Tosi gaudeamus

Esikoisen ylioppilasjuhlat lähestyvät. Olemme koko kevään vitsailleet ylioppilas Larvannosta ja lauantaina koti-Larvantomme painaa valkolakin päähänsä. Tämä juhlia edeltävä aika on ollut melkoista huisketta. Itse olen pyrkinyt pysyttelemään maltillisuuden rajoissa valmistelutehtävissä, mutta mieheltä karkasi mopo käsistä...

Olen onneksi oppinut takavuosista. Olen ollut urakoija, kun tehdään, niin tehdään valmiiksi. Keskeneräiset asiat ovat häirinneet ihan vimmatusti. Vaan ei enää. Kutsun tuota vanhaa tapaani toimia "kakkuefektiksi". Tiedätte miten käy, jos kokonaista täykkäriä yrittää syödä kertahaukkauksella. No, poskille menee, rinnuksillekin ehkä hiukan. Ei se mahdu kerralla nieltäväksi. On otettava sektoreittain, pala kerrallaan.

Nämä juhlajärjestelyt laitoin sopiviksi suupaloiksi itselleni. Varasin 3 lomapäivää siivoukseen, leipomiseen ja muuhun järjestelyyn. Olin hyvin tyytyväinen itseeni!

Vaan mitä teki armas siippani? Hänen vasen olkapäänsä operoitiin 4,5 viikkoa sitten. Oli 2 viikkoa sairauslomalla ja kerkesi siinä ajassa syynätä koko talon läpeensä, huomioi kaikki epäkohdat ja mobilisoi muun perheen. Hän on loistava järjestämään stressin itselleen (ja siinä sivussa toisille) oli  sitten kysymys matkalle lähdöstä, vanhempien vierailusta tai juhlista. Niinpä meillä 2 viikkoa sitten revittiin pari 10 neliön aluetta kaivinkoneella auki ja niihin perustettiin pihakiveys. Toiseen tuli autopaikka ja toiseen betoninen istuinryhmä. Samaan syssyynhän siinä sitten siirtonurmikon asentaa reilulle sadalle neliölle, pesasee pihan ja ostaa kolmen päivän ruuat 12 hengelle.

Siinä sitten omat sektorini menivät himppasen sekaisin! Multaa ja soraa on lapioitu, vanha kitukasvuinen nurmikko myllätty, harattu, kasteltu ja jyrätty, siirtonurmikko rullattu ja istuinryhmä kasattu. Kroppa laulaa Gaudeamusta...

Ajankäyttö on jännä juttu. Nopeat mukavat tehtävät ihminen tekee suitsait. Jos tehtävä on nopea, muttei niin mukava, sitä lykkää tuonnemmaksi, kunnes deadline tikuttaa takaraivossa. Hitaat mukavat tehtävät vaativat "kakkuefektin" hallintaa. Niiden kanssa saattaa väsähtää, koska ne helposti tempaavat mukaansa, eikä puuhastelija huomaa voimiensa ehtyvän. Kaikkein lykättävimpiä ovat hitaat ikävät tehtävät.

Juhlat ja juhlajärjestelyt kuuluvat kaikkiin tehtäväluokkiin. On nopeita mukavia hommia (minulle mm. leipominen), hitaita mukavia (pyykin pesu), nopeita ikäviä tehtäviä (siivoaminen) ja hitaita ikäviä (ruumillinen reuhominen). Kaikkien näiden jälkeen tosin lopussa kiitos seisoo, eli mukavia pidempiaikaisia riemun hetkiä koittaa.

Miehelleni tyypillistä on käynnistää sijaistoiminnot, ulkoistaa stressi toimintaan. Siinä menevät sitten kaikki toiminnan tasoluokat!

