Tosi törppöautoilua

Ja niin sitä sitten kadut ovat kapeampia ja ihmiset kohteliaampia kuin aikoihin! Olen aloittanut reilu viikko sitten nuo työmatkaruuhkailut ja hermo on mennä harva se aamu.



Tiistaina heitettyäni teinit koulun nurkille Hätilän mäelle jatkoin matelua virran mukana kohti keskustaa ja sieltä sairaalalle. Puoli tuntia meni 8 kilometrin matkaan. Ei ihan normiaamu! Siis Hämeenlinnassa. Juuri sinä päivänä (ei ollut satanut lunta) kaikki tiekoneet: aurat, kuorma-autot ja bobcatit olivat saaneet PuuhaPete-kohtauksen ja lähteneet liikkeelle.

Neljäntenä työpäivänä töihin paluun jälkeen olin materiaalinhakureissulla paikallisen halpatavaratalon valikoimilla. Ihan kaikkea en löytänyt, mitä hakemaan läksin, mutta kassillinen tavaraa kuitenkin. Pussi takapenkille ja peruuttamaan parkkiruudusta. TuMPs! "Voi perkele!" Miten se pääsee suusta niin helposti? Vaihde ykköselle ja takaisin parkkiruutuun. Sitikkani oli "pussannut" kullan väristä Volvoa, tai sitten toisin päin. Tiedä häntä. Etupenkiltä nousi mies puku päällä ja pelkääjän paikalta toinen. Ajattelin, että nyt alkaa naisautoilun sadattelu ja ämmittely ja kiirehdin itse avaamaan keskustelun.

Taidettiin ottaa yhteen! (Ja leveä hymy)

Niinpä taidettiin... (varovainen hymyn tapainen)

Molemmat tutkivat takahelmojaan: minä apukuskin puoleista ja hän kuskin puoleista. Todettiin, että on lähdetty peruuttamaan kyllä niin yhtäaikaa näkemättä toisiamme. Siinä oli hieman lika liikkunut, ei muuta.

Se taisi olla sitten vaan sellainen pieni pusu!

Tästä jatketaan.

Seuraavana päivänä peruutin miehen auton, joka on 2 kertaa omani mittainen, lumipenkkaan. Sitä kolmatta ei vielä ole kuulunut...

Se PRKL pääsi sitten taas tänä aamuna suusta. Hallituskadulla sai tehdä rallikuskin tavoin töitä, että auto meni suoraan siinä kanelimurotaikinamössössä, joka oli vallannut ajoradat. Edessäni ajoi nuorten miesten poppikone, jonka kuljettaja päätti lennosta ilman vilkkuja vetää parkkiruutuun. Varoaikaa oli takana tuleville alle 2 sekuntia huomioiden luisuvat renkaat. Ei osunut, edes hipupusua.

Puoli kilometriä ja edessä ajavalle Jeep-kuskille iski kohteliaisuuspuuska. Juuri silloin aamuruuhkassa piti päästää se yksinäinen jalankulkija tien yli yhdessä vilkkaimmista risteyksistä. Parin sentin päähän jäi sekin suutelo.

Ystävättäreni veisteli, että pitää kuitenkin seurailla tilannetta. Tuollaisesta kevyestäkin suhteesta Volvon kanssa voi seurata vaikka mitä. Jos Sitikka alkaa vaikka munimaan. Voi syntyä pieniä Vositikoita.

 

 

Tosi tilanahtautta

On se kumma,kun ei neljä ihmistä mahdu näihin neliöihin. Meillä on kolme vessaa. Kaikissa on peili seinällä ja hana sekä allas. Meitä asuu taloss neljä. Jokaisen täytyy päästä aamulla tarpeilleen. Maskuliinien tarpeet ovat lähinnä primaareja, feminiineillä sekundaarisia. Ja aina on yksi vessaa vailla.

Koska talomme on kolmikerroksinen, vailla ovia kerrosten välillä, erilaisten tuoksujen pilvi pääsee laskeutumaan yläkerrasta olohuoneeseen ja keittiöön. Siitä syntyy mölinää. Sanoista ei välttämättä saa selvää, mutta intensiteetistä voi ymmärtää, ettei ääntely ole ystävällissävytteistä. Ei sen puoleen, ykköskerroksen aromitkaan eivät hivele nautintonystyröitä.

