Tosi toisilta pois?

Jos et halua lukea pähkäilyä sukupuolineutraalista avioliittolaista ja sukupuolisesta suuntautumisesta, älä lue tätä!

Tiedättekö, mikä minua ottaa ihan jumalattomasti pattiin? (Niin, todella jumalattomasti, enhän kuulu enää edes kirkkoon. Syynä erolleni oli äärikiihkouskovaisten suvaitsemattomat asenteet kaikkea mahdollista kohtaan.) No, se ärsyttää ihan näpyille asti, että kun puhutaan sukupuolisesta suuntautumisesta, niin aina se näyttäytyy keskusteluissa ja mielipidekirjoitteluissa vain seksin harrastamisena. Ihanko oikeasti ihmiset ei osaa erottaa rakkautta ja rakastelua toisistaan? Miksi pitää aina ottaa esiin vain se seksi, kun kyseessä on kahden ihmisen välinen ihmissuhde?!

Taas sukupuolineutraalin avioliittolakiäänestyksen myötä on julkisuuteen noussut massiivinen keskustelu siitä, miten väärin ja kieroutunutta on homoseksuaalinen elämä. Ihanko totta? Millaisia perversioita heterot makuuhuoneissaan, keittiöissään, työpaikkojensa vessoissa, autoissaan harrastavat? Kuinka moni ihan tavallinen heteromies haaveilee ja harrastaa esim. anaali- tai oraaliseksistä? Miten se eroaa siitä, miten miehet keskenään seksinsä hoitavat? Kysynpä vaan.

Vai onko kauhistelu omaa homofobiaa? Keneltä kahden miehen tai kahden naisen välinen rakkaus on pois? Ihmettelen sitäkin, että jotkut jyrkkäasenteiset miehet ovat kirjoitelleet, että nyt sitten kun tämä samaa sukupuolta olevien pariutuminen laillistetaan niin nyt niitä, NIITÄ, sitten tulee joka tuutista. Ihanko näin? Että tavan hetero päättäisi ihan vaan lain muutoksen takia alkaakin nyt suuntautua toisella tavalla? Ovatkohan nämä kirjoittelijat ihan järjissään?

Tarkoitus lienee mahdollistaa tasapuolisen ihmissuhteen virallistamisen malli, jotta ihmisoikeudet ja tasavertaisuus lain edessä totetuvat mm. perintötilanteissa.  Ja keneltä se sitten taas on pois? Palaan aina tähän samaan kysymykseen: Keneltä toisen onni on pois?

Adoptioasiahan se lienee sitten se toinen iso asia tässäkin keskustelussa. Että onko kahdella miehellä oikeus saada lapsi. No mieshän ei tunnetusti (ainakaan vielä) synnytä. Kuitenkin hän on tasavertainen vanhempi. Kahden naisenkaan yhteisvanhemmuutta ei hyvällä silmällä katsota. Ajatellaan, että lapsesta tulee kieroutunut eläessään homoperheessä vaikutuksille alttiina. Täh!? Jos se menisi noin, että lapsi automaattisesti omaksuisi vanhempiensa suuntautumisen aikojen alusta Eevan ja Aatamin perillisenä, tässä maailmassa ei siis pitäisi olla homoseksuaalisuutta!? Mutta kun sitä on esiintynyt maailman sivu, ihmis- ja eläinkunnassa. Kyse ei ole mistään sairaudesta vaan ihmisen persoonallisuudesta, johon seksuaalisuus osana liittyy.

Muutenkin tuo ajatus adoptiovanhempien ylenpalttisesta täydellisyydestä olisi yksi kirjoituksen aihe! Tässä maailmassa kuka tahansa muu saa ja voi lisääntyä, paitsi miessparit keskenään, naisparit keskenään ja ne, joille ei biologia lapsia suo. Teiniraskauksia on pilvin pimein, 60-vuotiaat naiset hankkiutuvat raskaaksi keinohedelmöityksellä, Afrikassa hädintuskin 13-vuotias tyttö saatetaan raskaaksi ihan "tavallisen" vielä lisääntymiskykyisen heteromiehen avuin. Onko sellaisessa elämässä lapsen etu taattu? Kuinka tasapainoiseen parisuhteeseen lapsi syntyy? Miten se, että 13-vuotias tyttö ja 60-vuotias mies, kun ovat heteropari, takaavat lapselle onnellisemman perhe-elämän kuin kahden äidin perhe? No jaa, tuosta olisi niin paljon jorinaa, että palataan alkuperäiseen aiheeseen.

