Tosi Pääpoliisi

Sisäinen sensori, kriitikko, luonnehtii Natalie Goldberg sitä heppua, joka pyrkii asettamaan rajoituksia luovaan toimintaan, häiriköimään ja vaatimaan parempaa. Gillie Bolton puhutteli tuota luihua tyyppiä poliisiksi.

Millainen poliisi minun päässäni majailee? Mitä voin kirjoittaa itsestäni, läheisistäni, tapahtumista? Siveyspoliisi? Terve järki sanoo, ettei kaikkia tapahtumia / mielleyhtymiä / mielitekoja / fantasioita voi kirjoittaa päiväkirjaan, saati blogiin. Mitä jos joku lukee, ymmärtääkö asiayhteyden? Mutta jos kirjoita, olen vapaa aiheesta. Se on tallessa kansien välissä eikä minun tarvitse kantaa sitä mukanani. Kirjoitukset ovat henkisiä Post it-lappujani!

Onko poliisi suposta, suojelupoliisi? Miltä se yrittää minua suojella? Itseltänikö vai noilta tirkistelijöiltä? Yrittääkö se suojata kirjoittajaa siltä totuudelta, ettei meillä ihmisillä ole yhteistä totuutta vaan enemmän tai vähemmän tulet törmäämään ristiriitoihin ja ei aina niin rakentaviin kohtaamisiin. Salapoliisi se ainakin on. Se haluaa salata Joharin ikkunan yhden neljänneksen, kenties kaksikin.

Poliisi on perusajatukseltaan hyvis! Haaste on siinä, miten sen kanssa pystyy elämään harmonista rinnakkaiseloa. Poliisin pitääkin pystyä arkielämässä hieman kontrolloimaan. Ei ole tarkoitus ihan holtittomaksi heittäytyä. Nyt on kysymys liiasta hallinnasta ja nimenomaan suhteessa luovuuteen, itseilmaisuun. Psykiatriassa puhutaan regressiosta minän palveluksessa. Tästä on kysymys myös pääpoliisin kohdalla. Sen voi kuvitella luovaan prosessiin heittäytyessään nukkumaan. Sille voi laittaa kuulokkeet korville ja örinäheavyn soimaan. Elleivät nämä keinot auta ja saa poliisia hiljaiseksi, dumpataan sille sopiva annos Diapamia, Alproxia, Tenoxia tai Stellaa. Nukkuu, ainakin rauhoittuu.

Tosi muistutus

Tämän postauksen nimi voisi olla myös Tosi Guru. Kirjoitan nyt Gillie Boltonista, luovan ja terapeuttisen  kirjoittamisen ohjaajasta. http://gilliebolton.com/ Kirjoitan myös kokemuksestani istahtaa tämän oppiäidin ohjaukseen helmikuisena perjantaina. On todella terveellistä, välttämätöntäkin saada ohjaajana olla ajoittain ohjattavana. Oma vuoroni ohjata olisi sitten iltapäivällä. Käsillä on Kirjallisuusterapian perusteet-opintojen kuudes jakso.

Boltoniin tutustuin ensin hänen kirjojensa kautta. Seuraava kontakti oli Lahdessa vuonna 2008, jolloin Gillie oli luennoimassa Lahdessa. Saman vuoden kesänä teimme opintomatkan kollegani kanssa ja tapasimme Gillien hänen Lontoon kodissaan. Paikalla oli myös Gillien kollega Debbie ja keskustelimme terapeuttisesta kirjoittamisesta Suomessa ja Englannissa. Ylpeänä voin todeta, että me Suomessa olemme jo pitkällä kirjallisuusterapian saralla. Edelleenkään kirjallisuusterapeutti-nimike ei ole virallinen, eikä Lahden koulutus anna ammattikoulutusta, mutta asialla on siivet, erilaisia kursseja on käynnissä / vireillä. Englannissa ei vastaavia ole.

