Tosi keltainen

Loppukesästä minut valtasi keltainen!

Aloin nähdä keltaisia esineitä.

Kun valo alkoi vähentyä päivistä,

keltainen ryömi ovesta sisään.

Se tarttui housun lahkeeseen ja

vaati saada asettua taloksi.

Enhän minä hennonut sitä poiskaan työntää,

vaikka olin sitä inhonnut monta vuotta.

Keltaiselle ei kuitenkaan riittänyt taloksi asettuminen.

Se alkoi haluta enemmän, enemmän.

Keltainen tuli iholle.

Ihastuin keltaiseen toppiin.

Ostin keltaiset sandaalit ja rannekorun.

Niitä piti saada katsella.

Minua pelotti!

Ajattelin sen elinvoimaisuuden vievän minusta energiaa, muuttavan minut kalvakkaan ruumiin näköiseksi.

Mutta keltaisella oli tehtävä.

Se ei vienytkään energioitani.

Se toi sitä takaisin.

Pimeys on energiavaras

ja sitä vastaan keltainen taistelee!

Puin keltaisen topin päälleni.

Varuiksi siihen päälle valkoisen t-paidan,

ettei vaan hyppisi silmille,

omille eikä vieraille.

Huomasin ostaneeni keltaiset housut.

Ennenkuulumatonta!

Seuraavaksi tuli neule,

kaulakoru,

kohta varmaan jo keltaiset kumisaappaat!

Työhuoneeseen löytyi kirpputorilta

kynäteline, jonka kyljessä on keltainen kukka.

Kellon alle asetin Van Goghin auringonkukat.

Pihassani syksyn viimeiset pörröiset

auringonkukat nyökyttävät keltaisia päitään.

Aikovatko ne antaa periksi kylmälle

ja pimeälle?

Nautin vielä koivujen keltaisuudesta,

en malta haravoida lehtiä pois.

Jos jätän ne lumen alle,

ne varmasti säteilevät energiaansa sieltä!