Meitä on siis nykyisin kaksi naista nenä peilissä kiinni paklaamassa naamaansa. Värivoide vaihtaa omistajaa ja hiuslakka sameuttaa silmälasit. Omiin rutiineihini kuuluu hammaspyykki, hiusten järjesteleminen ihmismäiseen muottiin,  silmänympärysvoide, sävyttävä päivävoide, nestemäinen luomiväri, eyeliner ja ripsiväri. Max 7 min. Tänä aamuna 16 v (uros) totesi, että äiti on sentään aika nopee, mut Venlalla kestää. Lienee iän mukanaan tuomaa rutiinia (ja huononäköisyyttä).

Hyvää huomenta vaan kaikille teille naturelleille (joilla herätyskello voi soida sen 10 min myöhemmin) ja maalipäille (aika on rahaa ja kauneutta!)

Tosi (s-)karppaaja

Joulu meni. Tänään on Nuutin päivä, sen pahan jätkän, joka viepi joulun! Se voisi viedä mennessään myös muutaman kilon, joka on parkkeerannut tuohon vyötärön seudulle. Olen saanut muutaman pahatapaisen jo häädettyä. Aloitin karppauksen.

Olen karpannut aikaisemminkin, vuonna 2004. Tuolloin lähti 7 kiloa, mutta tuli energiaa varmaan 7 Wattia lisää. Mieletön kokemus. Mutta ihminen on laiska, mukavuudenhaluinen ja liha heikko. Makea maistuu! Vuoden karpattuani palasin vanhaan mässytykseen ja sokeripöhnään gramma grammalta kilot hiipivät takaisin. Viimeisenä niittinä -07 alppihiihto-onnettomuuteni ja operoitu oikea polvi. PAM! Tulin tietoiseksi terveydelle vaarallisesta vyötärölihavuudesta, jaksamattomuudesta ja puristavista housun kauluksista.

Joten hyvä kokemus uuteen käyttöön. Aamiaisella iso lasi vettä vitamiiniporeella, omatekoinen vaniljakahvi sekä kevyt Activiaa soijaproteiinijauheella (sellainen sopiva puuro ja ääntä kohti). Viikonloppuisin, kun on aikaa kokkailla, munakasta ja pekonia. Päivällä ruokaisa katkarapu- tai kanasalaatti tai edellispäivän tähteitä (broilerin rintafile ja kirsikkatomaatteja). Välipalaksi hedelmä. Illalla perheen kanssa lihaisa päivällinen: Burgundilaista lihapataa ja höyrytettyä parsakaalia. Illalla vielä ennen nukkumaan menoa keitetty kananmuna ja pari siivua savukinkkua. Vettä, vettä ja vettä (ja vähän light colaa).

Siis proteiinia, proteiinia, proteiinia. Nälkä pysyi kurissa. Itse asiassa tavoitin pitkästä aikaa tunteen siitä, kun oikeasti on nälkä. En vain sitä syömisen himoa. Muistan ajatelleeni -04, etten ollut koskaan syönyt niin paljon ja laadukkaasti kuin karppausaikana. Erilaisten kasvisten, varsinkin kaalien, syönti viisinkertaistui. Otin ruokavalioon aivan outoja tuttavuuksia, kuten selleri ja munakoiso.

Moni vierastaa rasvan määrää, jonka syömisen karppaaminen mahdollistaa, jopa vaatii. Emme tule ajatelleeksi, että ihminen on suuressa määrin myös rasvaa. Meillä on rasva-aineenvaihdunta, joka tarvitsee syöttöä uusiutuakseen. Rasvattomien tuotteiden aiheuttamaa lihomistahan on todettu tapahtuvan, eikä ihme: keho menee rasva-aineenvaihdunnan osalta säästöliekille, eikä halua luopua varastoistaan. Mutta kun niitä ruokkii, ne alkavat liikkua. Ha haa, silavat liukkaiksi!

Luin kirjan Sokeripommi. Oli helppo samaistua kirjan kirjoittajaan, itse sokeriaddiktiin, joka on perustanut Ruotsiin sokerivieroitusklinikan. Kaupassa ei voi tiedää, mitä vasen käsi tekee irrotettuaan otteen ostoskärrystä. Ja kassalla ihmettelet, mistä ne suklaalevyt ja keksit ovat hihnalle tupsahtaneet! Sokeri ja tärkkelys aiheuttavat vaihteluita verensokerissa. Niistä seuraa helposti kierre. Humahdus ja nopea pudotus, uusi humautus ja rojahdus. Toki tarvitsemme myös hiilareita, niitä ei saa kokonaan jättää. Kunhan alkuvaihe (kiihdytys) on ohi, kiinnitetään huomiota hiilareiden laatuun. Täysjyvää, jos leivättää tai pastattaa.