Nyt olimme workshopissa. Gillie antoi ensimmäiseksi tehtäväksi kirjoittaa 6 minuutin tekstin mitä mielestä tulee käden kautta paperille. Se toimi lämmittelynä, paineen purkuna. Ihmisellä on paljon tavaraa päässään. On hyvä tyhjentää sitä, jotta tilaa vapautuu luovuudelle ja omille ajatuksille. Gillie siteerasi Virginia Woolfia: Kuuden minuutin tekstissä on "diamonds in the dust.". Kirjoitan tuonnempanan ajatuksista, joita tuosta tuokiosta nousi timanteiksi minulle. Kuuden minuutin kuluttua Gillien kiitti rauhallisesti ja siirryimme seuraavaan harjoitukseen.

Seuraavat 6 minuuttia aikaa kirjoittaa lista. Listan jokainen kohta alkaa sanalla miksi. Listoja olin kirjoittanut aikaisemminkin, mutten kysymysten muodossa. Ja sieltä se nousi, viiden kysymyksen muodossa, mieleni salainen kuumailmapallo. Siihen oli pakko tarttua.

"Miksi valo on minulle niin tärkeä?
Astun huoneeseen ja valaisen tilan.
Miksi en saisi valaista ja loistaa?
Valo on energiaa,
valo on minussa.
Se roikkuu kaulassani kultaisessa auringossa.
Miksi valaisen huoneen?
Miksi tuolle lauseelle
pitäisi pakonomaisesti kirjoittaa perustelu,
selvitys kolmena kappaleena,
anteeksipyyntö?
Miksi syksyisin alkaa ahdistaa?"

Hiljennyimme hetkeksi lukemaan omat tekstimme ennen pienryhmäjakamista. Valo, oma ohjaajuuteni, se persoonani puoli, josta saan palautetta liki viikottain. Hyvässä, pahassa ja varottavassa.

Lyhyt tovi taitavan, rauhallisen ja hurmaavan naisen ohjauksessa. Tärkeä muistutus siitä, että ohjaajan tulee aika ajoin päästä itse ohjaukseen. Vain tätä kautta saa kokemuksen siitä, miltä harjoitukset tuntuvat, mitä ne voivat herättää, millainen voima sanoilla on.

Tosi sielunkumppaneita

Löysin sielun kumppanin Putouksen Munamiehestä. Hän avasi ideologiaansa ja olin myyty. 

”Meitä munia on monen kokoisia, näköisiä ja värisiä, mutta hyvin kaikki mahtuvat kennoon.”  

Mieheni yllätti minut illalla kertomalla, että hänen sisällään asuu pieni vihreä mies! Hän käy sisäistä painia itsensä ja ulkoisten odotusten kanssa:  teollisuus vastaan luonto. Miten pidellä tätä armasta palloa niin, että siitä olisi vielä asuttavaksi meidänkin jälkeemme?

Hiljattain kävin Setlementissä ja luin heidän esitteestään arvot, joihin toiminta pohjaa.

Arjen keskellä toteutuva lähimmäisyys

Yhteisöllisyys ja yhdessä tekeminen

Erilaisuuden arvostaminen ja tasa-arvoisuus

Luottamus ihmisessä ja yhteisössä oleviin voimavaroihin

Yksilöllisyyden kunnioittaminen 

 Löysin arvot, jotka minun oli helppo allekirjoittaa.

Mihin perustuvat elämän valinnat ja tunne siitä, että elämä on mielekästä? Arvoihin! Elämmekö niin, että oma arvomaailmamme näkyy valinnoissamme? Olen törmännyt uraohjuksiin, jotka sanovat olevansa hyvin perhekeskeisiä viettäessään viikossa sunnuntait perheen kanssa. Eläinten ystävä voi olla, koska se näyttää paperilla hyvältä. Mutta kun naapurin rakastettava koira käy kusaisemassa postilaatikon viereen hankeen, se muuttuu helvetin rakiksi. 