Nyt on tehty raskaimmat ekstrahommat ja onneksi on vielä huominen jäljellä. Aurinko on hellinyt ahertavaa lomailijaa  ja parit mukavat puutarhakahvit on juotu ystävien seurassa. Huomenna vielä mukavinta osuutta: leivontaa ja kampaajakäynti. Illalla palaveerataan vielä kollegani kanssa juhlapäivän tarjoilusta. Hän ihana tulee tyttärensä kanssa päästämään myös äiti-ihmisen nauttimaan juhlista.

Kyllä hieman jännitys nousee jo... koululla varmasti myös kyyneleet silmiin...

Ps. vaan kyllä tuo kaikki huhtominen kannatti. Juhlat saavat nousta! Villen juhlat! Piha on nätti. Vielä kun tuo siirtonurmi juurtuisi kunnolla. Ja jos saisi nautiskella pihasta vapaalla koko kesän...

Tosi minuuden ylistys ja ryhmän voima

Maanantaina 27.5. istuimme ryhmäni kanssa Hämeenlinnan Kaupunginpuistossa huvimajassa ja kirjoitimme. Ensin 3 minuuttia tajunnanvirtaa alkaen lauseesta "Minä tahtoisin..." Seuraava 3 minuuttia lauseesta "Minä aion..." ja viimeiset 3 minuutin tajunnanvirrat käynnistyivät sanoin "Minä vaadin itselleni..." Kustakin kappaleesta kirjoittaja valitsi tärkeimmän lauseensa. Näitä aloimme jatkojalostaa.

Kirjoitin pantoumin vaatimuksestani.

Vaadin arvostavaa kohtelua!
Olen minä, en oletuksen tuote.
Minun arvoani ei kukaan mittaa,
ei määritä, ei sanele.

Olen minä, en oletuksen tuote!
Ainutlaatuisuus on nimeni.
Ei määritä, ei sanele,
minuun eivät päde keksityt lait.

Ainutlaatuisuus on nimeni,
voit kutsua minua, tulen tai en.
Minuun eivät päde keksityt laita,
onnellisuuden lait kyllä.

Voit kutsua minua, tulen tai en,
minun arvoani ei kukaan mittaa.
Onnellisuuden lait, kyllä!
Vaadin arvostavaa kohtelua!

Tahtoisin- teemasta valituista lauseista kirjoitimme ryhmärunot.

Vaeltaa kukkien keskellä, 
vahtia niiden kukintaa. 
Vaeltaa 
vapaana, vaalia tärkeää tehtävää.
Vaeltaa 
kevein askelin, kuin tunnustellen
elämän polkua. Kivikkoinen se on.
Pienimmät kivet potkin tieltäni,
nakkelen lampiin. 
Suuret paadet vaativat pysähtymään.
Hetken lepäämisen jälkeen
voin jälleen jatkaa matkaa
kivikosta
kukkasten keskelle.
Ja eteenpäin.
Olla kuin mehiläinen tuulessa,
sinnikkäästi 
eteenpäin.
Olen kuin tuuliviiri tuulen riepoteltavana.
Mutta entäs,
jos panen hanttiin, enkä käänny?

Tosi säntäilyä

Tätä maailmaa sairastuttaa kiire. On asioita, jotka on hoidettava ja useimmilla asioilla on dead linensa. Usein kuulee mainittavan, että asiat tuppaavat jäädä viime tinkaan. Miksi ihmeessä? Itselläkin.

Jos arjesta täytyy nimetä kaksi eniten energiaa syövät asiat, ovat ne mielestäni negatiivinen asennoituminen asioihin sekä keskeneräiset tehtävät. Mikää ei nakerra niin jaksamista kuin jatkuvassa negatiivisessa tunnemaailmassa pyöriminen  ja pessimismi (tästä onkin tullut kirjoitettua metritolkulla). Hyvänä kakkosena koputtelevat ne tekemättömät työt.