Viikottain surffailen karppaus.info-sivuilla etsimässä reseptejä, vaihtelua arjen ruoanlaittoon. Olen tehnyt loistavia löytöjä. Ja se että saa syödä silloin tällöin mudcakea, pelastaa paatuneimmankin laihduttajan. Kaupassa käynti on seikkailu. Siellä menee nykyisin paljon enemmän aikaa (juu, hieman enemmän myös euroja). Joutuu kyykkimään hyllyjen edessä, välissä ja takana, kun kyttää piilohiilareita. Yllättävän moni eines on jäänyt kaupan hyllyille.

Kaksi viikkoa on kulunut ja joulukilot karisseet. Ne lähtivät helpolla. Pari päivää alkuun särkyä, kun sokeriaddiktio heitti vieroitusoireet päänuppiin. Makean himo riivaa aika ajoin, mutta kokemuksesta tiedän, että kuukauden tullessa täyteen sekin helpottaa poistuakseen pian kokonaan. Alkoi myös se mieletön energisoituminen. Tavoitteeni on tästä vielä 6000 grammaa, 6 kiloa. Kumpi näyttää paremmalta??? Niin... kilot... Minä ennen vai 4 kuukauden päästä? Katsotaan.

Tosi virtuaalivanhempi

Siis oikea kakaroitten (varsinkin omien) kauhistus! Aina näppäilemässä kommentteja päivityksiin. Omat teinit näkevät kirkuvan punaista ja se on taas niiiiiiin noloo! Kyläkadullakin saatan kasvattaa tai ymmärtää tuttuja lapsia. En vaan voi sille mitään, enkä tiedä edes haluaisinko voida. Olen vaan rakentunut näin.

Jos huomaan pihassa epäkohdan mukuloitten kesken (lähinnä kun olivat alakouluikäisiä), menen selvittelemään sitä. Kysyn eri näkökulmat ja mitä oikein tapahtui. Yhden tosi ei ole toiselle totta. Jokainen puhuu omaan pussiinsa. Pyrin oikeudenmukaiseen lopputulokseen, anteeksipyyntöön ja -antoon. Kehun hyvästä yhteistyöstä ja toden puhumisesta. Juttelen tarvittaessa vanhemmille. Siis rajaava, mutta varmasti tosi rasittavakin.

Nyt tämän kylän lapset ovat jo murkkuja, osa melkein aikuisia. Olen heidän kanssaan hyvissä väleissä; kuljettelen harrastuksiin omieni kanssa, istun keittiön pöydän ääressä höpöttelemässä tai pelaamassa korttia, olen kiinnostunut, miten koulu sujuu, mitä skeittihallilla tapahtui, millaista pätkää on nyt kuvattu, onko kaikki hyvin. Ihania nuoria ihmisiä: kiittävät kyydistä, selittävät ärtymättä outoja termejä, joita muamo ei ymmärrä. Muutamalta tyttären ystävältä olen saanut jopa joululahjoja!

Jokunen on uskaltautunut pyytämään minua Fb-kaveriksi. Olen valikoiden suostunut, punninnut edut ja haitat. Haluanko tietää ihan kaikkea, mistä teinit puhuvat. Ja ennen kaikkea, miten. Joskus päivittelen armotonta kiroamista ja räävittömyyttä. Sitä vaan on niin vaikeaa.... noh, hyväksyäkö se oikea sana sitten on. Että kolmetoista vuotias tyttö huorittelee kaveriaan, perusteluna, että sehän nyt on läppä, hellittelynimi. Hellittelynimi??? Minua ei sitten yhdenkään kaverin tarvitse tulla tuolla tavalla hellittelemään!

Tänään eräs tutun lapsi päivitti profiilinsa tekstillä: "Mihin vittuun tää maailma on menossa?" Ennen kuin huomasin, olin kommentoinut: "Toivottavasti ei ainakaan sinne... Veden alle joltain osin." Ensin tyttö tykkäsi kommentistani. Sitten vastasi: "Miehet sais hukkua sen tulvan mukana." Pakkohan siihen oli vastata: "Nuori tai vähän vanhempi, aika ajoin niistä on mieliharmia!" Äiti osallistui keskusteluun kirjoittamalla, että eipäs kiroilla. Neito poisti siihen mennessä tekemänsä päivitykset ja keskustelut sivuiltaan.

Niin, hiljainen suunnan vaihto vai kiljaistu kielto? Odottelen, koska omat lapseni sanovat Fb-kaveruutemme irti.