Tunnen monia homoseksuaaleja, jotka ovat ihan tavallisia ihmisiä huolineen, murheineen, iloineen kaikkineen. Useimmiten vielä hyvinkin sensitiivisiä, empaattisia ja ajattelevia ihmisiä. Suvaitsevaisuudesta nyt puhumattakaan. Heillä on kaikilla 2 kättä ja 2 jalkaa, sydän paikallaan ja unelmia. Kotona on aivan samanlaisia ongelmia kuin heteroillakin parisuhteissaan: työttömyyttä, unettomuutta, alkoholismia, mustasukkaisuutta, väkivaltaakin. Yksi asia on kuitenkin, joka on minusta ihan ylitse muiden: perhenimitys! Ajatelkaa nyt, me heterot kutsumme tätä elämää harmaaksi arjeksi, heillä on sateenkaariperhe! Ja silti, minä en kuulkaa ukkokullastani irti päästä! Ei pelkoa, vaikka laki kuinka muuttuisi. Olen onnellinen ja iloinen niiden puolesta, joiden elämää tämä helpottaa!

Tosi kieliväsymys

Aivoja rasitetaan nyt oikein urakalla! Meille muutti vaihto-oppilas Argentinasta ja varamamman aivot piippaavat iltaisin.

On ihan mahtavaa saada tällainen mahdollisuus. Kielikylpy koko perheelle. Matkailuenglanti sujuu, mutta päivittäisten asioiden selittäminen ja opastus onkin sitten monimutkaisempi juttu. Huomaan aamulla aivojeni olevan notkeimmillaan. Päivällä puhe luistaa ja huomasin höpöttäväni itsekseni englanniksi kirjoittaessani harjoitteluraporttia. Illalla onkin sitten totaali TILT! Ei meinaa sanaa saada enää suusta ja kieli menee ihan solmuun. Jos ei tällä niin millä sitten ehkäistään dementiaa?!

Kunhan tästä tokenen, taidan pyytää neidolta vielä joitakin espanjan kielitunteja...

Tosi vipinää

Mitä ihmettä mahdan tehdä sitten, kun saan tämän koulutukseni loppuun 17.12.14?


Tämä syksy on täyttynyt ääriään myöten kirjoittamisesta: artikkelia, mielipidetekstiä, harjoitteluraporttia, opettajuuden käsikirjaa, kehittämistehtävää, verkkokurssia, posteria, kasvatustieteiden tehtäviä... Opiskelukirjoittamisen ja lukemisen ohessa olemme kollegani kanssa saattaneet arviointikirjaamme julkaisukuntoon. Nyt sekin alkaa onneksi olla viittä vaille!

Opiskeluun on syksykaudella kuulunut myös opetusharjoittelu, jota olen tehnyt ammattiopisto Tavastialla lähihoitajakoulutuksessa. Harjoittelu on havainnollistanut monia asioita, eikä vähiten sitä, miten paljon tuntien valmisteluun keltanokalta menee aikaa.

Täytyy huokaista helpotuksesta, että olen saanut olla opintovapaalla. Olen tehnyt töitä vain joka keskiviikko iltaisin klo 18-19.30 (Vanajaveden opisto) sekä kerran kuussa viikonlopun (Perheniemen opisto). Mutta siltikin on todettava, että vipinää on piisannut!

Kehittämistehtävän dead line on 28.11. Opetusharjoittelun saan loppuun joulukuun alkuun mennessä ja raportti tulee palauttaa heti silloin. 3.12. päättyy VOP:n syyskausi ja uusi kirjoittajaryhmä alkaa tammikuun puolivälissä. Perheniemi jatkuu toukokuun loppuun kertakuisena työkeikkana, mutta joulukuu on siitäkin vapaata. Ehkä minulle vapautuu aikaa lukea viihteellistä kirjaa tai maata sohvalla täytellen tavuristikoita ja lukien sisustuslehtiä. Ehkä lumi sataa maahan ja saan vaeltaa koiran kanssa lumisia polkuja ja räpsiä tunnelmakuvia kamerallani. Kenties poltan takkaa ja kynttilöitä, juon mustikkaglögiä ja kuuntelen Tuure Kilpeläistä ja Kaihon karavaania. Nauttimaan tulen joka tapauksessa, vaikka ole tästäkin ajasta nauttinut. Eri tavalla.