Arvoja tulee harvoin mietittyä, paitsi sitten kun alkaa hiertää.Voiko masennus johtua siitä, etteivät oman elämän arvot ja ulkopuolinen paine ole sovitettavissa yhteen? Mitä suurimmassa määrin. Tähän törmään työssäni jatkuvasti. Ihmisillä on tunne, etteivät he riitä, eivät hallitse tilanteita töissä, oma ajatusmaailma sotii tehtävää vastaan. Se jos mikä kuormittaa, uuvuttaa ja johtaa masennukseen. Törmäämme tilanteeseen, etteivät kaikki vaan yksinkertaisesti voi tehdä sellaista työtä, joka vastaisi omaa maailmankuvaa. Vai voisiko? 

John Lennon - Imagine http://lirama.net/song/1123/21596+215339

Ps. Saimme lauantai-iltana oman versiomme Lennonille. Euroviisukarsinnat voitti ihana Paradise Oscar maailmanparannuskappaleellaan Da Da Dam!

Tosi peli-iltoja

Ihanaa kun kaikki aika ei ole ohjelmoitua, ennalta suunniteltua ja hallittua. Eilen perjantaina kalakeittoa keitellessäni mies tuli luo ja kysyi, että lähdetäänkö ystäväpariskunnan luo pelaamaan lautapelejä. Olivat pyytäneet ihan ex tempore. Toki! Keitto valmiiksi, punkkupullo ja joululahjapeli kainaloon ja kylään.

Vanhempani harrastivat korttipeli-iltoja ollessani pieni. Lähinaapurit kokoontuivat meille pyöreän pöydän ääreen ja pelasivat Marjapussia. Hieman vanhempana pääsimme myös me lapset mukaan. Nuorena avioparina kutsuimme opiskelijakaksioomme mieheni kanssa ystäviä pelaamaan lautapelejä: Alias, Pictionary, Scruble ja Terapiapeli. Peli vaihtui, samalla vuorokausi.

Pelasimme myös Tuttu juttua. Muistatteko sen Koivusalo&Hallikainen-parin ohjelman pohjalta tehdyn lautapelin? Ne olivat vasta mielenkiintoisia iltoja. Ohjeissa sanottiin, että parantaa pariskuntien toistensa tuntemusta. Ihan joka kerralla niin ei käynyt vaan aikaan saatiin oikein kunnon sanan vaihto... kärhämä, riita... "Ethän sä tunne mua lainkaan! Mitä sä nyt tollasta meet väittämään?!"

Kinastelua ja muunlaisia hassuja tilanteita syntyi myös Pictionaryn aikana. Eräs ystäväpariskunta (tietää kenestä puhutaan tätä lukiessaan) oli aivan mainio kehittämään keskinäistä väittelyä. He myös osoittivat uskomatonta toistensa tuntemusta, ei Tuttujutussa vaan Pictionaryssä! Miehen piirtäessä aivan hirviön näköistä hahmoa vaimo tiesi sen morsiameksi. Kun vaimo sijoitti Suomen kartalle Porvoota, mies tiesi tämän heikkoudet maantiedossa ja arveli Porin paikalle pannun pisteen Porvooksi.