Tosi työntouhua

Niin se sitten loppui, vapaus. Vuorotteluvapaus! Illalla valitsin huolella kassia, jonka ottaisin työkäyttöön. Niitä on muutama, joista valita. Valitsin vaaleanharmaan, johon mahtuu suorana A4-kokoinen kirja. Siinä on myös monta taskua, joihin voi fiksusti sijoittaa koti- ja työavaimet, oman ja työkännykän, kynät, huulipunan, puuterin, muistilehtiön, pari yksittäispakattua pikkuhousun suojaa ja muistitikun. Perattuani vapaille jäätyäni työkassin sieltä löytyi noiden artikkelien lisäksi kahvilusikka, 5 kuittia, kuivunut mandariini, pari pähkinää, runokirja, 50 sentin ja 5 sentin kolikot, litistynyt Jenkki-paketti, rutistuneen vaniljalatte-pussin ja Herbalifen soijapähkinöitä. Ja huom kyniä oli 5! Teinkin aikeen, että yritän pitää työkassini nyt mahdollisimman pelkistettynä.


Yöllä en meinannut unta saada, kun ajatukset lähtivät kehittelemään uusia kuvioita. Aamulla sitten haukoteltiin. Koko päivä haukoteltiin. Työhön paluussa ei vaikeaa ole se, että on irrottautunut niin totaalisesti tunnusluvuista. Tai ettei luottaisi omaan ammattitaitoonsa. Vaikeinta on solahtaa aikatauluihin ja aamuheräämiseen. No, pari viikkoa ja ei poissa huomaa olleensakaan.


Entä sitten se työssä viihtyminen? Miten se mahdollistuu? 


Muista en tiedä, mutta minä en ole yksin puurtaja. Vapaalla kaipasin ennen kaikkea tiimejä, ihmisiä, joiden kanssa jaan arkeni viitenä päivänä viikossa 37,jotain tunnin ajan. Oli ihanaa nähdä työkavereita. Minulla on siis hyviä työkavereita! 


Ryhmähuoneen valkotaululla luki isoilla kirjaimilla "tervetuloa töihin Satu!" Pöytäkalenterissa maanantain kohdalla sama teksti. Työkaverini toi vanhan kalenterini ja toivotti tervetulleeksi töihin. Kantta koristi kuva Barcelonasta, kortti, jonka ostin vuonna -07 paikan päältä (sama kuva on kirjan Tuulen varjo kannessa). Uudet täyttösivut odottivat lokerikossani. Itse asiassa löysin toisetkin toimintaterapian ryhmätilan pöydältä. Päätin kuitenkin palauttaa sisukset poliklinikan toimistoon ja pitää oman itse ostetun oranssin sekä työ- että siviilikäytössä. Kahdesta menee vain sekaisin. Sitä paitsi oranssin löytää laukusta aina helpommin kuin tumman. Naisen käsilaukku (työlaukkukin) on kuin musta aukko jo itsessään (ja niinpä onnistuin jo ensimmäisenä päivänä kadottamaan 8 avaimen nipun tuohon pelkistettyyn kassiini).


Kaipaan työhöni haasteita. En vaan ole sellainen ihminen, joka vuodesta toiseen tykkäisi puurtaa saman kaavan mukaan peläten muutoksia. Ilman muutoksia kuolisin tylsyyteen!


Päivä alkoi palaverilla, jossa loimme toimintaterapiatiimin kanssa alkuvuoden suuntaviivoja. Tämä vuosi alkoi hyvin, sillä saan kollegan jakamaan työtä: sairaalaosastot P2, P3, P3a, P4 ja P5, nuorten aikuisten päiväkuntoutus, päiväosasto, psykiatrian poliklinikka ja yleissairaalapsykiatrian poliklinikka. Siinä kyllä jakamista riittää! Ei tarvitse enää peräsuoli pitkällä, kieli vyön alla, tyrä rytkyen (ja mitä niitä kaikkia kliseitä on?) rynnätä paikasta toiseen. Huh!


Kävimme tiedusteluretkellä yhden osastonhoitajan juttusilla ja sitten raameja luomaan. Ajankäyttösuunnitelmaa tilanahtauteen. Muutoksia arviointisysteemeihin: 4 kertaa vuodessa koottavasta nonstopiksi, moniammatillisia yhsteistyökuvioita. Työhuoneen raivaus: raskastekoinen vähällä käytöllä ollut lipasto pihalle ja keveä kirjoituspöytä tilalle, 2 pussillista paperijätettä roskikseen. Työntämisestä, vetämisestä ja kyykistelystä kipeytynyt selkä. Onneksi tämä työ ei ihan joka päivä ole yhtä fyysistä!