Tosi reilua rahankäyttöä

Tässä postauksessa on realismin karua kertomaa. Ei mikään valoisa kirjoitus...

Ammatillisiin opettajaopintoihini on kuulunut mielenkiintoisia kursseja. Suurimmin olen kuitenkin syttynyt ihmisoikeus- ja monikulttuurisuusasioille. Suoritan nyt toista verkkokurssia asioiden tiimoilta.  On ollut todella avartavaa tavata maahanmuuttajaopiskelijoita ja tutkia, miten maailmassa oikeasti eletään ja miten erilaiset varannot jakautuvat.

Ensinnäkin, meillä Suomessa on oppivelvollisuus. Monelle jo kouluaan pidemmälle käyneelle koulu on pakkopullaa. Viimeistään murkkuiässä alkavat rutinat monella, "kun on pakko!" Nyt olen jutellut viiden muusta kulttuurista Suomeen pakon edessä joutuneen opiskelijan kanssa. Yksi heistä oli saanut silloisessa kotimaassaan käydä peruskoulun loppuun ja aloittaa lukio-opintoja, kunnes kriisi heitti hänet toiselle puolelle palloa. Yksi oli käynyt kolme vuotta peruskoulua, yksi vuoden ja yhdellä ei ollut minkäänlaista koulutaustaa. kaikki viisi haluavat opiskella, motivaatio on kova ja osassa on noussut kiukku epäreilua lapsuutta kohtaan: "Miksi minun ei ole annettu saada tällaista koulutusta?" Noissa maissa lapsen on ollut monesti usein pakko reilu 10-vuotiaana lähteä tienaamaan perheelle elantoa.

Länsimaissa on ollut suuri kohu ebolasta. Kamala tauti, aivan selvä asia. Kukaan ei kuitenkaan ole nyt huolissaan siitä, että samaan aikaan malaria ja nälkä tappavat monikymmenkertaisesti väkeä. Niiden siirtyminen "sivistysvaltioihin", tänne läntisenpohjoiselle pallon puoliskolle ei ehkä ole niin suuri uhka kuin ebola (matkustavien ihmisten vuoksi)... Kaikkiko on suhteellista siis?

Sitäkin olen ihmetellyt, että miksi pitää laittaa rahaa asioihin, jotka jo toimivat? Kamalan paljon muutetaan esim. käytäntöjä, sääntöjä tai lakeja, jotka ovat palvelleet hyvin ja niiden muutoksella ei välttämättä saavuteta yhtään suurempia etuja kuin aiemminkaan. Rahaa menee ja heijastevaikutukset toisiin lakeihin ovat joskus arvaamattomia ja kohta solmussa keskenään.

Tänään aamu-uutisissa kerrottiin, miten Suomen valtion ostamat influenssarokotteet ovat "roskiskamaa", kun niitä jää yli. Yli jää noin 200 000 rokotetta, mikä tarkoittaa noin puolen miljoonan euron rahaläjää. THL ei saa / voi diilata valtion hankkimia rokotteita niitä tarvitseville eteenpäin, vaikka päiväystä olisi vielä jäljellä. Miksi ihmeessä? Tätä ei selitetty. Siis ne päätyvät roskiin. Jos ei voida myydä eteenpäin, voisiko ne kenties ANTAA  hyötykäyttöön vaikka paperittomien klinikoille, joita Suomessakin on jo useita?