Kun dead line lähestyy, aletaan säntäillä. Raportti on laatimatta kokouksesta ja seuraava on huomenna. Yötyötunteja? Vieraat ovat tulossa lauantaiaamuna, asunto huutaa apua pölykoirien haukunnan yli vielä perjantaina. Ärtynyttä imurointia (tietysti kiukku on hyvä käyttövoima)? On kiire aamulla töihin (no lähde aiemmin) ja autojono jatkuu koko suoran mitalla, itse olet kääntymässä jonoon sivutieltä. Tuohon väliin ehdin. Säntäilyä ja vaaratilanteita!

Minun missioni on ollut tämän alkuvuoden, että vältä turhaa huhtomista ja stressaantumista. Kun ympärillä vilisee, se on ajoittain hyvinkin vaikeaa pysytellä rauhallisena ja stressaantumatta. Ja sitten on vielä tämä oma tsäpäkkä toimintatahti. Ommmmmm!

Tämä aamu oli liikenteessä säntäilijöitä täynnänsä. Eteen tultiin jalan, pyörällä ja autolla. Kotona tiedän säntäilyn jatkuvan: mies on saanut päähänsä pistää kolmasosan pihaa uuteen uskoon ja tänä aamuna tulivat pihakivet. Onnellinen on vielä itse pari viikkoa käsipuolena olkapääleikkauksensa vuoksi, joten ketkä säntäilevät, ketkä? Ommmmmmmm!

Pojan ylioppilasjuhlat lähestyvät. Itse juhlakalulla ei tunnu olevan hädän päivää. Puku, kengät ja lakki on hankittu. Myös äidin lyyra! Kutsukortit on tehty ja lähetetty. Olen saanut tilattua kakut ja tarjoiluapua, enkä aio säntäillä. Ensi viikolla aloitan tarjoilujen leipomisen niiltä osin, mitä voi tehdä etukäteen. Siivoamiseen valjastan kyllä juhlakalunkin ja sisarensa. Juhlat nouskoot ja niistä pitää saada järjestäjienkin nauttia säntäilemättä.

Joskus hässäkän aiheuttaa se, että oma fokus ei ole selvänä edessä. Mitä olenkaan tekemässä? Mihin tämä tähtää? Onko tällä laajempaa vaikutusta? Mihin kontekstiin tehtäväni kuuluu? Seuraa turhaa haahuilua asian laitamilla, tehotonta rimpuilua ja yrittelyä. Saman asian joutuu tekemään kenties kolminkertaisesti, ellei siihen alun perin pääse lähtemään järjestelmällisesti. (Ja näin paasaa ihminen, jonka työpöytää ei hyvällä tahdollakaan voi sanoa järjestelmälliseksi...) Tässä kohdin täytyy todeta, että me tekemällä oppijat, kinesteettiset tyypit, kärsimme tästä kenties eniten. Kädet saveen, jos ei onnistu, kysytään kaverilta, ellei tiedä, etsitään se opaskirja. Ei vaan tule mieleen pysähtyä hetkeksi kokoamaan tehtävän dataa. Säntäillään.

Mitä sinä teet, kun kiire meinaa temmata ihan vauhtiinsa? Minun keinojani ovat päiväkirjan ääreen rauhoittuminen, koiran kanssa metsässä kävely (se hoitakoon säntäilynsä siellä), kameran kanssa kuljeskelu ja leipominen. Näiden aikana ja jälkeen ajatus kulkee kirkkaampana, keho on enemmän auki ja tekemättömät hommatkin tulevat hoidettua positiivisemmin mielin.

Ommmmmmmm:ia päivään!

Ps. Yksi hyvä kirjavinkki aiheeseen liittyen. Gretchen Rubin: Onnellisuusprojekti.

Tosi naisille

Kaikille äideille, isoäideille, kummiäideille, sijaisäideille, ottoäideille ja äidinhenkisille naisille ihanaa sunnuntaita!!!

Naiseus on lahja!!!

Tiina Pystysen runon sanoin hyvää äitienpäivää.

"Puhkean kukkaan.
Oon Yönkuningattarena
loistan ja iloitsen.
Miten heleästi nauran
ja kukintoni on
helakanpunainen."