Ja ettei arki nujertaisi alleen jo ensimmäisenä työpäivänä seitsemään kuukauteen, piti täyttää muutama virkavapaa-, kannustevapaa-, koulutus- ja vuosilomahakemus. Kalenteria selaillessa huomasin, että kohtahan se on jo hiihtoloma ja matka Sveitsiin. Sitten vapauttaa pääsiäinen pitkäksi viikonlopuksi, eikä vappuunkaan ole enää neljää kuukautta! Näillä suunnitelmilla ja lomilla sitä pärjännee toukokuun loppuun. 

Tosi tarpeellista

Tulin Tupperware-kutsuilta. Minut varustettiin sinne lauseella: "Ja mitään et sitten osta." Sillä asenteella lähdin. No arvatkaa nyt sitten, miten kävi!

Esittelykierros oli hyvä. Meitä oli 16 naista ja jokainen sai mainita suosikkituotteensa Tupperilta. Hetken siinä ehti omaa vuoroaan odotellessa miettiä, mitähän kaappien uumenista löytyy ja mitä käytän. On tullut istuttua muutamilla kutsuilla... eikä se ole aina (lue: juuri koskaan) jäänyt pelkäksi istuskeluksi. Tutustumisen jälkeen kuunnellessani tuote-esittelyä ajattelin, että tämähän onkin hyvä muistin virkistäjä. Meillähän on tuollainen sähkötön yleiskone. Oliko se käytössä jouluna v.-06 Pyhätunturilla? Tarviipa kaivaa esille, ottaa käyttöön, silputa salaatti. Tuollainen monitoimikannu on käytössä päivittäin!

Onhan ne fiksuja vekottimia. Äkkiä vaan kaapin sisältö maksaa saman verran kuin kaappi itsessään, mutta toisaalta kaapit pysyvät siisteinä. Mutta kun en ole kamalan järjestyksellinen ihminen, niin ne purkit jäävät myyjälle. Vaan kyllä siltä jälleen ne muutamat tuotteet löytyivät, jotka meille muuttavat viikolla 4. Ehkä tässä lähitulevaisuudessa kerron, mitä olen vanhoilla uudelleen käyttöön otetuilla sekä uusillä fiksuilla vekottimillani kokkaillut. Vink vink: karppausta!

Tosi elämää

Elä niinkuin opetat! Ketä opetat, mitä? No ainakin lapsia kasvattamalla ja elämän ohjeita ystävien kanssa vaihtamalla. Meneekö se niin? Onko ihminen turvassa mokilta, vaikka toteuttaakin tuota ajatusta?

Ei ole! Elämä tarjoaa yllätysiä niin hyvässä kuin pahassa. Aika ajoin sitä joutuu kasvokkain oman alkukantaisuutensa ja raadollisuutensa kanssa. Myös sen kanssa, ettei voi itseäänkään kokonaan tuntea. Joharin ikkunan salattu minä esittäytyy! Ja se jos mikä on pelottavaa. Se on paljon karmivampaa kuin se, ettet voi tuntea toista. Molemmissa tapauksissa touhutaan mielikuvilla ja itsetuntemuksella.

Miten minusta löytyy tuo ja tämäkin puoli? Mikä ajaa nuo puolet esille? Jos minussa on tuollaista saastaa, voinko sanoa olevani hyvä ihminen?

Läpeensä hyvä ihminen on pyhä. Hänelle ei satu virheitä, ei mokia, hän ei loukkaa ketään. Onko sellaista ihmistä? Ei ole. Ehkä Äiti Amma on lähellä tuota pyhyyttä ja rakkautta. Sanotaan, että ystävyyden mitta on se, kuinka paljon se kestää vastoinkäymisiä. Niitä ei soisi ystävyyteen edes tulevan, mutta minkäs teet. Ihminen on  inhimillinen ja erehtyy, loukkaa toista asenteillaan, ajatuksillaan, puheillaan tai teoillaan. Joskus tietoisesti, useimmiten kai kuitenkin tiedostamattaan, huomaamattaan.

Aloitankin tämän vuoden nöyränä ja pyydän anteeksi läheisiltäni ja ystäviltäni, jos olen heitä loukannut. Lupauksia en ole tehnyt menneinä vuosina, enkä niitä aikonut tänäkään vuonna tehdä. Aikomuksen kyllä teen.

Aion välttää käyttäytymistä, joka loukkaa, puuttumista asioihin, jotka eivät minulle kuulu ja myöntää jos olen väärässä. Aion sanoa reippaammin ei asioille, jotka sotivat vastaan arvojani tai eivät käy elämän tilanteeseeni.

Aion kohti hyvyyttä, en pyhäksi.