Nyt pelattiin Trivial Pursuitia ja Sanamaniaa. Ja minä blondi voitin Trivialin. Jeiiiii! Mieheni tietää minun heikkouteni ja vahvuuteni suhteessa tuohon peliin. Osittain... Vihreä (luonnontieteet) ja ruskea (kulttuuri ja kirjallisuus) ovat kaksi vahvinta. Sitten sattui hasardi: luuli, että oranssi (urheilu ja vapaa-aika) ei pelitä. Minä sentään olen vanha urheilija ja ruokaakin jonkun verran laittanut. Pinkki menee joiltain osin, mutta sitten päästään siniseen (maantiede) ja keltainen (HISTORIA!)... Vuosiluvut ovat kauhistukseni. En erota itäisen Euroopan valtioita toisistaa, minulle on sama onko kyseessä Kroatia, Serbia, Slovakia vai Slovenia. En tasan muista mikä joki virtaa minkäkin valtion halki tai mikä on Utahin osavaltion pääkaupunki. Niinpä sitten saatuani kaikki kakkuset Trivial-lämpäreeseeni sain surffailla keskiympyrän liepeillä keltaisen ja sinisen kysymyksen jälkeen vielä tovin. Siinä kohtaa oranssi vahinko pelasti ja toi voiton.

Sanamania ostettiin perheen joululahjapeliksi. Pelailimme sitä perheen kesken joululomalla vuorotellen korttipeli Amerikan rommin kanssa. Hauska peli myös tuo rommi. Sanamaniassa tuotetaan aihealueen mukaisesti eri kirjaimilla alkavia sanoja ja peitetään ko. kirjaimet sitä mukaa. Välillä saa poistaa 15 sekunnin ajan jostain aihealueesta toisen pelilaudalta kirjaimia. Pulinaa ja kinastelua siitä, voidaanko hieman aiheen liepeillä oleva termi hyväksyä. Hieman liikaa punaviiniä ja kieli on solmussa ja aivotoiminta heikentynyt. Kotiin!

Tyttärelle tuli nyt yövieras, pelaavat IPadilla kolikkopeliä. Poika höpisee yläkerrassa luuriin. Hänellä on yhteys kaveriinsa X-boxin ja netin kautta. Pelailua siis sielläkin. Lautapelit ovat aikuisten leikkiä. Sitä pitäisi muistaa tehdä aika ajoin. Olin jo ihan unohtanut, miten hauskaa aikuisten kesken pelaaminen onkaan. Se on varsin verraton ajanviete ja tapa tutustua ihmisen eri puoliin ja kiinnostuksiin.

Tosi omaa aikaa

Entistä vahvemmin uskon ajatukseen, että kun joku asia on muhinut päässä kylliksi ja sen kirjoittaa tai puhuu ulos, se muuttuu energiaksi, tulee osaksi tätä universumia. Ajatukset muuttuvat toiminnan iduiksi ja suuntaavat kohti toteutumista.

Syksyllä kirjoitin, että haluaisin lähteä monikulttuuriseen toimintaan, esimerkiksi Setlementtiin vapaaehtoistyöhön. Viime sunnuntaina Hämeenlinnan Kaupunkiuutisissa oli ilmoitus, jossa haettiin lisää vapaaehtoistyöntekijöitä koulutukseen maaliskuulle. Tässä se on! Tiistaina laitoin sähköpostia projektityöntekijälle ja tänään kävin tapaamassa häntä. Maaliskuussa olen menossa koulutukseen ja miettimään, missä voisin olla maahanmuuttajille avuksi.

Tapaaminen oli oikeastaan haastattelu, jossa kartoitettiin mahdollisen vapaaehtoisen taustaa ja motiiveja. Kerroin perheestäni, työstäni ja harrastuksistani. Kun kerroin ohjaavani Vanajaveden opistolla kahta ryhmää ja opettavani kerran kuussa Lahdessa kirjallisuusterapiaa sekä suunnittelevani terapeuttisen kirjoittamisen kurssia Hämeen kesäyliopistolle, työntekijä kysyi: "Koskas sulla on sitten omaa aikaa?" Hämmennyin! Kyllä se kaikki ihan minun omaa aikaani on. Teen sitä, mikä hyvältä tuntuu ja nämä asiat tuntuvat hyvältä. Hieman syyllisen oloisena totesin, että en vaan ole sellainen ihminen, joka olisi kauaa tekemättä mitään. Kiirehdin tosin lisäämään, että kyllä minä pyjamapäiviäkin osaan pitää.

