Tosi raskasta elämää

Se tiedetään, että ensimmäiset 10 sekuntia tapaamisesta muodostavat mielikuvan ihmisestä. Ketuttaa vaan, että ihmiset jäävät kiinni näihin mielikuviin kovin herkästi.

Olen viimeisen parin vuoden aikana kiinnittänyt huomiota ihmisten tapaan olla raskaita! Tässä tarkoitan sitä, että moni kuvittelee suurten raskaiden kokemusten,  kurtun otsassa, beigen-harmaan-tummansinisen vaatetuksen, vakavan ilmeen ja vain asiallisen puheen merkitsevän vakuuttavuutta. Vastaavasti siis tästä voisi johtaa ajatuksen, että iloinen ilme, riemunkirjavat asusteet ja kevyt "läppä" aika ajoin tarkoittavat, ettei ihminen ole vakavasti otettava. Voit olla vartennotettava vasta kun sinulla on riittävä elämänkokemus, takana nujerrettu sairaus tai traumakokemus, kirjakieli hallussa, tutkintojen lista, kuuluisa puoliso, hyvä työpaikka. Näinkö?

Työssäni toimintaterapeuttina ohjaan ihmisiä elämään omien tarpeidensa ja toiveidensa suuntaisesti. Pyrin siihen myös itse. Oman itsensä kuunteleminen voi olla rankkaa ja raskasta, mutta miksi tehdä elämästään sellaista? Loppujen lopuksi monessa asiassa kysymys on valinnoista. Kuulen jo vasta-argumentteja: etteivät ihmiset ole valinneet niitä raskaita elämäntapahtumia itselleen. Eivät, eivätkä valitsisi, vaikka saisivatkin. Niitä vaan ei voi pois pyyhkäistä, ne ovat olemassa. Valita voi sen, miten niihin alkaa suhtautua ja mitä niiden kanssa tekee!

Vaihtoehtoja:
* Jään märräämään tapahtuneita enkä päästä niistä irti ja kuvittelen, etteivät tapahtumat päästä minusta irti
* Totean, että shit happens ja jatkan elämääni turtana asian aika ajoin  pulpahdellessa tietoisuuteen ahdistuksena
* Tajuan, miten asia on vaikuttanut minuun, haluan asioiden olevan paremmin ja haen apua
* Puran kokemuksen taiteeksi
* Etsin vertaisryhmän ja käyn kokemuksiani läpi vertaisteni kanssa
* Hidas itsetuho; ryyppään ja tuhoan kehoani, laihdutan itseni olemattomiin, syön itseni mammutiksi. * Nopea itsetuho.

Raskaudessaan ihmiset huokailevat, ettei raskaita elämänkokemuksia ja niiden vaikutuksia voi ymmärtää kukaan muu kuin vastaavaa itse kokenut. Mistä lopulta tiedämme, kuka on kokenut ja mitä? Se helakan vihreään haalariin pukeutunut pirteä, itselleen nauraa osaava pulputtaja saattaa olla kaikkein vaikeimman trauman läpikäynyt, tietää siis mistä puhuu, mutta puhuu paljon ennen kaikkea muustakin. Vihreä haalari ei poista traumakokemusta, mutta voi piristä kantajaansa ja keskustelukumppaneita. Valinta! Hän voisi valita myös niin, että kun olen tämän kokenut, en voi koskaan enää olla kevyempi, hihittää tai pukeutua iloisesti.

Mitä tarkoittaa sitten olla vakavasti otettava, vakuuttava, pro? Eikö jokaisella ihmisellä tulisi olla titteli "oman elämänsä asiantuntija"? Kuka voi osoittaa sormella ja sanoa, että sinä siellä olet vakuuttavampi kuin tuo tuolla? Varsinkin jos mielikuvat syntyvät ilmeen, vaatetuksen värien tai puheen puron perusteella. Syvimmät asiat ihminen kuitenkin säästää vain läheisimmilleen tai ammattiauttajien korville.

Tosi sydämellä puurrettu

Viime syksynä tulin luvanneeksi kaikenlaista... Liittyen töihin ja osallistumiseen ja ohjaamiseen ja ja ja... Tämä kevät on noita lupauksia lunasteltu! Omaan toimeen palattu ja terapiatyö aloitettu. Metropolian ryhmämuotoisen arvioinnin täydennyskoulutus aloitettu ja ensi viikolla kevään osalta purkissa. Sen tiimoilta ensimmäinen versio käsikirjasta julkaistu. Irti Huumeista ry:n Hämeenlinnan vapaaehtoisten työnohjauksellinen Voima-ryhmä kertaa vaille ohjattu. Ja kirjallisuusterapiaohjaajakoulutus Perheniemessä on viimeistä viikonloppua vaille valmis! Kotihommelit ovat autuaasti retuperällä, mutta tiedättekö mitä? Ei paljoa harmita! Vielä...

Vain yksi sana kuvaa tätä kevättä kaikkiaan: HEKTINEN! Olen ollut innoissani, hämmentynyt, läkähtynyt, huojentunut ja ties mitä. Mutta mitä suurimmassa määrin olen ollut rakastunut! Rakastunut tähän kirjallisuusterapeuttisen työhöni (terapeuttina, kouluttajana, kirjoittajana) ja ihmisiin asian tiimoilta, niihin joiden kanssa olen saanut kirjoittaa ja niihin, joille olen kirjoittanut.

Olen huomannut, että vaikka minua pidetään hyvin sosiaalisena naisena, on minun silti helpointa ilmaista itseäni kirjoittamalla. Kirjoittamalla sanat tulevat helpommin ja minusta tuntuu, että saan niihin syvemmän kontaktin ja merkityksen. Puhuttaessa sanat katoavat avaruuteen ne sanottua, kirjoitetut sanat jäävät merkeiksi paperille, tietokoneen ruutuun, kännykkään ja vaikuttavat kauemmin! Niihin voi palata ja elää sanat uudelleen tarkasti, ei vain muistinvaraisesti.

Myös musiikissa sanat ovat rytmin ohella ne tärkeimmät. En osaa sanoa, mitä instrumentteja kappale sisältää, mutta tiedän minkä tyylin musiikkia poljento on ja opin sanat nopeasti. Kiinnyn sanoihin. Ja hoilaan! Itselleni tärkeistä kirjoista minun on vaikeaa, lähes mahdotonta, luopua. Nytkin haen epätoivoisesti yhtä lastenkirjaa kahdesta pupusta, isopupusta ja pikkupupusta, jotka kiistelevät siitä, kumpi rakastaa toista enemmän kuin toinen! Se on jossain, en vaan tiedä missä!

Lähdenkin tästä vappupäivän etsinnöille pupujahtiin! Se on toukokuu, KEVÄT!!!