Tosi kauan aikaa edellisestä pantoumista

Pyrin hyvään tarinaan
pesemään ikkunani.
Nähdä kauemmas,
naapurin männyn taa.

Pesemään ikkunani,
antamaan valolle tilaa.
Naapurin männyn taa
peittyvät toisten murheet.

Antamaan valolle tilaa,
suostun!
Peittyvät toisten murheet
verhojen taa iltaisin.

Suostun:
nähdä kauemmas,
verhojen taa iltaisin.
Pyrin hyvään tarinaan!


Ja kevään kunniaksi ihan tavallinen runonenkin syntyi.

Heittäydyn multaan.
Haluan olla yhtä muheva
ja juureva,
tuoksua väkevästi elämälle.
Kurotan kastelukannua,
kastelen itseni
ja
kasvan.

Tosi uusia tuttavuuksia

Mitä tänään syötäisiin on oikeastaan aika oivallinen ohjelma! Ei niin, että sitä aktiivisesti katselisin, mutta se ainakin aika ajoin muistuttaa, että on olemassa muitakin vihanneksia kuin porkkana, jäävuorisalaatti, kurkku ja tomaatti.

Väitän olevani melko kaikkiruokainen. Aiemmin inhosin mm. sinihomejuustoa,  fetaa ja oliiveja. Nykyisin rakastan kahta ensimmäistä, kolmattakin kykenen syömään pieniin paloihin pilkottuna, pizzaan piilotettuna. Rajoittuneisuuteni rajoittuu nykyisin joihinkin kasviksiin. En pidä palsternakasta, selleristä enkä piparjuuresta. Niiden kitkeryys ei vetoa minuun millään lailla. Selleri menee juuri ja juuri lihakeitossa, liki liemeen muhjuuntuneena.

Mieheni suhtautuu ruokaan intohimoisesti. Sen pitää olla oikean kypsyistä, kuuman kuumaa, kylmänä tarjottavan kylmää. Ruoan koostumuksen tulee olla miellyttävä ja ruoan pitää olla jonkun väristä. Hän tulee kalamestariäidin ruokapatojen äärestä. Minun lapsuudessani ruokaan on aina suhtauduttu mutkattomasti, se on ollut yksinkertaista ja mieluiten itse kasvatettua ja kalastettua.  Nyt omassa perheessäni on aikuinen poika, joka vannoo pakastepizzojen kasvattavaan vaikutukseen sekä teinityttö, josta on ainesta ravistemusterapeutiksi.

Miehen ja tyttären vaikutuksen alaisena olen saanut avarrettua ruokamaailmaani. Mies laittaa mielellään kala- ja äyriäisruokia. Tämän vuoden puolella olemme nauttineet jo kolmella aterialla kampasimpukoita. Tytär on innostunut avokadoista. Ne eivät ole kuuluneet minun suoskkeihini, mutta neidon imussa olen alkanut pitää niistä.

Mulle ja sapuskaa...

Mies hommasi kirjan, jossa valaistaan veriryhmän mukaista syömistä. Tutkailin sitä eräänä iltana ja huomasin, että meille molemmille sopisivat pavut. Ne ovat vihreitä suomessakin kasvavia kollegoitaan lukuun ottamatta hyvin vieraita kavereita. Kipaisin kaupasta mustasilmäpapuja ja soijaa. Molempia olen kokeillut jauhelihan kanssa keitossa ja hyviltä maistuivat. Soija sitä paitsi on meille naisille hyvä proteiinin, kalsiumin ja rasvan lähde. Punaisia linssejäkin ostin pussin. Ne ovat vielä kokeilematta. Josko tempaisisin niistä salaatin?

Yritän pysyä ennakkoluulottomana ja tuomita sapuskan vasta, jos se oikeasti ei suussani hyvältä maistu. Nyt taitaa olla nälkä, kun tällaista tekstiä tuli tällä kertaa... Ismoooo, onks meil mitään ruokaa?