Harrastukseni ovat omaa aikaani, samoin illan tössötykseni ja saunominen. Työmatka-ajot ovat minun hetkiäni  musiikin kanssa. Jopa työaikani on minun, vaikkakin olen toisen palveluksessa! Olen vapaasti valinnut kaikki elämäni toiminnot ja se vapaaehtoisuuteen perustuva ajankäyttö on se, mihin energiani käytän. En tee pakosta mitään. Vapaaehtoistoimintaankaan en lähde kenenkään painostamana tai houkuttelemana vaan aivan omasta mielenkiinnostani. Olkoon se osa uudenvuoden aiettani pyrkiä olemaan hyvä ihminen.





Päivän aikana ehtii paljon, kun elää hetkessä.






Tänään olen herännyt kymmeneltä, tehnyt vuoallisen lihamakaronilaatikkoa perheelle, käynyt ystävättäreni ja koiran kanssa lenkillä, ollut Setlementissä haastattelussa, etsinyt lapselleni kauneudenhoitotuotteita ja toppaliiviä (siinä sivussa sovitellut itselle vaatteita alemyynnisä), hakenut lauman tyttöjä koulusta, käynyt toisen ystävättäreni luona kahvilla ja tavannut kummityttöni, kirjoittanut blogia ja päivittänyt FB:n.

Nyt aion sulkea tietokoneen ja heittäytyä sohvalle Kurkon ja  kirjan kanssa. Niin, kun elää tässä hetkessä. Mieli lähtee niin helposti hortoilemaan menneisiin ja tuleviin, mutta juju on tämä hetki! En väitä, että se on helppoa. Välillä itsekin oikein hätkähdän sitä vapaata tunnetta, kun ei murehdi tulevista vastuutehtävistä, panikoi itseään hoppuun. Tila ei ole itsestäänselvyys eikä jokapäiväinen. Silloin kun sen saavuttaa, tuntee elävänsä omaa aikaa.

Tosi puhetta

Puhuminen on hopeaa, vaikeneminen kultaa! Siinä varsin monisyinen sanonta.

Hyvää tekee puhua, kun on kuormittunut stressistä, mielensä pahoittamisesta, haluaa asiansa selviksi. Hopeisia kirjainyhdistelmiä sinkoilee suusta ja jalometallin poistuessa kehosta olokin kevenee. Maailman parannusta ystävien kesken. Selittää ja perustella lapsille elämän tosiasioita ja käyttäytymissääntöjä. Parisuhteen vuorovaikutuksen merkitystä ei voi kylliksi korostaa. On niin tärkeää kertoa siitä, mitä kokee ja tekee, ehkäistä oletuksia ja väärinkäsityksiä. Sama työyhteisössä.

Vaan paljon voi olla puhetta tyhjästäkin. Pulisemaan voi sortua silloin, kun oikein jännittää (toiset taas vaikenevat tyystin). Asioita voi pyöritellä sanomatta mitään. Lauseen saa äkkiä kestämään neljättä minuuttia ja siinä vaiheessa ei enää muista, mistä puhuja on aloittanut -ehkei puhujakaan. Vanhemmiten olen huomannut puhuvani itsekseni. Ajatuskuplat vaan killuvat pään päällä (mukana myös ääni).

Puhuminen saa näissä kisoissa hopeaa ja vaikeneminen vetäisee pääpotin, kultaa. Ja se on niin totta, ettei kaikkea tarvitse / saa / pidä ääneen julistaa. Sanoja, sanoja, sanoja... Korville, joiden ei tarvitsisi niitä kuulla. Liian uskaliaita tunnustuksia väärille ihmisille. Paremmaksi panoja, toisen kurjan kokemuksen mitätöintiä. Tanssilattialla huudettu vastaus juuri kun musiikki lakkaa pauhaamasta.