Taannoin eräs ihmetteli, miksi olen kolmen järjestön kuukausilahjoittaja ja olenko varma, että rahat menevät oikeasti perille. Kyllä olen. Koen, että ihmisenä ihmiselle minun 30 e/kk lahjoitukseni (10 e/järjestö) on pienin mahdollinen teko, jotta edes osa ihmisoikeuksista pääsisi lähemmäs totetumistaan. Jotta Unicef saisi isorokkorokotteita vauvaikäisille, jotta kouluikäisille lapsille saataisiin kyniä, vihkoja ja aapisia. Jotta Kiinan tyttövauvat saisivat elää. Jotta mielipidevankeja ei kidutettaisi. Jotta katastrofialueille olisi jatkossakin mahdollista lähettää humanitääristä apua. Joku voi ajatella, että ostan puhdasta omatuntoa toiminnallani. Ajatelkoot! Maailmaan meteliä mahtuu ja hullumpiakin sijoituksia. Minulla on sellainen tilanne, että voin tukea valitsemiani kohteita. Miksen auttaisi? Uskon sitä paitsi, että pienistä puroista syntyvät isommat virrat.

Sitä olen kovasti ihmetellyt tutkiessani YK:n ihmisoikeuksien julistusta, että miten niin itsestään selviä asioita ei ole eri valtioissa ratifioitu. Vaikka ihmisoikeusjulistuksen asiat ovat periaatteellisesti velvoittavia ja maat ovat allekirjoittaneet ne, jokainen valtio ratifioi ne omassa tahdissaan. Vaikka Suomi on saanut vahvasti tunnustusta työstään ihmisoikeuksien hyväksi, on ratifioinnissa ihmeellisiä aukkoja. Esim. naisiin kohdistuvan väkivallan lopettaminen... Suomi on allekirjoittanut sopimuksen 2011, muttei vielä ratifioinut sitä. Miksi?

• Suomi on yksi niistä kolmesta maasta, joissa nykyisen tai entisen kumppanin tekemää fyysistä ja/tai seksuaalista väkivaltaa kokeneiden naisten osuus on korkein (30 %). Suomen edellä ovat ainoastaan Tanska ja Latvia, joissa molemmissa osuus on 32 %. EU:n keskiarvo on 22 %, ja tulokset vaihtelevat jäsenmaittain 13 prosentista 32 prosenttiin. http://www.ihmisoikeuskeskus.fi/?x177247=287926

Onko asia niin, että sitä ei koeta tällä hetkellä niin suureksi ongelmaksi? Odotetaanko, että jotain vielä isompaa ja kamalampaa tapahtuu? Onko tässäkin kyse rahasta?

Maailma syytää rahaa joukkotuhoaseisiin miljarditolkulla, muttei ole valmis sijoittamaan noita dollareita, puntia, kruunuja, euroja pallonsa ihmisiin. Se on asia, jota pienen on vaikeaa tajuta!

Tosi uusia kokemuksia lokakuussa -14

Jatketaan saman tien sarjaa "uudet asiat". 

Lokakuu oli opiskelun- ja työntäytteinen: kehittämistehtävää, artikkelia, mielipidetekstiä, arviointikirjaa, tuntisuunnitelmia, verkostokarttaa, opettajuuden käsikirjan päivitystä... Tuntisuunnitelmiin liittyen ensimmäinen uusi asia oli se, että oli ihan yksin opettajana luokan kanssa Tavastiassa. Tuntuu ihan mukavalta, että olen saanut niinkin hyvän kontaktin oppilaisiin. Nöyränä totean, että olen oppinut heiltä paljon. 

Kävin ensimmäistä kertaa kuuntelemassa livenä Haloo Helsinkiä Verkatehtaalla. Nautin! Ellin sanoitukset ovat koskettavia ja kantaaottavia, bändi soittaa hyvin yhteen. Tykkäsin erityisesti puoliakustisista osuuksista. 
 http://www.library.unlv.edu/faculty/research/bibliotherapy/index.php

Vaihto-oppilastyttö kävi meillä ensimmäistä kertaa. "DÄDI" valmisti nautaa ja ranskalaisia, "MAMI" teki bataattikeiton ja jälkiruoan. Kielikylpyä molempiin suuntiin ja saimme sovittua muuttopäivänkin marraskuulle. Wellcome Cami!

Helsingin Diakonialaitoksella kävin elämäni ensimmäistä kertaa lokakuussa. En synnyttämässä vaan koulutuksessa :D

JA nyt on taas sitten jo marraskuu!!!