiin ja vuosisatojen takaisiin. Vaunuista, traktoreista ja kärryistä jaeltiin ruokaa: pikkuleipiä, kirsikoita, snapseja, appelsiineja... Alkupalat tuli nautittua kävelyn lomassa.
Ja sitten juhannus! Saimme osallistua läheisellä vuorella sijaitsevan maatilan juhannusjuhlaan.
Tila oli jo itsessään mahtava kokemus. Pihassa oli mitä erilaisimpia majoitusrakennuksia: jurttia, tiipiitä, rakennusparakeista tehtyjä huoneistoja.
Tilan yhdellä laidalla oli peura-aitaus ja lampi, navetasta kuului kukon kiekuminen ja kanojen kaakatus. Yhden jurtan kupeessa sijaitsi kanitarha ja siellä vaelteli myös sangen kesy ja hellyydenkipeä kissa. Kun kiipesi kukkulalle, näki alhaalla laaksossa olevan järven ja vastapäiset vuoret.
Juhannusjuhlan olivat alun perin laittaneet alulle suomalais-ruotsalais-sveitsiläinen ystäväporukka (anteeksi jos joku unohtui...). Nyt paikalla oli sveitsiläisiä, suomalaisia, saksalaisia, marokolainen, ruotsalainen... Kielikylpyhän siitä kehkeytyi. Jopa niin massiivinen, että minun aivoni väsähtivät puolilta öin, enkä enää kyennyt keskustelemaan millään kielellä kenenkään kanssa...
Miehet pystyttivät juhannussalon, kasasivat kokon ja tekivät loimulohta. Kuulostaa hyvin kotoisalta. Kuljeskelin kameran kanssa pitkin tilaa ja huokailin maisemia ja käkkäräisiä puita. Sää oli keskiverto suomalainen juhannussää: sateli kevyesti pitkin iltaa ja lämmintä oli rapiat 12 astetta, eli piti olla ihan hyvin vaatetettu. Vastapäiselle vuorelle satoi illan aikana lumi...
Sveitsistä matka jatkui kohti Ranskaa, Luxemburghia ja Saksaa...
Mustanpuhuvia ovat nämä viime päivien kalenterikengät! Nyt puupohjaiset saapikkaat, reilulla 10 cm:n korolla ja 3 cm platformilla. 
Vanhat vanhat klassikkoavokkaat ajalta kun lapset olivat pieniä. Siis pitkälti toistakymmentä vuotta sitten hankitut, jostain... Itse asiassa löysin nämä hiljattain uudelleen kaapin perukoilta. Saattavat kuvassa olla edelleen hieman pölyn peitossa. Eivät ole rassut päässeet ulkoilemaan vuosiin. 
Katkeria kyyneleitä vuodattaen jouduin luopumaan oransseista kiilapohjaisista nilkkureistani keväällä... (Nämä taisivat olla viime vuoden 2013 kalenteriluukussa 17).
Kirppislinjalla mennään. Fidasta taas ovat nämä kaunottaret, kympillä ostetut.
Kiilapohjat löysin muutama vuosi sitten Sveitsin matkalla. Sitä ennen olin käyttänyt sellaisia ala-asteella kevätjuhlassa ehkä vuonna -77. Ovat tukevat, jopa välttämättömät, varsinkin jos haluaa kulkea koroissa Hämeenlinnan mukulakivikaduilla ilman nilkkavammoja!
Tweed-kangasta. Korot 10 cm, pyöreät ja tanakat, aivan kuin pöydänjalat. Kerrassaan omituisen hurmaavat.
Inkkarihapsuja! 
Nämä oli alun perin tarkoitus antaa isälleni isänpäivälahjaksi. Hänellä on pienehkö jalka mieheksi, 41. Vaan kuinkas sitten kävikään... Mies (jalan koko 44-45) oli bongannut töppöset työhuoneen pöydällä, pyöritellyt niitä ja tuikannut jalkaansa. Todennut vallan mainioiksi ja ottanut käyttöönsä. Siinä ne nököttivät pihakävelyn jäljiltä eteisen lattialla eräänä päivänä, kun tulin töistä kotiin. Ei niitä enää lahjaksi voinut lähettää! Hyvään käyttöön tulivat kuitenkin täälläkin. Miehen ikivanhat Reinot olivatkin jo ihan rispaantuneet ja loppujen lopuksi kadoksissa.
Muutama vuosi sitten löysin "idän ihmeet"... Nettikaupan, missä kaikki on tosi halpaa, laatu vaihtelevaa ja koot vähän mitä sattuu. Eikö kulostakin luotettavalta?! Olen tilannut sieltä muutamat kengät (mm. kalenteriluukku 2) ja jonkun mekon. Osa on mennyt suoraan hoikemmalle perheenjäsenelle... Vaatteita valitessa kokoa pitää hilata reippaasti ylöspäin, kengissä pitää ottaa yhtä numeroa suuremmat kuin normaalisti ostaisi.
Valoa pimeään, keltaista kehiin!
Koirapoika oli mukana. Lähteen reunalla keikuin sellaisella tukikivetyksellä, kun päätin lähteä tutkimaan, mihin lähteeltä lähtevä polku johtaa. Loikkasin koira edellä vihreälle mättäälle, joka ei ollutkaan ihan tukevaa maata... Upposin polviani myöten liejuun nurmen antaessa periksi jalkojeni alla. Pikku paniikki ja jalkoja vauhdilla ylös. Ei nimittäin ollut mikään miellyttävä tunne se! Ja sitten huomasin, että toinen kenkä puuttui! Siinä sitten kyynärpäitä myöten tunnustelemaan, josko sen vielä voisi pelastaa ja ihmeen kaupalla se sieltä liejun seasta löytyi.
Iltakävelyllä katselimme kylän läpi ja käväisimme syömässä ainoassa meille sopivan hintatason auki olevassa ravintolassa. Vastaanotto oli mahtava. Tarjoilija ällistyi kuultuaan, että olimme autoilleet Suomesta saakka, kyseli aina vaan lisää ja lisää, tarjosi aperitiivit talon piikkiin ja lähtiessämme antoi vielä lahjan: paikallisen taiteilija Otto Koblerin taidekirjan. Mies huikkasi, että matkaamme Venäjälle asti. Tarjoilija vaati, että sieltä kyllä lähetätte sitten kortin ja antoi oman käyntikorttinsa.
Oli ihanaa nähdä vanhat ystävät ja heidän kautta tutuiksi tulleita ystäviä. Ohjelmassa oli kirpparikäyntejä, juhlaparaatin seurantaa ja tietysti juhannusjuhlat.
Paraati oli hauska. Eri kylien väkeä oli pukeutunut alueelle tyypillisiin kansallisasuihin, nykyisiin ja vuosisatojen takaisiin. Vaunuista, traktoreista ja kärryistä jaeltiin ruokaa: pikkuleipiä, kirsikoita, snapseja, appelsiineja... Alkupalat tuli nautittua kävelyn lomassa.
Miehet pystyttivät juhannussalon, kasasivat kokon ja tekivät loimulohta. Kuulostaa hyvin kotoisalta. Kuljeskelin kameran kanssa pitkin tilaa ja huokailin maisemia ja käkkäräisiä puita. Sää oli keskiverto suomalainen juhannussää: sateli kevyesti pitkin iltaa ja lämmintä oli rapiat 12 astetta, eli piti olla ihan hyvin vaatetettu. Vastapäiselle vuorelle satoi illan aikana lumi...