Kuuntelijalta odottaa luottamuksellisuutta. Sitä toivoo ja uskoo, ettei oma asia kävele vastaan seuraavana päivänä, toisena, kolmantena, ei viikon eikä kuukaudenkaan päästä. Joskus sitä oikein korostaa, ettei asiasta saa puhua muille. Työssäni luottamuksellisuus on ammattietiikkaa ja sen avulla / kautta voin myös luoda vuorovaikutusta sellaistenkin ihmisten kanssa, jotka muuten eivät lähde asioitaan jakamaan tai kärsivät paranoijasta.

Taito on kuunnella toista, ja kuulla kuormittumatta itse, osata suodattaa ja olla empaattinen. Itse koen turhautunutta raivoa, kun tajuan, ettei tuo toinen ole ollut samoilla virtapiireillä puhuessani. Kotona hyvinkin tuttu tunne. Joskus teen vielä niin, että varmistan asian perille menon: "Mitä juuri äsken sanoin?" Toinen toistaa ja elämä jatkuu. Kunnes hänen piti muistaa, mitä olin toimittamassa. "Etkä ole mitään puhunut!" Niinpä niin.

Joskus olen tehnyt kotona niin, että lopetan puhumisen (tätä on edeltänyt jonkin asteinen kärhämä). Jo vain perheessä ihmetellään. Mies on pari ensimmäistä päivää todella tyytyväinen ja huokuu levollisuutta. Lapset yrittävät tehdä tikusta asiaa. Vaikeaahan se on, olla vaiti. Vetäydynkin silloin itsekseni koiran kanssa metsälenkeille tai makuuhuoneeseen kirjan taakse. Vaitiolon jälkeen minua kuunnellaan hetken aikaa hieman tarkemmin, asiat tapahtuvat, eikä perään soitella turhan takia.

Tänään päivittelin miehelleni polttaneeni kieleni töissä. Kuunteli... vastasikin: "Puhuisit vähemmän niin ei tulis palovammoja!" Pitäisikö minun nyt lukea jotain puhuttujen rivien välistä?

Tosi menomummi

Meillä on äitini kanssa yhteinen harrastus: murtomaahiihto. Meillä on jopa samanlaiset suksetkin. Nanot! Vedin itse nurin viikko sitten tiukassa oikeaan kaartuvassa mutkassa. Oli muuten vauhdikas lasku. Siinä hyvä latu muuttui mäen puolivälissä haarautuvaksi hässäkäksi ja lumi pöllysi, oikea pakara sai iskun ja suusta pääsi "perkele!" Äitimuori sai tänään kipsin pois jalastaan ja pääsee saunaan neljän viikon pakkotauon jälkeen.

Muamo oli lähtenyt hiihtelemään aurinkoisena päivänä. Lähestyvästä keväästä hullaantuneena hän oli kuikuillut taivaan lintuja ja mätkähtänyt kumoon. Siitä mätkähdyksestä hän selvisi vain hyvillä nauruilla. Seuraavalla viikolla muori oli jo kääntynyt kotiin päin noin neljän kilometrin päässä maalista, mutta päättikin vielä kiivetä pienelle kukkulalle maisemia ihastelemaan. Siellä piti kääntyä, vaan suksetpa eivät tehneetkään yhteistyötä vaan tarrasivat toisiinsa ja muks! Nyt sattui. Nilkka vääntyi kehon alle ja kinttua kirpaisi koko kotimatkan. Juu... mamma hiihti 4 km kotiin!

No, terkkarireissuhan siitä sitten tuli. Jalka pakettiin ja nainen pakkolepoon, kyynärsauvat liikkumiseen. Ukille jäi lumityöt ja siivoaminen. Äidille kävi aika pitkäksi. Siellä odottaa nyt useampi pari tuoreita, vasta neulottuja lapasia ja villasukkia. Jotakinhan sitä on ihmisen tehtävä, sillä ihmisellä on toiminnallinen luonne!